Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931), Pekka Halosen (1865–1933) ja Hugo Simbergin (1873–1917) työt ovat tuttuja monille sellaisillekin suomalaisille, jotka eivät kuulu taidegallerioiden vakiovieraisiin. Gallen-Kallelan freskot Juséliuksen mausoleumissa Porissa sisältävät erittäin tunnettuja teoksia kuten Tuonelan joella ja Rakennus. Ehkä vielä tätäkin maineikkaampia on Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti sekä Tampereen nykyistä tuomiokirkkoa koristavat Simbergin maalaukset kuten Haavoittunut enkeli, Köynnöksenkantajat ja Kuoleman puutarha. Myös Halosen monet alttaritaulut lienevät tuttuja muillekin kuin esimerkiksi Pedersören, Mikkelin, Kotkan, Joroisten, Karstulan ja Vilppulan seurakuntien jäsenille.

Näissä ja monissa muissakin kyseisten taiteilijoiden teoksissa on kuitenkin myös vähemmän tuttuja tasoja, jotka jäävät helposti huomaamatta. Nina Kokkinen on jäljittänyt taiteilijoiden mystisismiin ja salattuun tietoon liittyviä kiinnostuksen kohteita väitöskirjassaan ja siihen perustuvassa teoksessa Totuudenetsijät – Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (2019). Kokkinen on tutkinut mainittujen taiteilijoiden kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä, heidän kotikirjastojensa sisältöä ja niissä oleviin teoksiin tehtyjä merkintöjä, eri teosten varhaisia luonnoksia sekä tietysti valmiita maalauksia ja näiden symboliikan yhteyksiä ajan esoteeriseen kuvastoon. Tuloksena on kiinnostava, perinpohjainen ja silmiä avaava sukellus 1900-luvun alun taitelijoiden sielunelämään.

Vastapainon kustantama kirja on graafisesti erittäin tyylikäs. Siinä on käytetty runsaasti korkealaatuista kuvitusta, mikä on oikeastaan ollut täysin välttämätöntäkin, ottaen huomion aiheen. Lukija tuleekin jatkuvasti hakeneeksi tekstissä kulloinkin käsitellyn maalauksen tai luonnoksen eteensä, saadakseen paremman käsityksen sen tulkinnasta. Monesti matka mainittujen teosten äärelle ei ole pitkä, mutta silloin tällöin eteenpäin ja taaksepäin selailua tulee turhan paljon. Jonkinlainen sisäinen viitejärjestelmä olisikin ollut avuksi, esimerkiksi sisällyttämällä tekstiin viittauksia siihen, miltä sivulta mainittu teos löytyy. Mahdollisesti myös teoshakemisto olisi ollut hyödyllinen kirjan lopusta löytyvän henkilöhakemiston rinnalle.

Myös sisältö on huolellisesti tehty, ehkä aavistuksen verran raskaastikin. Kuvasisältö kannustaa selailuun, mutta lukiessa on syytä keskittyä, sillä asiaa on paljon ja tiiviisti. Huolellinen tutkimustyö ei jätä epäilyksiä Gallen-Kallelan, Halosen ja Simbergin kiinnostuksen kohteista. Spiritualistiset istunnot ja kuolleille hengille puhuminen, pyhän taiteen ikuinen viisaus, vapaamuurarius, selvänäköisyys, tolstoilaisuus, kalevalainen muinaisusko, kosminen värähtely, magnetisointi, karman laki, mesmerismi, satanismi, alkemia ja teosofia ovat kaikki olleet läsnä eriasteisesti heidän matkallaan kohti salatun viisauden ja syvemmän henkisyyden etsimistä.

Nämä teemat eivät olleet 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa mitenkään erityisen harvinaisia eurooppalaisen sivistyneistön ja ehkä etenkään taiteilijoiden parissa. Okkultismin ja kulttuurin käsitteitä yhdistävä okkulttuuri kuvaa tällaista henkisen etsinnän ja salatun viisauden etsinnän sävyttämää populaaria ilmiötä. Totuudenetsijät antaa varsin monipuolisen katsauksen niihin lukuisiin teemoihin, joita okkulttuurin voidaan katsoa sulkeneen sisäänsä.

Kokkinen käyttää valitsemiaan teoksia ja luonnoksia taitavasti valottamaan näitä eri henkisen etsinnän ja salatieteen alalajeja. Hän viittaa myös niiden esiintymiseen muidenkin eurooppalaisten kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden töissä. Tulee selväksi, että kyseessä on ollut omana aikanaan suosittu tematiikka, ainakin tietyissä taiteilijapiireissä.

Kirjan fokus on silti ehkä tarpeettomankin tiiviisti sidoksissa valittujen taiteilijoiden teoksiin. Kiinnostavaksi ja Kokkisen teoksessa liian vähäisessä määrin käsitellyksi kysymykseksi jääkin laajempi yhteiskunnallinen kontekstualisointi eli se, missä määrin aikalaiset Suomessa todella ymmärsivät näiden taiteilijoiden henkistä etsintää ja mitä eri suhtautumistapoja okkulttuuriin esiintyi. Tunnistivatko aikalaiset, esimerkiksi taidekriitikot ja muut taiteilijat esoteerisiä symboleita ja teoksista löytyviä, monesti hienovaraisia viittauksia? Jos tunnistivat, miten he reagoivat niihin? Mihin sävyyn niistä julkisuudessa keskusteltiin? Taiteilijoiden kirjeenvaihdosta ilmeni tietoisuus siitä, etteivät kaikki heidän syvempään henkisyyteen tähtäävät tutkimusmatkansa olleet välttämättä sosiaalisesti suotavia. Kysymyksen hiukan nykyistä laajempi käsittely olisi tuonut Totuudenetsijöihin lisää syvyyttä.

Tähän liittyen suoranainen mysteeri on siinä, mikä on saanut seurakunnan toisensa jälkeen valitsemaan Pekka Halosen alttaritaulujensa maalaajaksi siitä huolimatta, että hän, Kokkisen sanoin, ”asettui monissa kohdin vastahankaan kirkollisen kristillisyyden kanssa” (s. 140). Hänellä oli originelleja käsityksiä esimerkiksi Jeesuksen todellisista opetuksista ja hän toi näitä näkemyksiään selvästi esille myös taiteessaan. Lienee turvallista olettaa, että ainakin osalla töiden tilaajista on ollut erilainen käsitys kirkkotaiteen roolista tai vähintään kyseisten teosten merkityksestä kuin Halosella itsellään.

Esoteerisyyden käsite viittaa sisäpiirin omistamaan salattuun tietoon. Tämä viehtymys salailuun ja salaperäisyyteen teki okkulttuurista ehkä soveltuvamman kulttuurieliitin keskinäisen yhteenkuuluvuuden lujittajaksi kuin aidosti laajaksi kulttuuri-ilmiöksi. Esoteerisyyden sisällä ei toisaalta ollut mitään selkeitä raja-aitoja, mikä myös mahdollisti eri asteisen kiinnostumisen vain joistain tai ehkä useammastakin salatieteen noutopöydän antimesta ilman sen suurempaa dogmaattista sitoutumista.

On helppo olla Kokkisen kanssa samaa mieltä siitä, että esoteerisuutta ”on mielekästä lähestyä muutoin kuin tiettyihin suuntauksiin tai yhteisöihin keskittyen” vaan pikemminkin keskusteluina ja puhetapoina, myös visuaalisina sellaisina. Sellaisena Totuudenetsijät on kiinnostava ja silmiä avaava teos.