Ritarin elämäntarina suuren kertomuksen taitteissa

Sotilastiedustelu voidaan karkeasti jakaa kolmeen erilaiseen toimintamuotoon: ensimmäisenä tulevat viralliset tiedustelijat eli sotilasasiamiehet, jotka on sijoitettu kohdemaihinsa näiden tieten ja kansainvälistä diplomaatista käytäntöä noudattaen. Toisen ryhmän muodostavat kotimaissaan toimivat tiedusteluelimet, jotka kokoavat ja analysoivat kohdemaasta eri tavoin saatua julkista aineistoa ja tekevät niistä yhteenvetoja sotilas- ja valtiopoliittisiin tarkoituksiin. Kolmantena sotilaallisen tiedustelun muotona on pääasiallisesti sotatilan aikana suoritettu sotilaallinen tiedustelu, joka luonteeltaan on rintamajoukkojen harjoittamaa taktista tai erikseen muodostelujen kaukotiedustelujoukkojen avulla ja lentoteitse suoritettua kaukotiedustelua, jolla usein on strategisempi tarkoitus. Näiden rinnalla ja näihin liittyenkin sotilaallisesti merkittävää tietoa kokoavat myös ns.

Turunen, Pekka: Salaisen sodan asiamies. Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta. Ajatus Kirjat, 2006. 319 sivua. ISBN 951-20-7066-9.

Sotilastiedustelu voidaan karkeasti jakaa kolmeen erilaiseen toimintamuotoon: ensimmäisenä tulevat viralliset tiedustelijat eli sotilasasiamiehet, jotka on sijoitettu kohdemaihinsa näiden tieten ja kansainvälistä diplomaatista käytäntöä noudattaen. Toisen ryhmän muodostavat kotimaissaan toimivat tiedusteluelimet, jotka kokoavat ja analysoivat kohdemaasta eri tavoin saatua julkista aineistoa ja tekevät niistä yhteenvetoja sotilas- ja valtiopoliittisiin tarkoituksiin. Kolmantena sotilaallisen tiedustelun muotona on pääasiallisesti sotatilan aikana suoritettu sotilaallinen tiedustelu, joka luonteeltaan on rintamajoukkojen harjoittamaa taktista tai erikseen muodostelujen kaukotiedustelujoukkojen avulla ja lentoteitse suoritettua kaukotiedustelua, jolla usein on strategisempi tarkoitus.

Näiden rinnalla ja näihin liittyenkin sotilaallisesti merkittävää tietoa kokoavat myös ns. salaisen tiedustelun asiamiehet (ja -naiset), agentit, jotka ovat joko kohteisiinsa lähetettyjä tai kohdemaassa eläviä, usein kohdemaan kansalaisia, jotka on värvätty tietojen kerääjiksi ja luovuttajiksi.

Näiden toimintojen välimaastoon sijoittuu sotilaallisesti organisoitu ja sotilaiden siviiliasussa suorittama rauhan ajan sotilastiedustelu, jota myös salaiseksi sotilastiedusteluksi kutsutaan. Suomen osalta tällainen tiedustelutoiminta oli kovinkin vilkasta talvisodan jälkeisenä ns. välirauhan kautena, jolloin suomalaiset olivat enemmän kuin kiinnostuneita itäisen naapurimaan sotilaallisesti toiminnasta niin Karjalan kannaksella kuin muuallakin itärajan takana. Kun Neuvostoliitto kesällä 1940 oli kytkemässä Baltian maita osaksi kokoonpanoaan, pelättiin Suomessa, että rajan pinnassa havaittu liikehdintä merkitsisi talvisodan pikaista jatkoa ja Suomen joutumista välittömästi uuteen sotaan. Tiedon hankintaan määrättiin talvisodan alla perustettujen ja rauhanaikaiseen kokoonpanoon muutettujen Pääesikunnan ulkomaaosaston tilastotoimiston alatoimistot, joita oli kaikkiaan neljä ja joiden toiminta-alue Neuvostoliiton puolella ulottui Petsamosta Suomenlahdelle. Toimintaa varten koulutettiin sittemmin kaukopartiopataljoona Erillinen Pataljoona 4:n perusmiehistö, joka sai tiedustelu koulutusta; osa miehistä sai myös radiosähkötyskoulutuksen. Kaikkiaan välirauhan aikana koulutettiin partiotiedustelutehtäviin noin 150 miestä. Kesällä 1940 nämä neljä alatoimistoa lähettivät lukuisia siviilipukuisia partioita rajan yli. Helpotus sotilaallisessa ja poliittisessa johdossa oli huomattava, kun partioinnin avulla saatettiin todeta, ettei Neuvostoliitolla ollut hyökkäysaikeita Suomeen. Keväällä ja alkukesästä 1941 salainen partiointi jatkui. Nyt tarkoituksena oli paitsi neuvostojoukkojen tilanteen myös suunniteltujen hyökkäysurien kartoitus. Näin salainen partiotiedustelu palveli jo pian alkavan hyökkäyssodan tarkoitusperiä.

Tämän pitkähkön Einleitungin kautta päästäänkin kiinni tohtori Pekka Turusen tutkimukseen Salaisen sodan asiamies. Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta. Teos liittää suomalaisten sotilaiden kaukopartiohistoriaan yhden luvun lisää, paljon huhutun, jonkin verran kirjoitetun, mutta nyt faktaksi muuttuvan ja taustoitetun kertomuksen siitä salaisesta tiedustelutoiminasta, jota suomalaisen sotilas- ja rajavartiojohdon tieten harjoitettiin sodan jälkeen.

Turunen ei kuitenkaan päästä lukijaansa suoraan näihin partiointikuvioihin. Hän kertaa lyhyesti Päämajan kaukopartiopataljoonan viimeisiä kuukausia sodan loputtua, sivuaa Stella Polaris -operaatiota jälleen kaukopartiomiesten näkökulmasta tuoden siihenkin tarinaan mielenkiintoisia, ennen tuntemattomia nyansseja ja henkilökuvia. Näkökulma on varsin luonnollisesti ErP 4 -keskeinen, olihan kirjan sankari Paavo Suoranta kyseisen pataljoonan ensimmäisen komppanian, aiemmin Osasto Vehniäisenä tunnetun yksikön partiomiesten kantajoukkoa, joka oli osallistunut tiedustelutoimintaan jo välirauhan aikana.

Toisena tärkeänä sivujuonteena Turunen käsittelee kaukopartiomiesten osuutta ns. asekätkentäjutussa. Kyse on toiminnasta, jossa ylimmän sotilasjohdon tieten, mutta virallisesti suoritusportaan toteuttamana hajavarastoitiin aseita sodan jälkeen ympäri Suomea, jotta mahdollisen neuvostomiehityksen toteutuessa olisi pystytty ryhtymään sissisotaan miehittäjiä vastaan. Tämä toiminta aloitettiin armeijaa saatettaessa rauhan sopimuksen mukaiseen kokoonpanoon, sodan jatkuessa vielä Lapissa ja ”ylimääräisen” aseistuksen ja muun varustuksen siirryttyä sotilaspiiriorganisaation koordinoimana kätköihin. Kätkentä ja Stella Polaris kietoutuivat kaukopartiomiesten elämässä yhteen, miehiä palkattiin viemään radiokalustoa turvaan Ruotsiin, salakuljettamaan laskuvarjomateriaalia niinikään Ruotsiin turvaan ja osallistumaan kätkentäoperaatioon. Tämä toiminta ei ollut kaukopartiomiehille mitenkään uutta, olivathan juuri päättyneen sodan viimeisen kesän kaukopartiot tukeutuneet nimenomaan vihollisen puolelle jääneisiin ase- ja varustekätköihin, joita oli rakennettu maastoon jo kevättalvella 1944.

Turunen syventää oivallisesti tutkimukseni Päämajan kaukopartiot jatkosodassa, WSOY 1986 vajavaista kuvaa ErP 4:n toiminnasta välittömästi aselevon jälkeen. Kaukopartiopataljoonat ja niiden komppaniat nimittäin harjoittivat myös itsenäistä kätkentää ja siinä mielessä muodostavat oman sivujuonteensa kokonaisoperaatiossa, ilmeisesti kylläkin suuren kätkennän johdon tietämättä. Näitä kätköjä ei välttämättä kaikkia purettu yleisen purkuprosessien aikana 1945 vaan osa sotamateriaalista on tullut esiin vuosien myötä, osa lienee vieläkin kätköissään – osittain käyttökunnossakin. (Kts. Esim: Agricola, Uutisia historiasta “Viitasaaren sankarihaudasta löytyi asekätkö”)

Kaikessa tässä Suorantakin oli mukana, kaukopartiomiesten johto oli hankkinut rahaa ja kuljetuskalustoa, perustanut toimintaa varten peiteyrityksiä, joiden kautta ylläpidettiin runkomiehitystä ja muutenkin huolellisesti varautunut tehtäväänsä mahdollisen jatkosodan jatkon alkaessa. Tämän runkomiehistön parhaimmistoa alettiin sitten lähestyä 1940-luvun lopulla – varovaisesti ja kierrellen – kunnes vuoteen 1947 tultaessa oli selvää, että prosessin takana olivat läntisen puolustusliiton edustajat, ehkä eivät suoraan, mutta apukäsiensä kautta. Yksi apukäsi oli Norja, jonka maalaisia itään suuntautuvan uuden tiedusteluverkon rakentamisessa oli selkeästi mukana, tietenkään unohtamatta USA:n ja Britannian kontakteja ja rahavaroja. Tiedustelutoiminta rajan yli alkoi varsinaisena suunniteltuna toimintana kesällä 1949. Tuossa vaiheessa alkoi myös ilmeisesti joko harkittu työnjako tai sattumanvarainen kahtiajakautuminen kahteen johto- ja kontaktiportaaseen. Toisaalta olivat mukana Pääesikunnan tutkintaosasto ja toisen linjan muodosti Rajavartiolaitos, joka oli erityisen kiinnostunut Kaakkois-Suomen rajantakaisesta toiminnasta. Selvää on, että ylätasolla linjat leikkasivat toisiaan, avainniminä Turunen tuo esiin mm. Urpo Levon ja Aarne Sihvon. Mutta osittain tiedustelutoimintaa harjoitettiin suoraan länsivaltojen toimeksiannostakin ja nyt tuntuu Norjan rooli korostuvan USA:n varoessa vaarantamasta ulkovaltasuhteitaan. Näin ollen oli myös luonnollista, että tiedustelun painopiste oli pohjoisessa, Muurmannin-Kantalahden suunnalla, jonne Neuvostoliitto kasvatti varustelupotentiaaliaan. Vuonna 1953 Levon-Sihvon operaatiomahdollisuuden vähenivät uusiin tehtäviin siirtymisten myötä ja samalla aikaan länsitiedustelu – siis länttä hyödyntävä tiedustelu siirtyi käytännössä kokonaan Pääesikunnan tehtäväksi. Norjalaisten mielenkiinto pintatiedusteluunkin alkoi hiipua, kun oltiin selkeästi siirtymässä ilmatiedusteluteknologian ja äärimmäisen tehokkaan kuuntelutiedustelun käyttöön ja sitä varmentavaa maaorganisaatiota ilmeisesti pystyttiin verkottamaan suoraan Neuvostoliittoon.

Tutkijat ovat erimielisiä siitä, kuinka paljon organisoidussa salaisessa tiedustelussa oli väkeä mukana. Turunen, tukeutuen Suorantaan päätyy varsin pieneen, noin kymmenkunnan miehen aktiivijoukkoon, mutta on esitetty arvioita myös paljon suuremmastakin joukosta, jopa toiselle sadalle nousevasta. Tällaista arviota vaikeuttaa se, että ErP 4:n miehillä oli sodan jälkeen – ja on vieläkin – erittäin voimakas ja toimiva yhteistyöverkosto, jonka mukaan laskeminen luonnollisesti lisää henkilömäärää, vaikka miehet eivät suoraan toimintaan olisi osallistuneetkaan. Laskematta lienee pois myös Puolustusvoimien, Rajavartioston ja poliittisen johdon toiminnassa mukana olleiden pääluku.

Turunen joutuu kirjassaan myös pohdiskelemaan partiomiesten ja heidän tukiorganisaationsa maanpetoksellisuutta. Tässä kysymyksessä ei ole olemassa selkeää ratkaisua niin kuin ei ole ollut Sprengtportenin, Armfeltin tai jääkäriliikkeenkään osalta. Partiotiedustelijat eivät hyväksy näkemystä maanpetoksellisuudesta, eiväthän he luovuttaneet tietoja isänmaansa asioista vaan toimivat Neuvostoliiton alueella keräten tietoja kolmannelle taholle. Paljastuneista tiedustelijoista mm. Reino Sappinen jäi maahan ja sai maanpetostuomion ja vankeutta, mutta Reino Torssonen ja Lauri Solehmainen pakenivat maasta ja palattuaan vuosia myöhemmin saivat ehdollisen tuomion ”syyllistymällä maanpetokselliseen toimintaan ryhtymällä vieraan vallan hyödyttämiseksi sellaisten tietojen hankkimiseen, joka voi vaarantaa Suomen suhteita vieraaseen valtioon”. Puolustusvoimien tai Rajavartioston henkilökuntaa ei kyseisenlaisesta toiminnasta ole syytetty, se kuuluu toimenkuvaan. Mutta kenttämiehet kyllä jätettiin yksin.

Tämän suuren kertomuksen rinnalla Turunen kuljettaa pienempää, mutta yhtä tärkeää, henkilökuvaa ritari Paavo Suorannasta, hänen minuudestaan, elämästään, perheestään ja aatteistaan. Lukijasta tietenkin riippuu, nouseeko tämä hieman sekavaksi jäänyt ja suuren historiallisen kertomuksen taitteisiin jossain määrin uppoava ihmisen elämäntaipaleen kuvaus niin merkittäväksi kuin sen pitäisi.

Turusen teos on vahvasti dokumentoitu. Asiakirja- ja kirjallisuusluettelo on ammattimaisen vakuuttava ja tekstiä avaavat myös siihen sisällytetyt haastattelujen kautta saadut henkilökohtaisemmat näkemykset – niin Suorannalta kuin muiltakin.

Merkittävä teos.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *