Intian noustessa yhä merkittävämmäksi mahdiksi maailman mittakaavassa ja intialaisen kulttuurin ollessa edelleen muodissa länsimaissakin on mukava lukea myös suomen kielellä Intiaa, Intian kulttuureja ja yhteiskuntaa ja uskontoja käsitteleviä kirjoja. Otavan julkaisema Mihin uskovat –sarjan kirjanen Hindut tarjoaa tiivistetyssä muodossa tietoa maailman kolmanneksi suurimmasta, mutta Suomessakin yhä melko huonosti tunnetusta uskonnosta, hindulaisuudesta. Tai oikeammin pitäisi ehkä puhua uskontojen joukosta tai elämäntavasta, koska hindulaisuus on vaikeasti määriteltävissä joustavuutensa ja monimuotoisuutensa johdosta.

Kirjan tekijä Rachel Dwyer – Intian kulttuurien ja elokuvan professori Lontoon yliopistosta, joka on aiemmin kirjoittanut runsaasti Bollywood-elokuvista – tuokin heti aluksi esiin hindulaisuuden eroavaisuuksia monille meille tutummista suurista uskonnoista, kristinuskosta ja islamista. Toisin kuin näillä kahdella suuremmalla maailmanuskonnolla, hindulaisuudella ei ole yhtä keskeistä uskomusta, pyhää kirjaa tai auktoriteettia, eikä myöskään keskusjärjestöä tai perustajaa. Hindulaisuuden huomaan mahtuu monenlaisia uskonkappaleita, suuntauksia sekä rituaaleja, ja tilaa on niin polyteismille, monoteismille kuin ateismillekin. Hindulaisuuteen ei myöskään pääsääntöisesti voi kääntyä vaan hinduksi synnytään. Hindulaisuus on tiiviisti yhteydessä Intian kulttuuriin ja yhteiskuntaan muun muassa kastijärjestelmän kautta, vaikka se onkin levinnyt sekä lähialueille että muuttoliikkeen kautta kaikkiin maanosiin. Mihin uskovat hindut tutustuttaa lukijan tämän uskonnon moninaisiin piirteisiin ja suuntauksiin, uskomuksiin, tapoihin, jumaliin ja myytteihin. Lyhyesti esitellyiksi tulevat myös keskeiset kirjoitukset, monet merkittävät vaikuttajat ja uudistajat, uskonnonharjoitustavat ja hindulaisuuden pitkä historia.

Ehkä runsaasta materiaalista johtuen kirjan jakautuminen eri lukuihin ja näiden lukujen sijoittuminen suhteessa toisiinsa eivät ole täysin onnistuneet. Esimerkiksi kirjan kuudes ja toiseksi viimeinen luku, Kirjoitukset ja muu perinne, olisi toiminut paremmin kirjan alkuosassa, vaikkapa toisen luvun Hindujen uskomukset ja kolmannen luvun Jumalat ja myytit välissä. Tarkoituksena lienee ollut välttää kirjoitusten aseman korostamista arkipäivän hindulaisuudessa, jolloin ne esitellään vasta muiden, ehkä tärkeämmiksi katsottujen aihepiirien jälkeen. Koska kyseinen luku kuitenkin käy läpi hindulaisuuden vaiheita, kirjoituksia ja suuntauksia Indus-kulttuurista 1900-luvun alkuun, olisi se itse asiassa luonut hyvää pohjaa luvuille, joissa käsitellään hindulaisuuden jumalia (luku 3), uskonnonharjoitusta (luku 4) sekä uskomusten moninaisuutta (luku 5).

Kirjoituksia ja muuta perinnettä koskeva luku esittelee siis lyhyesti muun muassa hindulaisuuden ja sanskritin kielen historiaa, maailman vanhimpiin kirjallisiin teoksiin ja hindulaisuuden pyhiin teksteihin lukeutuvia vedoja (1200-800 eaa),  filosofisia Upanišadeja (800-300 eaa) sekä hindulaisuuden vastareaktiota buddhalaisuuden ja jainalaisuuden syntyyn. Käsitellyiksi tulevat myös klassiset suureepokset Rāmāyana ja Mahābhārata, mukaan lukien BhagavadgÄ«tā, sekä uskonnollista että historiallista materiaalia sisältävät purānat. Lopuksi Dwyer kirjoittaa hieman laajemmin bhaktista, omistautuvasta palvomisesta, sekä sen suuresta merkityksestä brahmaanisen auktoriteetin vastustajana ja hindulaisuuden kehitykseen vaikuttaneena palvonnan muotona. Näin lyhyessä kirjassa esimerkiksi Rāmāyanan esittely kahdesti (sivuilla 25 ja 65, luvuissa uskomukset ja kirjoitukset) tuntuu turhalta ja olisi voitu välttää järjestämällä luvut toisin. Vastaavia ongelmia esiintyy muissakin kohdissa kirjaa.

Luvun neljä, Palvonta ja uskonnonharjoitus, alussa Dwyer valottaa hindulaisuuden kastijärjestelmää ja viittaa tässä yhteydessä Rigvedaan kastijärjestelmän pohjana. Itse Rigveda kuitenkin esitellään vasta myöhemmin. Päinvastainen järjestely auttaisi lukijaa ymmärtämään Rigvedan painoarvoa perinteen luojana, nyt tämä saa odottaa kirjan loppupuolelle. Tällaiset ratkaisut tekevät kirjasesta paikoitellen sekavaa luettavaa. Koska hindulaisuus monimuotoisuudessaan on muutenkin jokseenkin hankalasti tiivistettävissä selkeästi ja ymmärrettävästi pieneen sivumäärään, olisi tekstin jäsentelyyn ja lukujakoon toivonut panostettavan erityisesti. Esimerkiksi luvun kaksi, Hindujen uskomukset, joka tällaisenaan on vain viisi sivua pitkä, olisi hyvin voinut yhdistää neljänteen lukuun.

Kirjan ehkä keskeisimmän materiaalin jako näihin kahteen lukuun tuntuu hieman keinotekoiselta ja kummalliseltakin ratkaisulta, etenkin kun välissä on jumalia ja myyttejä käsittelevä osuus. Aiemmassa ja lyhyemmässä luvussa esitellään hindulaisuuden keskeisiä käsitteitä kuten dharma, karma ja samsāra, käsityksiä ajasta ja maailmankaikkeudesta sekä pyhiä paikkoja. Myöhemmässä luvussa käydään läpi kastijärjestelmää, suhtautumista ruokaan, oppia eri elämänvaiheista, naisen asemaa, sekä muun muassa riittejä, juhlapyhiä ja pyhiinvaellusta. Näiden kahden luvun yhdistäminen olisi toiminut hyvin ja tehnyt kirjasta vähemmän sirpaleisen.

Kirjan viimeinen luku, Nykypäivän hindulaisuus, taas on hieman harhaanjohtavasti nimetty. Luku jatkaa kronologisesti suurinpiirtein siitä, mihin edellinen kirjoituksia ja perinnettä koskeva osa päättyi. Mutta kun ensimmäisenä kuvataan 1700- ja 1800-luvun britti-orientalisteja ja hindulaisuuden uudistusliikkeitä sekä näiden johtajia, ei nykypäivä tunnu aivan osuvalta ilmaukselta. Kronologia kyllä jatkuu Tilakin ja Mahatma Gandhin kautta hindunationalismiin ja BJP:hin sekä yhä edelleen kommentteihin elokuvateollisuuden ja internetin vaikutuksesta uskonnonharjoitukseen tämän päivän hindulaisuudessa. Kun esille tuodaan kuitenkin myös hindulaisuuden vaikutus länsimaissa aina Beatlesien puuhasteluista ayurvedaan ja Hare Krishnoista joogaan, alkaa tuntua, että osuvampi otsikko luvulle olisikin ehkä ollut hindulaisuuden ja länsimaiden kohtaaminen. Erityisesti koska otsikon lupaama ’nykypäivän hindulaisuus’ on Intian osalta käsitelty muissa luvuissa.

Teos on paikoitellen hajanainen, ja koska tekijä on pyrkinyt koskettamaan mahdollisimman montaa osa-aluetta ja joutunut tekemään sen hyvin tiiviisti, on lukijan välillä hankala muodostaa ehyttä kokonaiskuvaa aiheesta. Tästä kritiikistä huolimatta voi todeta, että kaikkiaan Rachel Dwyer on kuitenkin onnistunut hyvin tehtävässään tiivistää tämä monimuotoinen ja -ilmeinen uskonto tiiviiseen pakettiin. Teos on sujuvaa luettavaa – tästä kiitos myös kääntäjille. Dwyer luo monipuolisen katsauksen hindulaisuuden ’perusteisiin’ ja nykypäivän hindulaisuuden monimuotoisuuteen ja esittelee lisäksi yksittäisiä hinduja Intian eri osista ja heidän suhdettaan uskontoon (luku 5). Näin hindulaisuus ei jää vain etäiseksi, monista tiedon palasista koostuvaksi vieraaksi uskonnoksi, vaan tulee konkreettisin esimerkein lähelle lukijaa.

Kirjasen tarkoituksena ei luonnollisesti ole selittää hindulaisuutta tyhjentävästi, vaan esitellä aihettaan lyhyesti ja avata keskeisiä käsitteitä. Kuten kirjan takakannessa Mihin uskovat -sarjaa mainostetaan, antaa teos ’nopeaa tietoa maalmankatsomuksista niille, jotka haluavat ymmärtää’. Tämä lupaus tulee täytettyä, teos välittää nopeaa tietoa, tai vähintään tiedonjyväsiä, ja ainakin pintapuolisen yleiskäsityksen aiheestaan. Tässä se on verrattavissa vaikkapa Virpi Hämeen-Anttilan suomentamaan Vinay Lalin ja Boris Van Loonin sarjakuvamuodossa esitettyyn Hindulaisuus vasta-alkaville ja edistyville (Jalava, 2006). Tiedonjäsentämisen avuksi Mihin uskovat hindut -kirjan takaa löytyy hakemisto ja asiasta innostuville on laadittu lyhyt kirjallisuusluettelokin suomeksi ja englanniksi ilmestyneistä teoksista. Itse voin suositella asiasta laajemmin kiinnostuneille ja hitaampaa tietoa kaipaaville Otavan kustantamaa, Asko Parpolan toimittamaa Intian kulttuuria (2005), jossa luonnollisesti käsitellään myös hindulaisuutta – melko kattavasti ja asiantuntijavoimin.