Salminen paikantaa itsensä Haanpää-tutkimuksen kentälle

Matti Salminen aloittaa teoksensa Pentti Haanpään tarina  mahtipontisesti, kun hän ilmoittaa kääntävänsä nurin koko virallisen Pentti Haanpää-historian ja katsovansa mitä sen nurjalta puolelta löytyy. Löydöksiinsä hän on tyytyväinen ja uskaltaa ilmoittaa lukijoilleen ”että suuri osa Pentti Haanpään elämästä ja hänen työstään tulee julki vasta tässä kirjassa”. Jotenkin tuntuu, että Salminen heti alkuun unohtaa omalta kohdaltaan yhden keskeiseksi nostamansa haanpääläisyyden ihanteen: ”sehän on maailman suurin tyhmyys kun ihtensä ylentää”.

Kun lukija saa luettavakseen edellä mainitut Salmisen tuumat omasta kirjastaan hän tietenkin innostuu, vaikka jossain taustalla jo alusta asti hönkii pieni epäilyksenpoikanen: onkohan noin? Vaikka Haanpäästä ei ole kirjoitettu yhtään kokonaista elämäkertaa, varhaisen Haanpää-tuntijan Eino Kauppisen elämäkerta jäi kesken ja sisältää vain Haanpään nuoruusvuodet vuoteen 1930 asti, on hänen tuotantoaan ja elämäänsä kuitenkin tutkittu paljon, joten kovin suuria yllätyksiä ei matkan varrella todennäköisesti voi tulla esiin. Todellisen Haanpää-ritarin lailla Salminen kuitenkin käy entisiä ja osin nykyisiäkin Haanpää-tutkijoita vastaan. Heistä suurimpaan ryöpytykseen joutuu edellä mainittu Eino Kauppinen, joka toimi myös Haanpään kustannustoimittajana tämän ollessa Otavan kirjailijana. Erityisesti Kauppinen saa kurmuutusta siitä, että hän elämäkerrassaan ja muissakin yhteyksissä yrittää sovittaa Haanpään henkilön ja tuotannon oman oikeistolaisen maailmankatsomuksensa raameihin.

Toki Salminen myös aika ajoin jakaa kiitosta aiemmille tutkijoille. Sitä hän antaa muun muassa Vesa Karoselle ja Esko Viirretille, jotka kokosivat Haanpään jäljelle jääneistä kirjeistä kattavan, yksien kansien väliin sopivan kokoelman vuonna 2005. Lisäksi armon Salmisen silmissä saavat ainakin osaksi Vesa Karosen Haanpään elämä, Aarne Kinnusen Haanpään pitkät varjot, Kari Sallamaan Kaksisuuntaiset silmät ja Juhani Koiviston Leipää huudamme ja kiviä annetaan. Lisäksi mainitaan Raoul Palmgrenin tutkimukset suomalaisesta työläiskirjallisuudesta ja Haanpään paikasta ja teoksissa tässä genressä.

Yhtäkään näistä teoksista ei löydy Salmisen teoksen lähdeluettelosta. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaista ei ole. Vaikka teokset nimetäänkin tekstissä, niin pidän lähdeluettelon puuttumista suurena puutteena ja melkein epäeettisenä, sillä selvää on, että Salmisen kirja monelta osin perustuu vanhemmalle tutkimukselle. Toisaalla Salminen kuitenkin itse vaatii, että hänen kokoamaansa luetteloa, joka sisältää Pentti Haanpään vuosina 1924–1955 julkaistut lehtijutut, käytettäessä on lähde mainittava. Lehtijuttuja metsästäessään Salminen on kiistatta tehnyt suuren työn ja siitä hänelle kaikki kunnia.

Kiitosta voi antaa myös Salmisen luontevasta tavasta kirjoittaa ja voin kuvitella, että hänen rempseä tyylinsä tempaisee monet mukaansa. Samalla kun he saavat roppakaupalla tietoa Haanpäästä, he nielaisevat Haanpään tarinan kaikkine niine mausteineen, joita Salminen keksii sinne ripotella ja saavat näin nauttia myös aimo annoksen Salmisen omaa maailmankatsomusta. Toisin sanoen Salminen tekee itse saman, mistä hän Kauppista syyttää, mutta vain vastakkaiseen ideologiseen suuntaan. Salmisen pyrkimys tehdä Haanpäästä oman maailmankatsomuksensa sankaria johtaa aika ajoin melko anakronistisiin tulkintoihin. Vai mitä tekee esimerkiksi Timo Soini Haanpään elämästä kertovassa kirjassa. Sama anakronistisuus vaivasi Salmisen tekstiä jo hänen Yrjö Kallista koskevassa kirjassaan Yrjö Kallisen elämä ja totuus. Kallinen ei kuitenkaan ilmeisesti ollut Salmiselle yhtä tärkeä esikuva kuin Haanpää, joten hän ei ollut aivan samalla tavoin puolustamassa sankariaan vääriltä tulkinnoilta. Omasta mielestään vääriltä.

Haanpään matkassa maantietä pitkin

Salmisen kerronta Pentti Haanpään elämästä seurailee melko tarkoin tämän elämän ja tuotannon kronologiaa. Hän selvittelee Haanpään perhetaustat ja nostaa etenkin isä Mikko Haanpään, aatteellisen etsijän ja kirjoittajan, yhdeksi suureksi vaikuttajaksi Pentti Haanpään maailmankatsomuksen muokkaajana ja esikuvana tämän kirjallisella tiellään. Selvitetyksi tulevat myös Pentin koulunkäynnit, työhistoria ja kirjalliset vaikutteet. Hän luki paljon ja opetteli muun muassa itsekseen englannin kielen voidakseen tutustua kansainväliseen suomentamattomaan kirjallisuuteen. Lukemalla hän paikkasi koulusivistystään, joka oli jäänyt pelkän kansakoulun suorittamiseen.

Monien aikalaistensa tapaan Haanpään aloitti kirjallisen julkaisemisensa lehdissä, muun muassa Nuoren Voiman Liiton julkaisuissa. Näiden kautta hänet löydettiin ja kiinnitettiin WSOY:n kirjailijaksi, ennen kaikkea kustannustoimittajien Erkki Valan ja Martti Haavion toimesta. Haanpään ensimmäinen teos, novellikokoelma Maantietä pitkin, ilmestyi vuoden 1925 lopulla. Tästä alkaen Haanpää elätti itsensä kirjailijana. Vaikeuksitta tämä ei sujunut varsinkaan 1930-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Syynä tähän oli novellikokoelma Kenttä ja kasarmi, jossa Haanpää omiin asevelvollisuusajan kokemuksiinsa pohjautuen antoi armeijasta varsin epämiellyttävän kuvan ja kyseenalaisti näin yhden porvarillisen Suomen keskeisimmistä instituutioista. Haanpää tarjosi kokoelmaansa ensin vakiokustantajalleen WSOY:lle, joka oli jo kustantanut kolme hänen kirjaansa. Kustantamossa kirja nähtiin ongelmallisena ja pyydettiin kirjailijaa siivoamaan ilmaisuaan ja lisäksi vaadittiin yhden novellin, Sotilasjunassa, jättämistä kokonaan pois. Kirjallisuushistoriansa tai haanpäänsä lukeneet tietävät, että kirjailija ei suostunut poistoihin. Kun kustantamokaan ei perääntynyt vaatimuksissaan, kustannussopimus raukesi. Tämän jälkeen Haanpää tarjosi kokoelmaansa sosialidemokraattiselle kustantamolle Kansanvallalle, joka otti käsikirjoituksen sellaisenaan vastaan ja teos näki päivänvalon syksyllä 1928. Teoksen arvostelut, etenkin oikeistolehdissä olivat murskaavat ja Haanpää joutui porvarillisten kustantamoiden boikotoimaksi useiksi vuosiksi.

Kansanvalta kustansi kaksi seuraavaa Haanpään teosta, mutta niiden jälkeen Haanpää oli ilman kustantajaa seuraavat viisi vuotta. Tänä aikana hän elätti itsensä pääasiassa vasemmistolehtiin kirjoittamillaan novelleilla ja ”jutuilla”. Näinä kustannusboikotin vuosina hän kirjoitti yhden pääteoksistaan Noitaympyrän, joka ilmestyi vasta Haanpään kuoleman jälkeen. Kustannuspannan päätti Erkki Valan perustama Kirjailijain kustantamo, joka julkaisi romaanin Isännät ja isäntien varjot vuonna 1935. Tästä parin vuoden kuluttua Haanpäästä tuli Gummeruksen kirjailija. 1930-luvun alkupuolen ahtaat poliittiset olot alkoivat vuosikymmenen loppua kohden lientyä ja yksi esimerkki tästä oli Gummeruksen suhteellisen liberaali kustannuspolitiikka, jonka tuloksena sen talliin päätyi myös muita vasemmistolaisiksi miellettyjä kirjailijoita kuten esimerkiksi Elvi Sinervo. Kustannuspannan päättymisen jälkeen Haanpää vakiinnutti asemansa kirjallisella kentällä ja Otavan kirjailijana ja julkaisi pääasiassa novellikokoelmia tasaisella tahdilla aina kuolemaansa saakka.

Haanpää oli ahkera kirjoittaja, joka ammensi aiheensa ympäristöään ja kanssaihmisiään tarkkailemalla. Hänen ahkeruutensa näkyy Salmisen kokoamassa lehtijuttujen luettelossa, josta käy ilmi, että Haanpää julkaisi vuosien 1924–1955 välisenä aikana yhteensä 305 lehdissä julkaistua kirjoitusta. Koko uransa aikana hän kirjoitti noin 350 novellia, joista osaa ei ole julkaistu missään ja osa taas on julkaistu sekä lehdissä että kokoelmissa. Samoin romaanien aiheet saattoivat ensin ilmestyä lehtinovellina, joskus jopa useampanakin. Salmisen mukaan tämä osoitti Haanpään olevan kova kauppamies, joka ansaitsi samoilla teksteillä useampaan kertaan. Enemmän kuin kauppamiehen taidoista lienee kysymys aikakauden normaaleista käytännöistä. Koska leipä oli revittävä irti sieltä mistä sai, niin useat kirjailijat kirjoittivat lehtinovelleja, jotka he myöhemmin kustantajan saadessaan muokkasivat kokoelmaksi.

Yhtä antaumuksella kuin Salminen kirjoittaa Haanpään kirjallisesta elämästä ruotii hän myös tämän yksityiselämää. Esille tulevat Haanpään viehtymys viinaan ja uhkapeliin, hänen perheasiansa, retkensä ”pääkallopaikalle”, ystävyyssuhteensa ja lopuksi sokerina pohjalla, ainakin Salmisen omasta mielestä, Haanpään rakkaussuhde Suomi-Kiina-seuran sihteeriin, SKP:n jäseneen Aune Laurikaiseen. Suhde on ollut aikaisempienkin tutkijoiden tiedossa, mutta sitä ei aiemmin ole kirjoitettu auki. Salminen oli kuitenkin saanut käsiinsä Kansan Arkiston erikoistutkija Pirjo Kaihovaaran avustuksella Haanpään Laurikaiselle kirjoittamat kirjeet, joita säilytetään Laurikaisen henkilöarkistossa. Kirjeet ovat tärkeä lisä Haanpää-tutkimukseen, sillä ne tuovat uutta näkökulmaa Haanpään yksityiseen puoleen. Suhde Laurikaiseen jää Haanpään viimeiseksi suureksi elämykseksi, sillä vuonna 1955 hän hukkui kalastusreissullaan Lamujärveen, vain 49-vuotiaana.

Sankarista kirjoittaminen

Salmisen kirjasta on luettavissa hänen suuri ihailunsa Haanpäätä ja tämän tekstejä kohtaan ja kaikesta huokuu, että Haanpää on ollut ja on Salmiselle tärkeä kirjailija. Kirjoittaessaan Noitaympyrästä Salminen toteaa nuorena miehenä samaistuneensa niin täydellisesti kirjan päähenkilöön Pate Teikkaan, ettei pysty objektiivisesti kirjaa arvioimaan. Tämän jälkeen hän toteaa lakonisesti: ”Onneksi ei tarvitsekaan. En tee kirjallisuustiedettä.” Vastaavia vastakkainasetteluja oman tutkimuksensa ja kirjallisuustieteen välillä Salminen tekee tuon tuosta. Ikään kuin tieteellisempi ote olisi este hyvälle ja kiinnostavalle kirjalle. Myös tieteellisemmällä otteella varustautunut kirjoittaja voi oikeasti olla innoissaan tutkimuskohteestaan ja kirjoittaa kiinnostavasti ja innostuneesti. Tieteellisyys ei automaattisesti tarkoita tylsää, kuten Salminen tuntuu ajattelevan.

Salminen on tehnyt suuren työn käydessään läpi Haanpään tuotantoa ja penkoessaan suuren määrän lähdemateriaalia. Myös ”jalkautuminen” Piippolaan Haanpään kotikonnuille on ollut varmasti vaivan arvoista ja herättänyt uusia ajatuksia ja näkökulmia. Se, että Salmisen käyttämä lähdeaineisto olisi myös tullut esiin lähdeluettelossa, olisi ollut suuri palvelus Haanpäästä kiinnostuneille, sekä tutkijoille että ”taviksille”. Se olisi ollut palvelus myös Salmiselle itselleen. Tarkempi viittaaminen lähteisiin ja aikaisempaan tutkimuskirjallisuuteen olisi paikantanut paremmin Salmisen omat ajatukset ja oivallukset.

Kuva: Uuno Laukan kuva-arkisto, Pohjois-Pohjanmaan museo, Oulu.