Sauna ja saunominen ovat olleet ikiajat täällä Euroopan reunalla venäläisiä ja suomalaisia yhdistävä asia, vaikka monen mielestä venäläinen banja ja suomalainen sauna ovat aivan kuin eri planeetoilta. Veteraanikylpijä, tutkija ja tulkki Rudolf Sykiäinen tuo kirjassaan Venäläinen sauna esiin paljon myös näitä yhteisiä piirteitä; tosin hän käsittelee etupäässä kotimaansa saunan tuhatvuotista historiaa.

Sauna-kirjan tekijän – myös Suomen Saunaseuran jäsenen! – eräs ansio on mm. siinä, että hän rikkoo tehokkaasti erään venäläisen myytin suomalaisesta saunasta: aivan kuten venäläiset kadunmiehet yhä luulevat Suomessa vallitsevan kieltolain, niin he myös kuvittelevat että suomalaiset saunovat kuivissa, helvetin pätsiä muistuttavissa löylyissä. Näihin ennakkoluuloihin törmäsin vähintäänkin kymmeniä kertoja opiskellessani Pietarissa 1970-luvulla ja istuskellessani ystävieni kalmukki-Vovkan ja saksalais-Manfredin kanssa milloin Vasilinsaaren milloin Petrogradin puolen yleisessä saunassa. Kunnon venäläisiä saunoja, ei mitään hieromalaitoksia, oli tuolloin Leningrad-Pietari pullollaan. Moskovassakin niitä oli rutkasti enemmän kuin nykyisin.

Leningradin 70-luvun saunojen laadussa saattoi toki olla paljonkin toivomisen varaa, mutta kyllä niissä sellaiset löylyt ja joskus vihtomisetkin irtosivat, että selkä oli verinaarmuilla ja korvat punottivat päiväkausia. Sehän ei tietenkään ole saunomisen päätarkoitus, kuten Sykiäinenkin oivallisesti opettaa. Mutta yrittäkää ymmärtää konteksti: 30 vuotta sitten suomalaisvieras yleisessä venäläissaunassa oli sen verran harvinainen tapaus, että tottakai se johti hillittömään löylynheittokilpaan, joka oluen ja vodkan siivittämänä olisi saattanut viedä hennomman opiskelijanuorukaisen hengen. Onneksi olin tuolloin vielä maratonikunnossa – kiitos Kotkan pojan Timo Jalkasen, joka innoitti pientä porukkaamme Vasilinsaaren ympärijuoksuun tuulisimpinakin talvi-iltoina.

Mutta palataanpa Rudolf Sykiäisen Venäläiseen saunaan.

Sykiäinen aloittaa hieman hyppelehtivän tarinansa kaukaa – Nestorin kronikan sauna-viittauksista, skyyteistä, Kiovan suuriruhtinaista ja Novgorodin ajoista. Mielenkiintoinen kielellinen oivallus, suomalaiselle lukijalle, on se, että venäjän kielen sana par ilmaisee sekä höyryä että löylyä. On siis melko vaikeaa vetää historiallisia johtopäätöksiä lingvistisin perustein, jos tutkii sitä, onko muinaisvenäläisessä saunassa otettu kovat löylyt vai onko siellä leijunutkin vain turkkilaisen höyrysaunan sakea savuverho?

Myös russkaja petshkan eli venäläisen leivinuunin monikäyttöisyys paljastuu saunaspesialistin esitellessä valtavaa tietomääräänsä venäläisestä saunakulttuurista. Reilunkokoinen uuni on ollut kautta aikojen maaseudun venäläisizban keskipiste ja monikäyttökone. Siinä on leivottu leivät ja valmistettu usein muukin muona, sillä on lämmitetty tupa, sen päällä ja sisällä on nukuttu ja kuivattu märät vaatekerrat, sen äärellä on tarinoitu tuhannet baba-jaga-kummitusjutut lastenlapsille. Mutta – ja tätä ette ehkä tienneetkään? – venäläisessä leivinuunissa on myös saunottu!

Sykiäinen tuskin liioittelee, kun väittää, että kylpeminen leivinuunissa on aidointa perivenäläistä saunomis-kulttuuria. Uunista tuli eräänlainen saunan prototyyppi kun sinne kömmittiin sisään lämmittelemään leipomisen jäljiltä. Lavitsalla tai oljilla uunissa makaava lämmittelijä kenties keksikin tämän omalaatuisen saunomistavan kun huomasi että on mahdollista ylläpitää miellyttävää syvälämpöä heittelemällä kiposta vettä ympärilleen. Joka tapauksessa, Sykiäisen mukaan leivinuunissa saunominen oli erittäin yleistä Venäjän maaseudulla vielä 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenilläkin. Kylpijä saattoi viivähtää uunissa puolikin tuntia kerrallaan – ja pistäytyä siellä useamman kerran. Vanha vaivainen talonisäntä autettiin uuniin puulavitsalla ja mikäli hän oli hankala luonnoltaan, luukku unohdettiin pitemmäksikin aikaa kiinni…

Aivan toisenlaista saunomista harrastettiin aateliston parissa, ruhtinaiden ja tsaarien hoveissa. Yhteiskunnan kermalla oli käytössään ruhtinaalliset kylpyläsaunat ja saunomistoimia varten oli säädetty monenmoisia pikkusääntöjä ja seremonia-asetuksia. Esimerkiksi tsaarin saunottamiseen osallistui seitsemän eri asteen virkamiestä – Hänen Ylhäisyytensä vaatevastaavasta saunottajaan ja pyyhkeenpitäjään saakka. Yläluokka kävi saunassa viikoittain ja tiettyjen juhlamenojen yhteydessä, kuten ennen häitä ja niiden jälkeen. Tsaarin hovi saattoi järjestää banjassa myös mahtavat illalliset heti kylpemisen jälkeen, kunnes taas saunottiin tuntikaupalla, jotta jaksettaisiin ahmia lisää ruokaa ja juomaa. Saunominen siis kysyi kuntoa – ja hauskaapa olisi matkata aikakoneella vaikkapa Iivana Julman tai Pietari Suuren kanssa löylyihin. Katariina Suuresta nyt puhumattakaan!

Paikoitellen historiaan liittyvät pikku saunomistarinat ovat vähän irrallisia ja suomen kielikin olisi kenties kaivannut huolellisempaa toimittamista. Toisaalta, kirjaa voi vaivatta lukea myös sieltä täältä ja vaikka lopusta alkuun. Sykiäinen päättää tarinansa ihmettelemällä kirjansa loppuluvuissa vähäistä julkaistua saunakirjallisuutta niin Venäjällä kuin Suomessa, kritisoimalla nykyvenäläistä olematonta ja vääristynyttä saunakulttuuria – ja siteeraamalla mm. kansallisrunoilija Aleksandr Pushkinin kylpyläkokemuksia, luonnon rikkipitoisessa saunassa Tbilisissä.

Venäläinen sauna on harvinaisena opuksena mainio saunomiskulttuurin lähdeteos, ja sen tekijä Rudolf Sykiäinen kiistaton alan ammattilainen, jonka saunojamaine on laajalle levinnyt. Kirjasta voi nauttia yhtä hyvin kuka tahansa intohimoinen löylynlyöjä kuin myös arkistojen hämärässä viihtyvä Venäjä-tutkija.