Rauhan ytimessä –teoksen muistelot ja haastattelut ovat kovin eritasoisia, mutta esimerkiksi Erkki Tuomioja, Kalevi Suomela ja Folke Sundman tekevät mielenkiintoisia havaintoja menneestä. Kuten myös Ydin-lehden päätoimittaja Arja Alho. Esillä on uuttakin tietoa Sadankomitean alkuhistoriasta, 60-lukulaisuudesta ja ristiriidoista suhteessa Rauhanpuolustajiin. Erityisen kiinnostava tässä mielessä on Kauppalehden nykyisenä uutispäällikkönä työskentelevän Mikko Metsämäen erittely ”Taistelu rauhasta – mihin tarvitaan monia rauhanjärjestöjä?” Hannu Reime ja Kalle Sysikaski valottavat Sadankomitea-näkökulmasta Lähi-idän ja Aasian kysymyksiä. Nuorempi sukupolvi kertoo rauhanliikkeen nykytilanteesta.

Sadankomitea on historiansa ajan yrittänyt pysytellä suurvaltapolitiikan ulkopuolella. Se ei ole ”liittoutunut” sen paremmin länteen kuin itään. Rauhanaatteeksi on kirjan esipuheen mukaan määritelty idealistisesti ”realistinen pasifismi”. Toki pitää mainita, että Sadankomitea, Suomessakin, on ollut pienten intellektuellipiirien liike. Se on aina ollut enemmän ajatushautomo, enemmän akateeminen ja teoreettinen kuin käytännön sodanvastainen massaliike. Sen aatteelliset gurut ovat useimmiten olleet rauhan ja antimilitarismin keskeisiä toimijoita lännessä: Bertrand Russel ja Noam Chomsky nyt vaikka etunenässä. Heihin viitataan Johanna Sumuvuoren toimittamassa juhlakirjassakin.

Kalevi Suomelan artikkeli avaa komeasti Sadankomitean alkuvaihetta, 1960-luvun pasifismia, johon liikkeen ideologiset juuret pohjaavat. Se on ehdottomasti parasta Sadankomitean historiaa, mitä kirjoituskokoelma tarjoaa! Olen itse pohtinut 60-lukulaisuutta itänaapurissa: Neuvostoliitossakin se vaihe elettiin, tosin paljon näkymättömimmin kuin lännessä – ”suojasään” ja kulttuuriliberalismin merkeissä.

Suomela näkee kauaksi menneisyyteen ja hänen 60-lukulaisuusanalyysinsä osuu yksiin myös Arthur Marwickin mammuttitutkimuksen (The Sixties 1998, Oxford University Press, 903 s.) päätelmien kanssa. Marwickin tutkimus, jonka ostin Lontoon reissullani reilut 10 vuotta sitten, levittäytyy moneen maahan ja on aivan ehdottomasti parasta tekstiä, mitä 60-lukulaisuudesta on ikinä kirjoitettu. Kirjan suomentaminen olisi kulttuuriteko! Aivan liian monet kuvittelevat tietävänsä mitä 60-lukulaisuus oli, mutta juuri Marwick pistää asiat oikeisiin tutkimuksellisiin ja maailmanlaajuisiin puitteisiin.

Rauhan ytimessä päättyy nykyajan mietelmiin, professori Heikki Patomäen aatoksiin. Hän linkittää ns. Tobinin veroa ajavan Attack-liikkeen suoranaiseksi jatkoksi sadankomitealaisille ajatuksille. Samalla Patomäki pohtii rauhankysymyksiä globaalin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja demokratian näkökulmasta. Voi olla toki eri mieltäkin siitä, mitä Patomäki päätelmineen tekee Sadankomitean juhlakirjassa. Kuuluvatko ne oikeasti ”realistisen pasifismin”-käsitteeseen?

Joka tapauksessa Johanna Sumuvuori on koonnut mielenkiintoisen kirjoittajaporukan eri vuosikymmeniltä. Moni on jäänyt tai jättäytynyt ulkopuolellekin. Kovasti olisin kaivannut mukaan vaikkapa ideapankki Ilkka Taipaletta, jolla niinikään on ollut tärkeä rooli Sadankomitean ja suomalaisen rauhanliikkeen uudemmassa historiassa.

ps. vakuutuin Ilkka Taipaleen roolista suomalaisessa rauhanliikkeessä joskus vuonna 1980 kun olin järjestämässä muutaman kuukauden ajan Suomen Rauhanliiton arkistoa Pasilassa. Taipale oli mitä inspiroivin työnantaja.