Renessanssin ronskeja älyllisiä harjoituksia

Poggio Bracciolini (1380-1459) oli Firenzen kansleri mutta myös aikansa kulttuurivaikuttaja, varhaishumanisti, paavien uskottu, nautiskelija ja ennen kaikkea kaskujen kertoja.

Poggio Bracciolini, Gian Francesco: Kaskuja: Tarinakokoelma 1400-luvun Firenzestä.. Käännös: Matilainen, Pekka (suomennos latinasta). Yliopistopaino, 2006. 227 sivua. ISBN 951-570-686-6.

Ellei lukija valmistaudu vastaanottamaan tuoretta suomennosta Liber facetiarumista (1451) eli Poggion Bracciolinin kokoamia tarinoita Firenzen 1400-luvun alkupuolen varhaishumanistien harrastamana aikuisviihteenä, voi hymy hyytyä kaskukokoelmaa selatessa. Johdantoon ja loppuviitteisiin perehtyminen on välttämätön suodatin latinan kielen verhoilusta riisutuille groteskeille jutuille. Mutta taustatieto tuo esille myös Giovanni Francesco Poggio Bracciolinin (1380―1459) vakavamman puolen, joka saa Pekka Matilaisen johdannossa arvoisensa esittelyn. Poggion kirjeiden muodossa säilyneiden ja laajalle levinneiden kannanottojen merkitys taistelussa uskonnollisen vapauden puolesta on ollut ratkaisevan tärkeä. ”Puhumisen vapaus on huomattava vapauden merkki”, on Poggio kirjoittanut.

Poggio kuului ns. renessanssin hengen käynnistäjiin, jotka uskoivat koulutukseen ja kasvatukseen, loivat herooisen humanismin. Poggion sankaruutta oli ennestään tuntemattomien antiikin käsikirjoitusten tuominen uudelleen päivänvaloon. Muun muassa St. Gallenin luostarista, nykyisestä Sveitsistä hän löysi Quintilianuksen teoksen ’Institutio oratoria’ ensimmäisen täydellisenä tunnetun käsikirjoituksen. Ahkera kirjoittaja käänsi myös kreikkalaisia klassikoita latinaksi.

Kaskujen tai juttujen päähenkilöinä ovat useimmiten papit, kardinaalit tai virkamiehet. Mutta kuten suomentaja johdannossaan huomauttaa, kaskut avaavat lukijalleen tuon ajan arjen erilaisine ihmistyyppeineen. Pilanteko on armotonta ja kaiken kattavaa. Suosituimpia aiheita ovat vaimojen siveellisyys tai siveettömyys, aviomiesten hairahdukset ja helppo huijattavuus, munkkien irstaus ja tapojen hillittömyys. Erityisesti ”hauskat” kostotoimenpiteet jaksoivat huvittaa. Ihailua ja hyväksyvää naurua herättivät sukkelat vastaukset. Humoristisuuden kulttuuri-, aika- ja varmasti myös tilannesidonnaisuus tulee todistetuksi. Aivan helposti emme tavoita tunnelmaa, joka vallitsi mehukkaimpien juttujen kerrontatilanteissa, vaikkapa paavin sihteeristön päivällisillä. Juttujen kerronta miesten ”Valehtelijoiden kerhossa” oli keino karnevalisoida eli kääntää hetkeksi päälaelleen valtasuhteet. Kuuliaiset kirkon virkamiehet keksivät epäsuoria tapoja herjata arkkipiispaa tai paavia ronskeissa jutuissa.

Toisaalta myös kirkonmiesten nokkeluus soveltaa hengellisiä lahjojaan käytännön pulmatilanteisiin tallentui kaskuiksi. Juttu nro CCXVI kertoo matkustavaisesta espanjalaisesta piispasta, joka ratkaisi perjantaisen lihansyöntikiellon. Palvelija ei ollut löytänyt kalaa aterialle, mutta oli ostanut sunnuntaiateria mielessään peltopyitä. Piispa käski palvelijaansa valmistamaan pyyt ja vastasi ihmettelyyn käyttävänsä niitä kalojen asemesta. Kaskun loppurepliikkinä on piispan todistelu: ”Etkö tiedä, että minähän olen pappi? Kumman luulet olevan isomman jutun, muuttaa leipä Kristuksen ruumiiksi vai peltopyyt kaloiksi? Ja ristinmerkin tehden hän määräsi pyyt muuttumaan kaloiksi, ja kaloina hän ne myös söi.”

Moni Poggion tallentama ”hupaisa tapaus” ei enää tavoita nykylukijan huumorintajua. Tuon ajan moraalin mukaista oli pitää typeränä sitä, jota joku onnistui pitämään pilkkanaan. Eurooppalaisessa ja suomalaisessakin kansanperinteessä pilkan oikeuttava asenne on ollut elinvoimainen: Ei se ole narri joka narraa mutta joka antaa itsensä narrata. Hullun eväät ensin syyään, viisaan ei viimeksikään.

Suomentaja muistuttaa, että osa Poggion tarinoista on maailman tai ainakin Euroopan yhteistä kertomusperinnettä. Kokoelman sivuilla korostuu vastakkainasettelun teema: keskiajalla laajana kukoistanut kansankielisten ronskien tarinoiden ja kaskujen alakulttuuri suhteessa hovimiesten elegantteihin pikku-sukkeluuksiin. ”Hyvällä latinan kielellä menee rohkeampikin juttu”, kirjoitti Poggio.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *