Vast’ikään ilmestynyt uusi Suomen kirjallisuushistoria saa seurakseen kaksiosaisen suomenruotsalaisen kirjallisuuden historian. Uusi ja ajankohtainen kirjallisuushistoria on syntynyt Helsingin yliopiston tutkimusprojektina emeritusprofessori Johan Wreden johdolla ja sen kirjoittajakaartiin kuuluu useita alansa tunnettuja tutkijoita Suomesta ja Ruotsista. Ensimmäisen osan on toimittanut Johan Wrede ja se kattaa vuodet 1400-1900, Claes Zilliacuksen toimittama toinen osa kertoo viime vuosisadasta.

Toimittajien mielestä uudella kirjallisuushistorialla on relevanssia erityisesti suomenruotsalaisen identiteetin kartoittajana. Suomenruotsalainen kirjallisuus on vähemmistökirjallisuutta, vaikka ruotsin kielellä maassamme virallinen asema onkin. Sillä on sellaisia ongelmia ja piirteitä, jotka luonnehtivat vähemmistökirjallisuuksia, mutta myös ei-tyypillisiä piirteitä. Se on epätavallisen hyvin integroitunut suomalaiseen kirjallisuuteen ja osa suomenruotsalaisista kirjailijoista on saavuttanut menestystä myös Ruotsissa, jossa heitä ei pidetä suomalaisen kulttuurin edustajina, vaan usein oletetaan olevan ruotsalaisia. Parhaimmat ja suosituimmat teokset ovat herättäneet maailmalla kiinnostusta Suomen ja Ruotsin kirjallisuutta kohtaan

Siksi "denna litteraturhistoria har skrivits för att förklara vad den svenska litteraturen in Finland är och hur det kommer sig att den överhuvudtaget existerar." Tämän näkemyksen mukaan kirjallisuus osallistuu voimakkaasti suomenruotsalaisen kansallisen vähemmistöidentiteetin luomiseen. Nykyinen suomenruotsalainen identiteetti luotiin 1800-luvun lopussa ja seuraavan vuosisadan alussa. Käsitteiden ’finne’, ’svensk’, ’finländare’, finlandsvensk’, ’kulttursvensk’ ja ’bygdesvensk’ määrittely suhteessa valtakulttuuriin ja kansallisuusaatteeseen tuli tarpeelliseksi Suomen irtauduttua Ruotsista ja liityttyä autonomisena suurruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Tätä ennen suomenruotsalaisuus oli ongelmattomampaa, mikä näkyy myös suomenruotsalaisen kirjallisuuden varhaisvaiheissa.

Teoksessa kirjallisuus nähdään aikansa kuvastajana ja siksi pyrkimyksenä on tarkastella kirjallisia tekstejä suhteessa yleiseen historiaan, muuttuviin uskonnollisiin, poliittisiin, eettisiin ja esteettisiin aatteisiin sekä aikansa arvostuksiin ja vaatimuksiin. Tämä mentaalinen todellisuus toimii kulttuurisen tavoitteen asettelun, päämäärätietoisuuden ja käytännön taustalla ja muodostaa sen kontekstin, jossa kirjallisuus syntyy ja kehittyy. Historiallisen tarkastelun kontekstisidonnaisuus edellyttää menneen maailman ajatusmaailman ja arvostusten rekonstruoimista, ja tähän tarkoitukseen uudessa kirjallisuushistoriassa onkin käytetty runsaasti aikaa ja palstatilaa.

Toisena peruslähtökohtana toimittajilla on helppolukuisuuden vaatimus. Tutkimuksessa pyritään laajaan ja monipuoliseen tieteelliseen tarkasteluun, mutta samalla vältetään raskasta kirjallisuustieteellistä käsitteistöä. Tässä onnistutaan hyvin. Teksti on sujuvaa ja tyylillisesti samankaltaista, ja vaikka kirjoittajia on useita, sopeutuu heidän persoonallinen sanontansa kokonaisuuteen varsin hyvin.

Edelliset lähtökohdat kytkeytyvät teoksen käyttötarkoitukseen. Esipuheessa todetaan, että useimmat käyttävät tällaista teosta käsikirjamaisena lähdeteoksena ja tällaiseen tarkoitukseen tämäkin teos on suunnattu, mikä näkyy selkeästi sen sisältämässä aineistossa, rakenteellisessa sommittelussa ja kokoonpanossa.

Rakenteeltaan nyt valmistunut kirjallisuushistoria poikkeaa jossakin määrin traditionaalisesta. Lähtökohtiinsa nojautuen se sisältää laajoja kulttuurihistoriallisia jaksoja, tarkastelee melkeinpä enemmän kulttuuri- ja sivistyshistoriaa, ajan aatevirtauksia, poliittisia, kansallisia ja uskonnollisia herätysliikkeitä sekä akateemista kirjallisuudentutkimusta ja opetusta, kuin kirjallisuushistoriaa, mutta kytkee nämä kyllä osaksi kirjallista elämää.

Tarinaan upotetut tummemmalle pohjalle präntätyt useat peräkkäin sijoitetut ekskursiot katkaisevat varsinaisen kertomuksen pitkiksi ajoiksi ja antavat teokselle tilkkutäkkimäisen rakenteen. Tällä on etunsa ja haittansa. Haittapuolena näen varsinaisen asian, kirjallisuushistoriallisen esityksen pirstoutumisen ja osittaisen katoamisen laajojen oheistekstien sekamelskaan, mutta teoksen käsikirjamaista luonnetta tämä ratkaisu palvelee paremmin.

Laajat ekskursiot syventävät ajankuvaa, aatteellista ilmastoa, kertovat ulkomaisista virikkeistä ja vaikuttajista, antavat yksityiskohtaisia tietoja kirjallisesta elämästä, sen kehittymisestä ja organisoitumisesta, lukuharrastuksen ja kirjastolaitoksen kehittymisestä, sanomalehdistön synnystä ja alkuvaiheista sekä hahmottelevat henkilökuvia kulttuuripersoonista, jotka varsinaisesti eivät olleet kirjailijoita, mutta vaikuttivat merkittävästi kirjallisen elämän kehitykseen. Lukija voi itse ratkaista haluaako hahmottaa tekstissä etenevää kirjallisuuden historiaa vai hakeeko tietoa jostakin erityiskysymyksestä.

Nämä ekskursiot ovat kerronnaltaan usein hyvin pikkutarkkaa kuvausta, eivätkä kenties kaikki olisi aivan tarpeellisiakaan. Niistä saamme kuitenkin tietää, kuinka Porvoon kirjaston nidemäärä karttui tai syventyä Franzénin En afton i Lappland -runoelman analyysiin. Näiden lisäksi tekstiin on upotettu luvun pääaihetta sivuavia vajaan sivun laajuisia "tietoiskuja" eri aiheista, tärkeistäkin, mutta nämä eivät näy teoksen sisällysluettelossa, vaikka niiden laatija saattaa olla erihenkilö kuin varsinaisen asian kirjoittaja.

Varsinainen kirjallisuushistoriallinen tarina tuntuu hieman pitkittyvän 1400-1600-luvuilla, kun kirjailijoita esiteltäväksi on vähän, eikä tapahtumiakaan kovinkaan monta, mutta palstatilaa paljon. Niinpä esimerkiksi tilapäisrunous ja retoriset puheet käsitellään perusteellisesti ja pikkutarkasti. Silti 1600-luvun kuvaus muistuttaa eniten perinteistä kirjallisuushistoriaa, samoin toisen osan kattava 1900-luku, joka jaksotellaan vuosikymmenten, tyylikausien ja kirjallisten ryhmittymien mukaan.

Kaikkiaan Finlands svenska litteraturhistoria sisältää runsaasti maamme kirjalliseen historiaan ja elämään liittyvää tavaraa, kuten käsikirjan tuleekin. Runeberg, Stenbäck, Snellman ja Topelius saavat paljon huomiota osakseen, mutta positiivisesti niin, etteivät heidän biografiset faktansa korostu, vaan esille tulee heidän aatteellinen, esteettinen ja kirjallinen katsantonsa. Naiskirjailijat, naiskirjallisuus, naisten lukuharrastus ja kirjalliset salongit käsitellään erillisissä artikkeleissa, samoin lasten- ja nuorten kirjallisuus sekä teatteri ja draamakirjallisuus. Kirjallisuuden, musiikkielämän ja elokuvankin suhteita teoksessa tarkastellaan, mutta kovin niukasti ja viitteenomaisesti.

Historiallista ajankuvaa ja ilmapiiriä täydentää tekstiin hyvin nivoutuva ja sopeutuva hieno, osittain värillinen kuvitus. Hakemisto, runsaat 110 sivua, on sijoitettu toisen osan loppuun. Se sisältää suomenruotsalaisten kirjailijoiden matrikkelitiedot, teosluettelon sekä artikkeleiden kirjoittajien käyttämän lähdekirjallisuuden. Näistä eväistä muodostuu laaja ja monipuolinen kirjallisuudenhistoria, hakuteos ja käsikirja, josta enemmän tietoa kaipaava voi kätevästi ponnahtaa kiinnostavia asioita laajemmin ja tarkemmin käsittelevään erikoistutkimukseen.

Osmo Kekäläinen