Kustannus Oy Otava on Suomen oloissa harvinainen yritys: 50 miljoonan liikevaihtoa takovasta yrityksestä yksi suku, Reenpäät, omistaa 97 prosenttia. Kiinnostavaksi yhtiön tekee myös tarina, jonka voi aloittaa 200 vuoden takaa – jos nimittäin kertoo sen Otavan omistajasuvun kautta. Itse yrityshän on perustettu 1890, samana vuonna kuin Kansallis-Osake-Pankki (joissakin lähteissä KOP:n perustamisvuodeksi mainitaan 1889).

KOP muuttui parikymmentä vuotta sitten Meritaksi ja on nyttemmin osa yhteispohjoismaista pankkikonserni Nordeaa. Sen sijaan Otava toimii edelleen Helsingin Uudenmaankadulla, yli satavuotiaassa harmaakivisessä jugendtalossa – nähtävästi muuttoa uusiin tiloihin ei ole edes harkittu. Ne, jotka ovat käyneet kustantamon perinteisissä takkatuli-illoissa, tietävät myös, että hämärähköissä huoneissa on hartaudella säilytettyjä kalusteita ja kaakeliuuneja (joissa tosin nykyään ei saa polttaa edes kynttilöitä). Suvun nimeä kantaa myös 20 000 niteen kirjakokoelma Kansalliskirjastossa – joukossa melkoisia harvinaisuuksia.

Kuva: Uudenmaankatu 10, Otavan toimitalo. (Erik Sundström/Helsingin kaupunginmuseo.)

Koti kirjavarastossa, leikkipaikka painotalon pihalla

Suvun kustannustoiminnan, jossa nyt on siis mukana jo seitsemäs sukupolvi, aloitti ilomantsilaisen talonpojan poika Heikki Kukkonen eli Henrik Renqvist (1789–1866). Ajan tavan mukaan suomenkielinen nimi muutettiin viimeistään siinä vaiheessa, kun akateemiset opinnot aloitettiin.

Tulisieluinen saarnaaja menestyi kustannustoiminnassa hyvin: hänen tuotantonsa käsitti toistakymmentä hartauskirjaa tai pamflettia (joita tuolloin kutsuttiin kiistakirjoituksiksi), lukuisia virsiä sekä kuutisenkymmentä suomennosta (ne olivat pääasiassa hartauskirjoja ja arkkiveisuja). Renqvist huolehti itse koko tuotantoketjusta: kirjoitti tai suomensi, tilasi painotyöt kirjapainosta, levitti ja markkinoi julkaisut. Pappina Renqvist olisi voinut pärjätä paremminkin: kiivaan luontonsa tähden hän riitautui piispan kanssa Liperissä toimiessaan ja joutui rangaistukseksi Loviisan Svartholmaan vankilasaarnaajaksi.

Henrikin pojanpoika Alvar (1868–1947) puolestaan oli melko tyypillinen toissavuosisadan fennomaani: koulutettu, kohtuullisesti toimeentuleva mutta ei kovin varakas, ruotsinkielinen mutta suomenmielinen. Hänet pestattiin kustannusosakeyhtiö Otavan toimitusjohtajaksi 24-vuotiaana vastavalmistuneena filosofian maisterina, jolla ei ollut muuta kokemusta kustannusalalta kuin muutaman viikon harjoittelu helsinkiläisen Waseniuksen kirjakaupan tiskin takana. Renqvist sai johdettavakseen yhtiön, jonka tarkoituksena oli ”pitää huolta ilmestywien kirjateoksien kelwollisuudesta warsinkin mitä kieleen tulee sekä siitä että kirjailijamme saawat teoksistaan kohtuullisen palkkion”, ja Otavasta tuli Alvarin ja hänen perheensä koti. Alkuvuosina aivan kirjaimellisestikin: Renqvistit asuivat huoneistossa, joka toimi samalla kustantamon konttorina ja kirjavarastona. (Myöhemmin monet suvun jäsenistä asuivat Hietalahdenrantaan rakennetun kirjapainon naapuritalossa, jonka sisäpihalla lapset hyppivät aikuisten kauhuksi jätepaperisiiloon, vaikka vahtimestari yritti oman toimensa ohella komentaa poikajoukkoa. Sivumennen sanoen: Reenpäiden katraan jatkona touhusi Aatos Erkko.)

Alvar Renqvististä tuli Otavan suuruuden luoja, joka työskenteli yhtiössä 1800-luvun lopulta aina 1940-luvun sotavuosiin saakka. Hänen viidestä pojastaan neljä sijoittui yhtiön palvelukseen. Toki sitä ennen piti hankkia kunnon koulutus ja työkokemusta oman firman ulkopuolelta.

Ehkä nopeimmin ja monipuolisimmin sitä sai isänsä jälkeen Otavan toimitusjohtajaksi noussut Heikki Reenpää (1896–1959), joka työskenteli vuonna 1917 Pietarissa paperitehtaan kamreerina. Vuonna 1918 Heikki kävi suojeluskuntien päällystöä valmistavaa Vöyrin sotakoulua. Hän ehti mukaan sisällissotaan, toimi armeijan yleisesikunnassa ja Sotaministeriössä, mutta siirtyi jo 1919 Lontooseen Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n konttoriin ja pari vuotta myöhemmin Otavaan aikakauslehtiosaston johtajaksi.

Heikki Reenpäällä – kuten neljällä veljelläänkin – oli laajat ja monipuoliset verkostot, jotka ulottuivat myös ulkomaille. Ystävyyssuhteiden ohella hoideltiin myös liikeasioita, eivätkä valtakunnan asiatkaan näytä olleen suvulle aivan vieraita. Kenestäkään ei silti tullut aktiivipoliitikkoa. Myös yliopistomaailmaan suvulla oli suora yhteys – Alvar Renqvistin esikoispoika Yrjö Reenpää toimi vuosikymmenet Helsingissä fysiologian professorina ja oli samalla kansainvälisestikin arvostettu filosofi. (Veljekset Yrjö, Heikki, Hannes, Kari ja Jorma suomensivat sukunimensä 1930-luvulla, isä-Alvar säilyi Renqvistinä kuolemaansa asti.)

Kuva: Suomen Kuvalehteä markkinoitiin muun muassa erilaisilla tilaajapalkinnoilla. Perheyrityksessä saattaa päätyä vaikka lehden kanteen arpajaispalkintoa mainostamaan, kuten Heikki A. Reenpäälle kävi vuonna 1926. Palkintoauto oli merkiltään Chrysler. Kirjan kuvitusta.

Alvar Renqvist ja hänen poikansa olivat Otavan suuruuden luojia; Heikki Reenpään pojat Heikki A. ja Erkki sekä Kari Reenpään poika Olli puolestaan paitsi säilyttivät, myös uudistivat. Sekä omassa talossa että sen ulkopuolella: Eino Leinon seura syntyi, Ateneum muuttui modernimmaksi, kirjallisia yhteyksiä solmiutui aina Etelä-Amerikkaan asti, nuori paperi-insinööri pestattiin tekemään laadunvalvontatyötä oman kirjapainon ohella suurelle suomalaiselle paperikonsernille.

Arkista yhteiseloa ja täyttä draamaa

Suvun ja yhtiön tarinat – joita Alvar Renqvist vielä vanhoilla päivillään kirjoitteli käsin pienille lippusille, koska oli tyytymätön Rafael Koskimiehen tekemään Otavan 50-vuotishistoriikkiin – ovat samalla osa Suomen tarinaa. Erityisesti 1920-luku oli kasvun aikaa: kouluttautuva kansakunta – ja maan kaikkiin kolkkiin leviävä, oppivelvollisuuslain pakolliseksi tekemä kansakoulu – kaipasi oppikirjoja. Nuoren tasavallan armeija teetti paljon painotöitä, ja Suomen Kuvalehdestä tuli sekä sivistyneistön että valveutuneen talonpoikaisväestön suosikkilukemisto. Lehti säilytti asemansa pitkälle vuosisadan puoliväliin, jopa hieman ylikin. Kuvalehteä, kuten myös useita muita laajalevikkisiä aikakauslehtiä, sekä kokonaisia tietokirjasarjoja julkaisivat yhteistyössä maan kaksi suurinta kustantajaa, WSOY ja Otava. Niidenkin välillä oli sukuside: WSOY:n tuolloinen mahtisuku Särkilahdet oli alun perin Serlachiuksia kuten Alvar Renqvistin vaimo (ja myös tasavallan presidentin puoliso Gerda Ryti, joka nähtiin usein Reenpäiden rouvien seurassa) Kulissien takaisen vaikuttamisen osasivat siis ilmeisesti myös suvun naiset.

Reenpään suvun yhteydet näyttävät aina olleen varsin tiiviit. Yhdistävänä tekijänä on tietysti työpaikka eli Otava, mutta myös se, että on asuttu samassa talossa ja kesähuvilatkin rakennettu lähekkäin. Pääosin yhteiselo on ollut arkista ja sujuvaa, mutta välillä on eletty täyttä draamaa.

Varsin hurjia olivat 1960-luvun alkupuolen kirjasodat: ensin taisteltiin Paavo Rintalan Sissiluutnantin ympärillä, ja sanomalehdille toimitettiin arvovaltaisten allekirjoittajien julkilausumia puolesta ja vastaan. Eikä siinäkään vielä kaikki: kymmenien kenraalien lähetystö marssi Otavan johdon puheille ilmaisemaan paheksuntansa. Tilaisuus tosin päättyi molemminpuoliseen selkääntaputteluun, mutta muutamaa vuotta myöhemmin Otavan toimitusjohtaja Kari Reenpää joutui vastaajaksi Hannu Salaman jumalanpilkkajutussa, vaikka tuskin tunsi kirjailijaa eikä ollut kustannuspäätöstä tehnyt. Sen sijaan Heikki A. Reenpää, joka oli kannattanut kirjan julkaisemista, pidettiin täysin syrjässä. 

Kuva: Myyntijohtajan hymy. Heikki A. Reenpää tietosanakirjan mainoskuvissa kesällä 1960. Kirjan kuvitusta.

Kriittisimmillään ja traagisimmillaan Otavan tilanne oli 1960-luvun lopulla, jolloin taloudellinen katastrofi oli uhkaamassa, kehitys pysähtynyt, ja nuorempi sukupolvi vaati toimitusjohtajaa siirtymään syrjään. Hän lähti – lopullisesti. Kari Reenpään (1902–1968) itsemurhaa seuraavana aamuna hänen poikansa Olli ja veljenpoikansa Heikki A. Reenpää totesivat kassan tyhjäksi. Pankki auttoi, mutta vajaan vuoden kuluttua huomattiin, että yrityksen talouden kuntoonpanijaksi palkattu tilinpidon ja tulosseurannan ammattilainen – hallituksen jäsen – juonittelikin työnantajaansa vastaan. Vallankaappaus ei onnistunut, kuten eivät myöhemmätkään nurkanvaltausyritykset. Otava yksinkertaisesti vetäytyi pois pörssistä; myöhemmin se selvitti mutkikkaiksi menneet välinsä Sanoma-WSOY-konsernin kanssa hankkimalla omistukseensa Yhtyneet Kuvalehdet, josta tuli Otavamedia, sekä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon.

Murroksia ja muutoksia on matkan varrelle mahtunut muitakin; näyttää siltä että viimeisten vuosikymmenten aikana suomalainen kustannusmaailma on kulkenut kriiseistä katastrofeihin ja taas takaisin. Myös Otavassa ovat perustukset heiluneet ja ovet paukkuneet. Ja vaikka Reenpäät näyttävätkin puhuneen monista asioista kirjantekijälle varsin avoimesti, ei joitakin koko kustannusalaa kohauttaneita tapahtumia käsitellä kirjassa lainkaan. Paavo Haavikon ja Otavan 1980-luvun välirikko ei tietysti tiukasti ottaen sukusaagaan kuuluisikaan, mutta outoa on, että Leena Majander-Reenpään ja hänen puolisonsa Antti Reenpään (joka sentään oli ollut toimitusjohtajana 8 vuotta ja oli tuolloin hallituksen puheenjohtaja) muutaman vuoden takainen yhteislähtö kuitataan muutamalla rivillä.

Hieman häiritsevää komeassa kokonaisuudessa on sekin, että kirjan viimeinen luku ”Sukupolvi vaihtuu, työ jatkuu” on aivan erityylinen kuin edelliset. Ihmiset ikään kuin häipyvät taka-alalle, organisaatio on pääosassa – ja kielenkäyttö sen mukaista. Totta on, että ”yhtiön hyvä ja vakaa taloudellinen asema antaa mahdollisuuden aloitteellisiin ratkaisuihin tulevaisuudessa” vaikka ”maailmaa riepottelee media-alan turbulenssi”. Mutta ehkäpä tämänkin murroskauden olisi voinut käsitellä vähemmän juhlakirjamaisesti, kliseiseltä kuulostavaa talouselämäjargonia käyttämättä?

Kuva: Kaksi kustantajasukua samassa veneessä. Vasemmalla Heikki ja Karin Reenpää, oikealla Kari Reenpää, taustalla Ulla ja Kaj Bonnier lapsineen. (Kirjassa ei ole mainittu, miltä vuodelta kuva on, mutta lipusta päätellen se on otettu Ruotsin vesillä.) Kirjan kuvitusta.

Minua hämmästytti myös se, että kirjan etusisäkannessa oleva sukupuu katkeaa ikään kuin kesken. Kuudes sukupolvi on siinä mukana, seitsemättä ei näy. Toki nämä serkut ja serkunserkut ovat ilmeisen nuoria – kaikki eivät ehkä ole vielä edes ehtineet mukaan työelämään – mutta kai heidätkin olisi voinut mainita? Ovathan he osa sukua, ja mahdollisesti – luultavasti – osa heistä jatkaa esivanhempien aloittamaa työtä kirjallisen kulttuurin hyväksi, olkoon sen muoto sitten tulevaisuudessa perinteinen kirja tai jokin sähköinen laite, jota ei ehkä vielä ole edes keksitty. Yksi tuon seitsemännen sukupolven edustajista on mukana haastateltavana, ja hänet mainitaan kustannusalalla olevien suvun jäsenten luettelossa (jossa eivät taida olla aivan kaikki Otavassa tai Yhtyneissä Kuvalehdissä toimineet).

Mutta kokonaisuutena kirja on mielenkiintoinen ja ainakin kulttuuri- ja kirjallisuushistorian harrastaja lukee sitä suorastaan ahmien. Paikoin tarinat ovat satuttavia, toisinaan taas hyvin hilpeitä. En voinut olla nauramatta kuvatekstille, jossa kerrottiin miten yhtiön hallitus pakotti taiteilijan poistamaan silloisen toimitusjohtaja Heikki A. Reenpään muotokuvasta hänen koiransa ”koska Otava ei ole mikään kennel”. Ehkä ei, mutta Reenpäät ovat olleet tunnettuja metsästysharrastuksestaan ja loistavista metsästyskoiristaan useamman sukupolven ajan!

Juhani Salokannel, joka tuntee kustannustalon ilmeisen hyvin – onhan hän tunnettu kirjallisuusmies ja suomentaja, Parnasson entinen päätoimittaja ja yksi Otavan kirjailijoista – kirjoittaa analyyttisesti, monitasoisesti ja innostuneesti (tuota edellä mainitsemaani loppulukua lukuun ottamatta). Lukuelämystä täydentää runsas kuvitus; suuri osa kuvista on ennennäkemättömiä eli suvun omista albumeista otettuja. Oma viehätyksensä on siinäkin, että Otavan kirjailijoista on laajempaan esittelyyn valittu kaksi täysin erityyppistä ja eri aikakautta edustavaa eli F. E. Sillanpää ja Laila Hietamies, joiden kautta valotetaan kirjailijan ja kustantajan suhdetta. Kirjan taitto on tavanomaista tyylikkäämpi – onhan kyseessä tavallaan kustannustalon käyntikortti.