Tässä kirja-arvostelussa en keskity kirjan sisältöön, josta on jo julkaistu lukuisia arvosteluja, vaan Hanna Parviaiseen (1874–1938). Tarkastelen ja pohdin sitä, miten kirjoittaa vain vähän sirpaleisia jälkiä jättäneestä elämästä. Sivuutan tässä arvostelussa myös kokonaan keskustelun esimerkiksi Hanna Parviaisen oikeudesta jäädä unohdetuksi.

Henkilöhistoriaa voi rakentaa kuvaamalla aikakauden yleisiä elämänkulkuja, tapoja ja ilmapiiriä. Tämä on oivallinen tapa maalata taustoja. Kuitenkin Hannan tapauksessa aikakauden konteksti toistuvasti erottaa, kohottaa poikkeavaksi, eikä selitä Hannan elämänkulkua vaan korostaa Hannan erilaisuutta.

Sukulaiset, ystävät ja muut

Kun tutkittavasta henkilöstä on vähän jälkiä, häntä tarkastellaan muiden kautta. Näinhän Hannan kohdalla on tilanne. Kirjassa Hannaa selitetään lähinnä Wivi Lönnin (1872-1966) kautta, mutta myös muut Hannan lähipiiriin kuuluvat ovat tulkinnan lähteinä.

Hannaa tarkastellaan hänen perheensä ja perheyrityksensä kautta. Isän, äidin ja veljien kautta luodaan kuvaa perheen tyttärestä, joka lopulta asettuu perheyrityksen johtoon ja edelleen luopuu yrityksestä taloudellisten vaikeuksien vuoksi.

Hannan kohdalla mielenkiintoinen lähdeaineisto on Wivi Lönnin radiohaastattelu vuodelta 1958. Siis 20 vuotta Hannan kuoleman jälkeen. Vaikka haastattelun kohteena on nimenomaan Wivi, siinä sivutaan myös Hannaa. Wivin ääni, painotukset, tunneilmaisut luovat mielikuvaa Hannasta; esittävät Wivin näkemyksiä Hannasta, minkä varaan tutkijat edelleen rakentavat omat tulkintansa.

Valokuvat

Vaikka Hannasta on jäänyt hyvin vähän hänen itsensä kirjoittamia lähteitä, Hanna löytyy valokuvista. Teoksessa valokuvien avulla pohditaan Wivin ja Hannan elämänkulkuja, mikä on ehdottomasti luettava kirjan ansioksi. Yleisesti historiankirjoituksessa valokuvia käytetään tulkinnan rakentamisessa harmittavan vähäisessä määrin.

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen toteavat esipuheessaan Wivin kokoaman matkakuva-albumin olleen yksi tärkeimmistä lähteistä. Eurooppaan suuntautuneiden, usein kuukausia kestäneillä matkoilla otetut valokuvat näyttävät Hannan ja Wivin vapaina seikkailijoina. Valokuvissa he usein seisovat auton vieressä tai katselevat Etelä-Euroopan nähtävyyksiä. Nähtävyyksien ja Euroopan suurten kaupunkien lisäksi matkat suuntautuivat terveyskylpylöihin, mikä viestii Hannan lähes pakonomaisesta tarpeesta suojautua taudeilta.

Matkoilla otettujen valokuvien voi tulkita kuvastavan Hannan halua vapautua Jyväskylässä ja ylipäätään Suomessa asettuvista rajoitteista.

Hannan lapsuudesta ja nuoruudesta on säilynyt muutamia kuvia. Myös ne kertovat omaa tarinaansa Hannasta, tosin niissä vahvasti vaikuttavat Hannan perhe, etenkin hänen äitinsä. Mielenkiintoisesti sekä Wivin että Hannan äitisuhde näyttävät olleen omilla tavoillaan ongelmallisia.

Kirjeet, päiväkirjat ja muut kirjoitetut lähteet

Hannan kirjeitä tai muita kirjallisia lähteitä on säilynyt vähän. Silloin toimitaan kuten Markkanen ja Virtanen ovat tehneet – seulotaan tutkittavan henkilön lähipiirin kirjeenvaihtoa ja etsitään sieltä edes vähäisiä viitteitä tutkivasta elämästä. Hannan kohdalla ensisijainen kirjoitettujen lähteiden tuottaja on tietenkin Wivi Lönn. Harmittavasti Wivinkin kirjoittamia lähteitä on vähän, mutta Wivin ystäville ja tuttaville lähettämiä kirjeitä löytyi arkistoista. Tämä aineistopolku tietysti edellyttää, että tutkittavan henkilön lähipiirissä säilytettiin ja etenkin arkistoitiin kirjeenvaihtoa ja muuta kirjallista aineistoa.

Tehtaanomistaja ja kauppaneuvos Hanna Parviainen oli Jyväskylässä, ja laajemminkin Suomessa, julkisuuden henkilö. Hän toimi aktiivisesti etenkin työväestön olojen kehittämiseksi rakennuttamalla Säynätsaloon kirkon, vanhainkodin, koulun ja organisoimalla alueen terveydenhoitoa. Näiden toimien myötä hänet väistämättä löytää (digitoiduista) sanoma- ja aikakauslehdistä. Lehdistä on luettavissa niin perhetapahtumat (esim. kuolinuutiset), Säynätsalon kirkon vihkimiset kuin Hannan saamat palkinnot hevosten jalostamisesta.

Yhteiskunnallinen toiminta

Kuvaa Hannasta kirjaimellisesti rakennetaan hänen jälkeensä jättämien rakennusten kautta. Hanna rakennutti aktiivisesti sekä Säynätsalon teollisuusyhdyskuntaa että hallussaan olevia maatiloja. Rakennusten kirjon kautta avautuu Hannan arvomaailma ja kiinnostuksen kohteet. Kodin ja perheen merkitystä osoittavat työväenasuntojen rakennuttaminen, omenapuiden ja muiden puutarhakasvien luovuttaminen alueen asukkaille.

Hanna tuki taloudellisesti paikkakunnan järjestöjä; Hannan anteliaisuudesta saivat osansa niin partiolaiset kuin naisvoimistelijat. Tämä paikallisyhteisön kehittämiseen liittyvä toiminta on osa Hannan elämänkulkua ja arvomaailmaa. Yhteiskuntavastuusta kertovat myös alueen terveydenhoidon ja järjestyksenvalvonnan organisointi ja osittainen rahoittaminen. Oman kodin piirteet ja erilaisuudet, kuten observatorio Sulkulan maatilalla, todistavat ennakkoluulottomasta uteliaisuudesta ja tiedonhalusta.

Kuitenkin ehkä merkittävin Hannan elämää leimannut kokonaisuus oli metsäteollisuus, Parviaisen tehtaat. Hän työskenteli yrityksen palveluksessa nuoruudessaan, siirtyi sittemmin maatilojen ja maatalouden kehittäjäksi, josta joutui palaamaan metsäteollisuuteen veljien kuoleman jälkeen. Hanna siirtyi vastuunkantajaksi ja sai talousneuvoksen arvonimen. Tämä pelkäämättömältä vaikuttava sukupuolinormien jatkuva ylittäminen on osa Hannan kiehtovaa elämänkulkua.

Hallinnolliset asiakirjat

Tässä yhteiskunnassa jokainen meistä jättää jälkiä erilaisiin hallinnollisiin asiakirjoihin. Näin kävi Hannallekin. Markkanen ja Virtanen löytävät Hannan oikeuden pöytäkirjoista, jossa hän puolustaa omaisuuttaan. Raastuvanoikeuden asiakirjoissa Hanna ”puhuu itsestään, työstään ja tavoitteistaan”. Tätä oikeusprosessia kirjassa selostetaan verrattain laajasti. Tapahtuma onkin mielenkiintoinen. Suhteellisen tarkkaan selostukseen lienee vaikuttanut se, että oikeuden asiakirjat ovat harvoja Hannan elämän tarkasti dokumentoituja tapahtumakulkuja.

Metsäteollisuusyrityksen myötä Hanna on jäänyt myös muihin valtionhallinnon, esimerkiksi Suomen Pankin, asiakirjoihin. Parviaisten metsäteollisuusyrityksen toistuvat taloudelliset vaikeudet kriisiytyivät 1930-luvun laman aikana ja Hanna joutui väistymään yrityksen johdosta. Yhtiön uudelleenjärjestelyistä muodostuneet viralliset asiakirjat eivät – valitettavasti – kuitenkaan paljasta Hannan ajatuksia.

Oikeuslaitoksen rinnalla yleinen henkilöhistorian jäljityspaikka on koulu. Hannan koulupolku on mielenkiintoinen, vaikkakin sen hahmottaminen jää teoksessa aukkoiseksi. Kuitenkin kirjoittajat kuvaavat onnistuneesti Jyväskylän tyttökoulussa valinnutta arvomaailmojen taistelua, mikä oletettavasti vaikutti myös Hannaan. Jyväskylän lisäksi Hanna opiskeli vuoden Sveitsissä. Tämän kiehtovan vaiheen tarkastelussa Markkanen seurasi Hannan jälkiä sveitsiläisessä sisäoppilaitoksessa, mutta tulokset jäivät lopulta verrattain laihoiksi. Täälläkin Hannan jäljet tuntuvat haihtuneen; tarkka tieto Hannan koulusta tai asuinpaikasta ei varmistunut. Muita koulutukseen liittyviä lähteitä ovat esimerkiksi Hannan opinnot Tukholmassa, jossa hän perehtyi tukkukaupan perusteisiin ja oikeinkirjoitukseen siirtyäkseen sitten perheyrityksen palvelukseen.

Viimeinen asiakirja, jossa Hanna on mukana, on perunkirjoitus. Siihen tiivistyy Hannan maallisen omaisuuden lisäksi vihjeitä Hannan arvoista ja elämäntavasta. Kuten Markkanen ja Virtanen kysyvät

Millaisella ihmisellä on Jyväskylässä vuonna 1938 ollut 159 nenäliinaa?