Valtiotieteen tohtori Ilmari Susiluoto, yhteiskuntatieteiden kandidaatti, toimittaja Anne Kuorsalo sekä valtiotieteen maisteri, toimittaja Martti Valkosen yhteistyö poiki viime vuoden syksyllä jo kolmannen Neuvostoliittoa/Venäjää käsittelevän teoksen. Aiheena oli tällä kertaa Neuvostoliiton salainen poliisi KGB ja sen perintöä jatkava Venäjän FSB. Aihe on arka, tärkiiton historiaeä ja ajankohtainen.

Poikkeuksellisesti Editan Kleio-sarjan päätoimittaja, kustannuspäällikkö Outi Karemaa on kirjoittanut kirjaan johdannon, jossa hän pyrkii ikään kuin etukäteen varmistamaan, että kirjaa luetaan oikein: ÎKaikkien tekijöiden näkemykset ovat heidän omiaan eivätkä edusta minkään viraston, laitoksen tai muun instanssin kantaa. Tekijät haluavat esittää lukijalle Venäjän realistisesti sellaisena kuin se on, ilman kulisseja ja tukeutuen yhtä lailla venäläisiin kuin läntisiin lähteisiin.Î

Tulkitsen esipuheen suomettuneisuuden pitkäksi varjoksi, joka siis yhä ulottuu nykyisyyteen. Tuskinpa muissa länsimaissa Neuvostoliittoa/Venäjää käsitteleviä teoksia joudutaan varustamaan samankaltaisilla selvennyksillä. Kyse on varmasti myös siitä, että ulkoministeriön palveluksessa oleva Susiluoto on aiemmin esittänyt Venäjä kritiikkiä, joka on etenkin Venäjällä ylitulkittu Suomen ulkoministeriön viralliseksi kannaksi (ks. esim. HS 18.2.2001, s. D5 Liian värikäs virkamieheksi).

Salaisen poliisin valtakunta koostuu kolmesta osasta. Susiluoto käy aluksi läpi KGB:n historiaa. Sen jälkeen Valkonen ja Kuorsalo käsittelevät uuden Venäjän aikaa. Yhteistä teksteille on, että ne on hyvin ja kiinnostavasti kirjoitettuja, ja ne täydentävät toinen tosiaan. Kaikki kirjoittajat ovat myös omakohtaisesti tutustuneet naapurimaan arkeen joko tutkijana tai toimittajina. Kirja ei ole siis vain muiden kirjoittajien teosten referointia, vaan myös omakohtaisesti koettua elämää.

Tässä yhteydessä on turha kerrata Töekan (myöh. GPU/NKVD, KGB) syntyhistoriaa ja sen varhaisvaiheita. Riittänee kun toteaa, että bolöevikit perivät tsaarin salaisen poliisin, ohranan, menetelmät, arkistot ja ammattitaidon. Salailun taito oli vallankumouksellisilla jo niin verissä, että esimerkiksi Leninillä oli yli 200 salanimeä. Salailusta tuli tärkeä osa bolöevikkien poliittista kulttuuria jopa niin, että Susiluodon tulkinnan mukaan Îvoidaan perustellusti puhua salaisen poliisin valtakunnastaÎ (s.52). Stalinin hirmuhallinnon aikana salainen poliisi oli tappavimmillaan, mutta sen vaikutus säilyi Neuvostoliitossa merkittävänä myös myöhemmin. On esimerkiksi laskettu, että Brežnevin kaudella turvallisuus- ja tiedustelupalvelun työntekijämäärä oli noin 400 000. Täytyy kuitenkin muistaa, että myös rajavartiopalvelu kuului KGB:n alaisuuteen. Valkonen esittää myöhemmin vielä suuremman arvion, noin 1,7 miljoonaa. Luvussa ovat mukana myös satunnaisemmat avustajat. (138.)

Neuvostotiedustelun voitoiksi on laskettu etenkin Cambridgen ÎviitostenÎ (Blunt, Burgess, Cairncross, MacLean ja Philby) tietovuodot ja Yhdysvaltain atomipommiprojektin vakoilu. Myös monet muut teknologiset keksinnöt päätyivät Neuvostoliittoon Îitse kehiteltyinäÎ versioina. Ulkomailla toimimiseen KGB käytti monenlaisia peitteitä, kuten tietotoimisto APN:ää ja TASS:a. Susiluodon mukaan Îusein niiden toimittajat todellisuudessa kirjoittivat raportteja asemamaidensa tilanteesta ja värväsivät agenttejaÎ (73). Myös ulkomaankauppaa käyviä yrityksiä, kuten Koneisto, Suomen Petroli, Konela ja Fexima solutettiin. (100) Poliittisesti merkittävimpiä peiteorganisaatioita olivat esimerkiksi kansainvälinen Journalistiliitto IOJ ja Maailman rauhanneuvosto. Myös monet suomalaiset ottivat näkyvästi – ja ehkä sinisilmäisesti -osaa näiden järjestöjen toimintaan. Samalla tavoin sinisilmäisesti ja omaa etuaan tavoitellen monet suomalaiset poliitikot vuosivat tietoja suoraan KGB:n edustajille. Näin ainakin KGB-läiset ovat kertoneet muistelmateoksissaan. Susiluodon tulkinta kuitenkin on, ettei KGB ollut mikään kaikkivaltias. Hän antaa tunnustuksen etenkin presidentti Urho Kekkoselle: ÎHän oli itse Suuri Peluri ja osasi käsitellä vastustajiaan mallikelpoisella tavalla. Hänellä oli aina aloite valmiina Neuvostoliitolle ja peleissä hän harvoin hävisiÎ (116). Kovempaa kritiikkiä Susiluodolta saavat sen sijaan osakseen ÎPikku-KekkosetÎ, jotka eivät hallinneet peliään KGB:n kanssa yhtä hyvin, vaan Îpäästivät KGB:n pelipöydälleÎ. Susiluodon loppuyhteenvetona onkin, että Îvuosikymmenten peuhaaminen KGB:n kanssa jätti jälkensä suomalaiseen poliittiseen kulttuuriinÎ ja Îhengeltään luterilaiseen maahan se sai aikaan pahan moraalisen kapulanÎ (em.).

Neuvostoliitto pyrki monin tavoin vaikuttamaan läntiseen yleiseen mielipiteeseen ja näitä eri projektien vaikutuksia tutkittiin esimerkiksi Suomesta käsin. Kiinnostava tieto on, että Neuvostoliiton kulttuuri- ja tiedekeskus olisi toiminut jonkinlaisena alan keskuksena ja useita sen johtajia olisi karkotettu Suomesta suojelupoliisin määräyksestä. Suomi on perinteisesti ollut Venäjän tiedustelun ÎkotikenttääÎ, kuten Susiluoto toteaa (75).

Susiluoto viljelee tekstissään tasaisin väliajoin tunnettuja neuvostokaskuja. Ne eivät mielestäni oikein toimi vakavan aiheen keventäjinä, vaan vaatisivat hieman erilaisen ympäristön. Anekdootit toimivat vähän paremmin.

Martti Valkosen osuus jatkaa Susiluodon aloittamaa kertomusta. FSB Kremlin isäntänä -jaksossa Valkonen kertaa aluksi vuoden 1991 vanhoillisten vallankaappausyritystä ja miten salaisen poliisin pahamaineista päämajaa Ljubjankaa piirittäneet kymmenet tuhannet moskovalaiset melkein tekivät ÎbastiljitÎ. KGB:n virkailijat onnistuivat kuitenkin kanavoimaan ihmisten raivon KGB:n perustajan Feliks Dzeržinskin patsaaseen Valkosen tulkinta on, että samalla jäi Îratkaiseva irtiotto menneisyydestä tekemättäÎ. Valkonen arvioi, että Neuvostoliiton historian suuri paradoksi on, että KGB pelastui vaikka oli itse suurin syyllinen Neuvostoliiton tuhoutumiseen. Tätä väitettä tekisi mieli vähän pöyhiä. Eikö kuitenkin ollut niin, että Neuvostoliitto mureni ennen kaikkea tehottomaan taloudenpitoon ja viestintään, kun Gorbatöovin sanoin: sanojen ja todellisuuden ero kasvoi liian suureksi. Mikään propaganda tai salailu ei pystynyt loputtomiin tilkitsemään romahtavaa jättiläistä. Totta kuitenkin on, että KGB:tä ei koskaan ole pantu vastuuseen teoistaan. salainen poliisi pääsi kuin koira veräjästä. Samalla koko Neuvostoliiton menneisyyden kriittinen ja avoin arviointi jäi Venäjällä tekemättä. Tärkeimmät arkistot sulkeutuivat jo Jeltsinin kaudella.

Monet merkit viittaavat nyt siihen, että neuvostoaikaiset käytännöt ovat viimeistään Putinin hallintokaudella palanneet. KGB:n seuraaja FSB on saanut lisää valtuuksia ja valtiokoneiston toimintaa sävyttää neuvostotyylinen paksu salaisuuksien verho. Myös ihmisten liikkumista ja tiedonkulkua on taas ryhdytty rajoittamaan ja muun muassa yhteydenottoja ulkomaalaisiin pitää jälleen raportoida viranomaisille. (122) FSB:hen on Putinin aikana sulautettu uusia palveluja ja Valkosen arvion mukaan se muistuttaa jo entistä KGB:tä. Ennen vuoden 2004 presidentinvaaleja keskusvaalilautakunnan tieto- ja ääntenlaskujärjestelmä siirto FSB:lle. (178.) Toisin kuin neuvostoaikana, ihmiset voivat kuitenkin esimerkiksi matkustaa vapaasti ulkomaille.

Paljon tiivistyy Valkosen havaintoon, jonka mukaan Îlakien romahdus Neuvostoliiton hajotessa vakiinnutti juridisen hämärän, jossa KGB:n seuraajalaitokset pystyivät omimaan itselleen aiemmin perustuslain mukaan kommunistipuolueelle kuuluneen ratkaisevan valta-aseman yhteiskunnassaÎ (133). Salaisen poliisin työntekijämäärät kääntyivät kasvuun jo vuonna 1995. Salaisen poliisin on myös väitetty tehneen yhteistyötä järjestyneen rikollisuuden kanssa. Tämä voisi olla yksi selitys siihen, miksi niin monet palkkamurhat ovat Venäjällä yhä selvittämättä. (138) Sotia on aina käytetty moniin tarkoituksiin. Töetöenian toisesta sodasta alkoi Venäjällä uusi kansalaisoikeuksien rajoittaminen ja puuttuminen sananvapauteen. Kriittisiä toimittajia on uhkailtu ja jopa tapettu. Tärkeimmät joukkoviestintäkanavat, televisioyhtiöt liukuivat hallituksen valvontaan ja entiset vaikutusvaltaiset mediamogulit joutuivat pakenemaan ulkomaille.

Kiinnostava on myös Valkosen esittämä tieto, että NKP:n Suomen osaston viimeisen työntekijän Anatoli Smirnovin hallussa olisi asiapapereita, joista kävisi ilmi suomalaisten poliitikkojen arkaluonteisia suhteita NKP:n ja KGB:n työntekijöihin. Valkosen sanoin Îtyöpaikkoja olisi vapautunut niin ministeriöissä kuin yliopistoissakin mediasta puhumattakaan. Jos hän olisi paljastanut asiakirjojen sisällön kokonaan, Suomessakin olisi ollut pakko aloittaa neuvostoajan tapahtumien pyykinpesuÎ (146). Valkosen arvion mukaan ÎSuomessa ei median ja toimittajien vastustuksen takia vieläkään käsitellä monipuolisesti entisen Neuvostoliiton eikä edes Venäjän vaikutuskeinoja Suomen julkiseen sanaan ja sitä tietä yleiseen mielipiteeseenÎ (216).

Peittely ja epäluulo maan tapana -jaksossa Anne Kuorsalo jatkaa Valkosen teemoista. Kuorsalon tekstin olisi voinut nivota myös Valkosen tekstin yhteyteen ja samalla hieman tiivistää Valkosen jo aiemmin toisessa yhteydessä julkaisemia tietoja suomalaisten stalinististen toimittajien itsesensuurista. Kuorsalo ihmettelee muun muassa sitä, miksi FSB on käynnistänyt useita maanpetosjuttuja, joissa kohteena ovat olleet ulkomaalaisen toimeksiantajan tilaustöitä tehneet tutkijat. Keväällä 2001 tuli voimaan määräys, jonka mukaan tutkijoiden pitää raportoida yhteyksistä ulkomaisiin tutkijoihin tai laitoksiin. Esimerkiksi venäläiset liikemiehet ovat ainakin toistaiseksi saaneet liikkua kansainvälisissä ympyröissä paljon vapaammin.(236)

Sekä Valkonen että Kuorsalo kirjoittavat kirjassa runsaasti disinformaatiosta. Disinformaatio on todentuntuista väärää tietoa, ja se on pitkään ollut salaisten poliisien agendalla niin Venäjällä kuin muuallakin. Disinformaation tavoitteena on kasvattaa omaa valtaa ja heikentää vastapuolen asemia. Neuvostoliiton parhaaksi disinformaatio-operaatioksi on arvioitu väite, jonka mukaan aidsia aiheuttava HI-virus olisi päässyt karkuun amerikkalaisesta sotilaslaboratoriosta. Kuorsalon tulkinnan mukaan Venäjän onnistunein disinformaatioisku on tähän mennessä ollut yksityistämisestä annettu kuva laillisesti sujuneena omaisuudenjakona. Todellisuudessa kyse oli pienen sisäpiirin kaappauksesta. (249)

Kahden journalistin ja yhden tutkijan pitkä – ja toivottavasti yhä jatkuva – yhteistyö on
hyvä esimerkki pitkäjänteisestä asioihin perehtymisestä sekä tutkijan ja toimittajan hieman erilaisten lähestymistapojen onnistuneesta yhdistämisestä.