Tarja Pääjoen tutkimus taidekäsityksen merkityksistä taidekasvatusteksteissä kuvaa monessa suhteessa taiteentutkimukseen liittyvän problematiikan luonnetta laajemminkin. Monella eri suunnalla on pyritty eräänlaiseen "dekonstruktioon": totuttujen ja kivettyneiden ajattelumallien ravistelemiseen ja uudelleenarvioimiseen. Pääjoki käy tutkimuksessaan läpi eri taidekasvatustekstejä arvioiden niitä kriittisesti ja pyrkien niiden taakse, taide- ja kasvatuskäsityksiin, jotka piiloutuvat itse tekstin takaiseen diskurssiin.

Pääjoen dispositio on varsin selkeä. Hän jakaa mielestäni loogisesti taidekasvatuksen kentän kahteen osaan: taiteen tekemiseen ja taiteen vastaanottamiseen. Kirjan kaksi päälukua käsittelevät näitä ongelmakenttiä laajemminkin. Taiteen tekemiseen ja kuvalliseen itseilmaisuun keskittyneen taidepedagogiikan Pääjoki henkilöi itävaltalaiseen Franz Cizekiin. Cizekin ajatus lapsen tulemisesta maailmaan "valmiina", tarvitsematta enää luovaan toimintaansa aikuisen opastusta lienee ainakin jossain muodossaan tuttu monista yhteyksistä: ainakin itselläni on kokemuksia juuri sellaisesta taidekasvatuksesta, jossa ohjaaja on esittäytynyt "puutarhuriksi, joka vaalii lapsen omia kehitysmahdollisuuksia". Laajemallakin tasolla ajatus lapsilähtöisestä kasvatuksesta on nykypäivänä laajalti esillä. Kiintoisaa on kuitenkin juuri Cizekin kohdalla Pääjoen esiin nostama kritiikki: vaikka opetus näennäisesti pohjasikin täydelliseen vapauteen, oli Cizekillä kuitenkin tietynlainen taiteellinen ideologia joka tuli esiin opetuksessa ja jonka seurauksena luokan työt muistuttivat toisiaan hämmästyttävissä määrin. Kiintoisaa on myöskin Pääjoen analyysi Cizekin vaikutusesta siihen, mitä nykyään käsitämme puhuessamme "lasten taiteesta". Cizekin mukaan "aikuisten virhe on ajatella lasten taiteellista toimintaa vain askeleena kohti aikuisten taidetta". Kuitenkin Cizekin omat mieltymykset – koskien esimerkiksi väriskaalojen ja aiheiden valintaa sekä taiteellista tilankäyttöä – loppujen lopuksi vaikuttivat suuressa määrin siihen, mikä institutionalisoitui edustamaan "lasten taidetta" ja siihen liittyvää "aitoutta ja "luovuutta".

Eräänlaisena vastareaktiona luovan itseilmaisun traditiolle Pääjoki profiloi uuden taidekasvatuksellisen paradigman, amerikkalaisen DBAE:n (Discipline-based art education). DBAE pyrki muodostamaan taidekasvatuksesta selkeän oppirakennelman, joka perustuisi neljän tiedonalan – taiteen tekemisen, taidehistorian, estetiikan sekä taidekritiikin – muodostamaan jaksotettuun ja kumulatiiviseen opetussuunnitelmaan. DBAE:n piirissäkin kuitenkin löytyi vastakkainasetteluja: Pääjoki hahmottaa DBAE:n avoimeksi oppirakennelmaksi jonka vastapooleiksi muodostuvat Gilbert Clarkin, Michael Dayn ja Dwaine Greerin edustama, valmiille tietostruktuureille pohjaava ja historiallista tuntemusta korostava malli ja Elliott Eisnerin edustama, tutkimuksellista otetta korostava malli. Avainasemaan nousevat taiteentekemiseen tarvittavat tiedolliset ja tekniset valmiudet, joiden luonteesta ja joiden saavuttamiseen vaadittavista keinoista DBAE:n piirissä ei päästy yksimielisyyteen.

DBAE on laaja taidekasvatuksellinen paradigma, joka leikkaa myös toista Pääjoen ongelmakenttää, taiteen vastaanottamista. Täällä erottelu ei niinkään liiku luovuuden ja tradition tuntemuksen välillä, vaan taiteen ontologisten ongelmien piirissä. Avainkysymykseksi nousee vanha kysymys siitä, onko taide tarkoitettu esteettiseen kontemplaatioon vai yksilöllisen kasvun välineeksi. Pääjoki nostaa esiin eräänlaisena vastauksena DBAE:n "objektikeskeisyydelle" amerikkalaisen Vincent Lanierin, jonka viitekehys on pragmatistinen. Lanierin lähestymistapa korostaa kokijakeskeisyyttä ja omia taidekokemuksia, joiden tutkimiseen estetiikka tuo mahdollisuuden. Lanierin lähtökohta ei ole korkea- ja populaarikulttuurin erottamisessa toisistaan, hänellä kumpikin on yhtä olennainen osa taidekasvatuksen oppimateriaalia.

Kirjan sisältö, josta edelliseen on poimittu vain pääkohdat, on siis todella kiintoisaa ja tärkeää asiaa. Kirjana Pääjoen esitys, lukuisista ansioistaan huolimatta, vaatisi kuitenkin vielä melko lailla viimeistelyä. Kieli on monin paikoin vaikeaselkoista ja viimeistelemätöntä; lainausmerkkejä siteerausten yhteydessä on käytetty epäjohdonmukaisesti; myös lähdeluettelo olisi kaivannut editointia: on hieman koomista lukea painamattomina lähteinä "Lauri Routilan luennot taidekasvatuksesta Jyväskylän yliopistolla v. 1988-1992". Miten on tarkistettavuuden laita näin laajassa lähdealueessa? Lisäksi lähdeluettelossa on teoksia, joihin kirjassa ei viitata lainkaan. Tämä ei toki nykyään ole kovin tavatonta: tässä yhteydessä kuitenkin uteliaisuus herää lähdeluettelon neljän Foucault-lähteen kanssa. Foucaultin yhteys taidekasvatukseen jatai kirjoittajan omiin ajatuksiin ei selviä missään vaiheessa.

Nämä epäkohdat eivät tietenkään mitätöi Pääjoen hankkeen arvoa. Kirjan sisältö pysyy kaiken aikaa mielenkiintoisena ja kaikesta näkee, että kirjoittaja on tehtävänsä tasalla tiedollisessa ja taidollisessa mielessä. Kirja pohjautunee taidekasvatuksen opinnäytteeseen (pro gradu, lisensiaattityö), mikä osaltaan selittää tietysti editoinnin ja kieliasun puutteita. Itse tutkimus on asiallinen ja paikkaansa puolustava kontribuutio suomalaiseen taidekasvatuksen kenttään.