Indoktrinaatio selitetään vanhassa sivistyssanakirjassani opinkappaleiden (eli doktriinien), periaatteiden, uskomusten ja poliittisten oppien vakaumukseksi juurruttamiseksi. Käsite on siis vanha ja sopii hyvin pohdintaan siitä, kuinka sananlaskut, maksiimit ja totuuksina esitettävä puhe ymmärretään. Liisa Granbom-Herranen selvittää, miten arkisessa kanssakäymisessä voi toteutua aito kasvatus. Miten lapsi ymmärtää kuulemansa sananlaskun tai ilmaisun, jota tehostaa vetoaminen edeltävien sukupolvien perintöön, viisauteen, jota ei ole tapana ääneen kiistää.

Tammikuussa 2008 Jyväskylän kasvatustieteiden tiedekunnassa väitelleen tutkijan käyttämä aineisto on seulottu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston 1980-luvulla järjestetyistä laajasta Kalevalan juhlavuoden Perinne elämässäni -kilpakirjoituksesta sekä hieman tätä ennen kootusta Karjalaiset elämäkerrat -muisteluaineistosta. Lisäksi hän on käynyt läpi autonomian ajalla Suomessa voimassa olleet säädökset, joissa puhutaan lapsesta kasvatuksen, hoidon ja opetuksen kohteena. Tutkimuksessa haetaan kuulijan tekemästä sananlaskun tulkinnasta selitystä kasvatustapahtumalle. Edeltäjät ovat selittäneet kasvatuksen päämääriä ja toteutusta vetoamalla tietynlaisten sananlaskujen esiintymiseen. Granbom-Herranen kritisoi lastenkasvatuksesta ja kansanperinteestä aiemmin kirjoittaneiden tapaa tarkastella sananlaskujen sisältöjä ikään kuin ne sellaisenaan edustaisivat ”kansan” arvoja ja arvostuksia. Hän viittaa kansallisromantiikan ajoilta omaksuttuun talonpoikaisuutta ihannoivaan henkeen: ”Jokaisella kasvattajalla on opittavaa suomalaisen talonpojan pirtissä” (J.V. Snellman).

Granbom-Herranen valitsee suullisen perinteen siirtäjiä kuvaavaksi nimitykseksi ’rahvas’, joka sopii hänen esimerkkiaineistonsa muistelijoiden lapsuusajan käsitemaailmaan. Rahvaan lasten kasvatusta on yleensä käsitelty vain institutionaalisen kasvatuksen vastakohtana tai lastensuojelullisten toimenpiteiden kohteena Granbom-Herranen muistuttaa, että vielä 1900-luvun alun luterilaisen yhtenäiskulttuurin lapsuuskäsityksessä oli ajatus lapsen alttiudesta pahan vaikutukselle. Puhuttiin perisynnistä, joka tuli kitkeä lapsesta mahdollisimman varhain. Lapsia ei siis tullut kasvattaa pelkästään johonkin, vaan myös pois jostakin. Palkollisten ja työväestön elämästä ei ole juurikaan olemassa omakohtaisia kirjallisia dokumentteja. Kansan lukutaito oli olemassa uskonnollista kirjallisuutta varten ja sen ansiosta.

Kuunneltaessa muistelupuhetta näkyy sananlaskuihin suhtautumisessa olleen aina jonkinmoinen tunnelataus. Aiemmissa kasvatustieteellisissä tutkimuksissa ei Granbom-Herrasen mukaan ole sananlaskuja kytketty kasvatuksen käytänteiden tarkasteluun merkityksiä kätkevinä ja siirtävinä puheen osina. Ei ole pohdittu, mikä tehtävä sananlaskuilla on ollut indoktrinaation toteuttamisessa aidon kasvatuksen kustannuksella. Tapio Puolimatka, jonka teoksiin Granbom-Herranen ahkerasti viittaa, on kehitellyt käsitteiden määritelmiä liittyen opetukseen ja opettajan auktoriteettiasemaan. Juuri häneltä löytyy kysymys indoktrinaation ja aidon kasvatuksen vertailusta. Ihanteellinen kasvatustavoite tuodaan esiin lainauksessa Puolimatkalta: ”Kasvatuksen on valmistettava lapsi kohtaamaan elämän välttämättömyydet siten, että hän voi hyödyntää aikaisempien sukupolvien saavutukset.” Granbom-Herranen kirjaa kasvatustieteilijöiltä aidon kasvatuksen päämääräksi yksilöt, joilla on sekä tallentavan kasvatuksen tuloksena tieto yhteisön maailmankuvasta uskomuksineen että valmius problematisoiden ja tutkien luoda uutta tietoisuutta. Niin Paolo Freiren kuin Hannele Koivusenkin mukaan kasvun perusta on yhteisön jäseneksi kasvaminen.

Granbom-Herrasen työssä näkyy parhaimmillaan mahdollisuus folkloristiikan perinteen siirtoon keskittyvän näkökulman ja kasvatuspuheen yksilötason sisäistämistä ymmärtävän lähestymistavan yhdistämiseen. Oma väitöstutkimukseni (2004) sananlaskujen käytön funktioista sosiaalisessa vuorovaikutuksessa osoitti Granbom-Herrasen tapaan tieteiden yhdistelmän selitysvoiman. Folkloristiikasta sosiaalipsykologiaan siirtyen tarkastelin sananlaskupuhetta perinteen voiman, tilanteisiin liittyvän yksilöllisen ongelmanratkaisun sekä yhteisöllisyyden ylläpitämisen näkökulmista.

Granbom-Herranen painottaa toistuvasti, että hänen tutkimuksensa lähtökohta on ollut muistelijan lapsuus, ei yhteisössä vallinnut yleinen ymmärrys – ellei se sitten sisälly muistelijan lapsuuden tulkintoihin. Tässäpä onkin tutkimuspäätelmien kannalta hankala ehto. Kansanrunousarkistoon lähetetyissä muistitieto aineistoissa kirjoittajat tulkitsevat lapsuuttaan ja useimmiten tilittävät kiitollisuuttaan vanhemmilleen ja isovanhemmilleen; oma elämä on vanhempien ihmisten ohjeistamana kulkenut oikeilla raiteilla. Muistelijat eivät juuri kyseenalaista oman, menneen elämänsä mielekkyyttä. Granbom-Herranen tukeutuu tutkimuksiin, joiden mukaan ihmisellä on taipumus pitää omassa elinympäristössä koettua oikeana ja normaalina tapana elää ja toimia. Ihminen uskoo, että muut lähiympäristössä näkevät maailman samalla tavoin kuin hän. Sananlaskut ymmärrettiin niin yhteiseksi mielenmaisemaksi, että niiden selittämistä ei pidetty tarpeellisena.

Granbom-Herranen haluaa todistaa, että joka yksilö tulkitsee kuulemansa ikiomalla tavallaan, vaikka sen enempää rahvaan kuin säätyläisenkään lapsi ei saanut ääneen kyseenalaistaa vanhempien opettavaisia lausahduksia. Hän vetää esimerkkiaineistostaan johtopäätöksen, että vaikka sananlaskut sisällöltään, menetelmänä sekä kasvattajan intentiona ja vallankäytön toteutumine olisivat mitä puhtainta indoktrinaatiota, lapsen tapa tulkita kuulemansa on antanut mahdollisuuden kyseenalaistamiseen. Myöhemmin elämässään heillä on siten vapaus käyttää sananlaskuja itse luomiensa merkitysten kautta. (mts. 227) Tässä tullaankin kysymykseen sananlaskujen (ja sananlaskun kaltaisten ilmausten) kulttuuristen yleismerkitysten välittymisestä. Granbom-Herranen jättää vähemmälle sananlaskujen erityislaadun tarkastelun. Esimerkiksi kielellisen ja/tai tilanteisiin liittyvän huumorin osuus käyttötilanteissa sekä sananlaskujen muoto ja kieli eivät ole yhdentekeviä. Väitänkin, ettei ole hyödytöntä tutkia myös tämän perinteenlajiksi tunnistettavan kansainvälisen kielen ominaislaatua – vaikka se tapahtuisi vanhanaikaisesti konteksteista irrotettuja tekstejä vertaillen.

Käyttöyhteyksien välttämättömyyttä vannovassa Granbom-Herrasen tutkimuksessa kuvataan hyvin harvoin yksittäisen vuorovaikutustilanteen taustaa, replikointia ja sananlaskun käyttöä. Aineisto ei anna siihen mahdollisuutta. Vaikka lapsi ymmärtäisikin kuulemansa sananmukaisesti ja vaikka aikuisellekin sananlasku tulisi mieleen konkreettisesta tilannevihjeestä, sananlasku ei liukene muun puheen joukkoon. Sillä on kielenkäytössä kohosteinen asema. Sananlasku (tai sananlaskun kaltainen ilmaus) tuodaan puheeseen kolmannen tahon viisautena. Tärkeä, jo aiempienkin tutkijoiden havainto on, että yhä uusissa tilanteissa kuultuna sananlasku assosioituu käyttäjänsä tuttuun ääneen. Tämä tietysti värittää sananlaskun ja yleisemminkin sananparren eli myös sanomusten, vertausten, puheeseen sulautuvien fraasien) ymmärtämistä ja ennustaa tulevaa käyttövalmiutta.

Granbom-Herranen käsittelee indoktrinaation eroa aitoon kasvattamiseen, jota luonnehtii valmius ”olevan ja opetettavan arviointiin” (mts. 31). Hän olisi voinut käsitellä sananlaskujen osuutta ajatuksen pysäyttäjinä tai tilannearvioina eli juuri sellaisena puheena, joka tekee mahdolliseksi puheenalaisen asian arvioinnin. Ongelmana on ollut aineiston muisteluluonne. Keskeisemmäksi nousee lapsen ymmärrys, sananlaskun mielessä säilyminen ja mahdollinen uudelleenarviointi kymmenien vuosien kuluttua. Kasvatuspuhetta sisältävä muistelu kertoo valtasuhteiltaan keskenään eriarvoisten ihmisten välisestä puheesta. Myös omassa (kansainvälisessä) aineistossani sananlaskut esiintyivät vuorovaikutuksessa, jossa vallitsi jokin jännite. Sananlasku tuotiin tilanteisiin, joissa tarvittiin puolueettomuutta ja luotettavuutta henkivää viisautta tai tilanteesta pelastavaa kolmannen tahon repliikkiä. Auktoriteetin puheeksi sananlaskut saattoi määritellä puhujansa kokemusta koetellumman yhteisöllisen taustansa tähden, kumoamattomuuden vaikutelman tähden, ei niinkään aina puhuja-kuulija -auktoriteettieron perusteella.

Granbom-Herranen pitää kasvatuspuheena puhetta, joka kohdistuu yhteen tai rajattuun määrään kuulijoita. Pienen yhteisön arkipuheena se on ollut esimerkiksi kirkollista kasvatuspuhetta konkreettisempaa ja täsmällisempää. Hän ei käsittele sananlaskuihin ja elämän tunnuslauseisiin liittyvää sisäisen puheen osuutta. Kertoessaan omaksumistaan sananlaskuista ja asenteista muistelijat ovat varmasti kuljettaneet näitä mukanaan eri tilanteisiin arvioidakseen omia valintojaan ja ratkaisujaan. Granbom-Herranenkin käsittelee aineistonsa sananlaskujen kuulijoita lapsuusmuistojensa käsittelijöinä. Hän viittaa tutkimuksiin, joissa todetaan, että lapsuusmuistoja käsitellään ja tulkitaan koko elämän ajan. Muuttuvissa elämäntilanteissa ne koetaan pysyviksi. Kysymys on turvallisuudenlähteestä epävarmuutta aiheuttavissa elämäntilanteissa. Sitä paitsi perinteiden ja niihin sidoksissa olevien käytäntöjen siirto sukupolvelta toiselle on vaikuttamassa siihen, mitä elämässä pidetään muistelemisen arvoisena.

Kirjan ansio on tärkeään alueeseen, kasvatuksen historiaan paneutuminen. Eräs kasvatushistoriallisesti kiintoisa vertailu olisi tutkia, miten 1500-luvulta lähtien ortodoksisen Venäjän elämäntapaa ja valtionrakennusta ohjannut Oppi huoneenrakennuksesta (Domostroi) kotien kasvatuksen mallina pärjäisi vertailussa käsityksellemme luterilaisen tai protestanttisen etiikan doktriineista. Sananlaskut ja elämänviisaudet näyttäytyvät vieläkin yllättävän usein puheessa ja tekstissä, varsinkin kun niitä tunnistamaan harjaantunut paremiologi kuulostelee arki- ja juhlapuheita, ns. luonnollisia puhekonteksteja ja internetin keskustelupalstoja. Osin unohtuneen ja osin elävän ”pienperinnelajin” tutkijana olen tietysti tyytyväinen, että aitoa keskustelua sananlaskuista ja niiden tehtävästä kielessämme ja mielessämme pidetään yllä. Voin yhtyä Granbom-Herrasen vakuuttuneisuuteen, että tuhansia vuosia ihmisyhteisöjen sekä puhutussa että kirjallisessa kanssakäymisessä vaikuttanutta ilmaisutapaa ei ole nykykommunikaatiossakaan pyyhkäisty tarpeettomaksi. Vanhat tyhjästä nyhjäämiset ja pyyt pivoissa kelpaavat perustelevaksi puheeksi siinä missä urbaanimmat muunnokset. Sekä säätyläisten perillisten että rahvaan kielessä tämä monenlaisia tunteita herättävä laji elää. Mikäs pahan tappa, Jumal ei huol ja piru ei pirä kiirut.