Otavan hiljattain julkaisema "Etäällä koittaa kevät" jatkaa japanilaisen nykykirjallisuuden suomennettua linjaa edustaen sen vähemmän tunnettua kenttää. Ensinnäkin kirjoittaja Ruriko Kumoi Pilgrim on kirjoittanut teoksensa alunperin englanniksi, mikä heijastelee sitä, että hän on asunut liki koko aikuisikänsä Yhdysvalloissa ja Englannissa sekä muualla Japanin ulkopuolella. Toiseksi, teos on hänen ensimmäisensä eikä puhtaasti fiktiivinen. Joidenkin kirjakauppojen listoilla se on luokiteltu muistelmaksi, vaikka ei täsmällisesti ottaen ole sitä. Kyseessä on Pilgrimin äidinpuoleisen suvun tarina 1800- ja 1900-luvun vaihteesta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kirja syntyi Pilgrimin lupauksesta omalle perheelleen: aviomies ja lapset kannustivat häntä kertomaan äitinsä elämäntarinan, joka romaanin muodossa kutooyhteen fiktion ja faktan.

Ruriko Kumoi Pilgrimin tiedot Miwan ja Shirain suvuista pohjautuvat pääosin hänen äitinsä muisteluihin tämän viettäessä eläkevuosiaan Pilgrimin perheen parissa Englannissa. Romaanin keinoin kirjailija on päässyt puhaltamaan tarinan henkilöihin syvyyttä, "itkun ja naurun", kuten hän itse toteaa. Kirjalliset esikuvat ovat lännessäkin hyvin tunnetut japanilaiset kirjailijat Natsume Soseki sekä Jun’ichiro Tanizaki, jotka molemmat käyttivät teoksissaan oman ja läheistensä elämän aineksia.

Teoksen päähenkilö, Haruko syntyy arvostettuun lääkärisukuun 1900-luvun alussa. Pettymys on perheelle suuri, sillä toisesta lapsesta oli hartaasti odotettu poikaa. Vasta kolmannen tyttären jälkeen syntyy kaivattu miespuolinen perillinen jatkamaan suvun päämiesten ketjua. Harukon isä on modernin lääkärikoulutuksen Tokiossa saanut kaikin puolin jumalten suosiossa oleva mies, jonka elämän katkaisee tuberkuloosi. Leski lapsineen muuttaa sukujen yhteisestä sopimuksesta takaisin synnyinkotiinsa, jonka päämies edustaa perinteistä lääkärinammattia. Molemmat suvut ovat kunniallisia, mikä nousee yhdeksi teoksen keskeisistä teemoista. Avioliitot järjestetään kunniallisten sukujen kunniallisten ja hyvin kasvatettujen jäsenten välillä. Jokainen yksilö kasvaa huomioimaan suvun ja perheen arvokkaan jatkumisen ja maineen säilymisen.

Teos jakaantuu kahteen itsenäiseen osaan, joiden saumakohta kuvaa väistämättömän muutoksen alkupistettä. Ensimmäisessä osassa seurataan Harukon vanhempien elämää sekä perheen jälkikasvun lapsuuden vuosia, joiden näyttämönä on pääsaaren Honshun länsiosassa, Japanin sisämeren rannalla sijaitseva Seton alue. Kirjan alkukielinen nimi "Fish of the Seto Inland Sea" viittaa tähän. Teoksen toisessa osassa tarina siirtyy päähenkilön, Harukon avioliittoon ja perheeseen. Vuonna 1941 perhe muuttaa Harukon puolison, Nozomi Sanjon, työn myötä Japanin miehittämään Mantshuriaan, josta palataan sekasortoisten vaiheiden jälkeen sodan raunioittamaan kotimaahan 1945.

’Seton sisämeren kalat’ symboloi Miwan ja Shirain sukuja, jotka ovat vuosisatojen ajan asuneet samalla seudulla. Japanin nopean ja keskitetysti johdetun modernisoinnin myötä näiden samuraisukujen asema on muuttunut, mutta perheen arvoissa pidetään yhä kiinni perinteistä ja tavoista, joiden mukaan elämää on aina eletty. Lääkärisukujen pojat lähetetään Tokion yliopistoon, jonka jälkeen heidän oletetaan palaavan takaisin suvun pariin. Tokio näyttäytyy uudistusten ja muutosten pelottavana laboratoriona, jossa "naisetkin olivat juonittelevia, jopa tanssivat miesten kanssa" ja jossa "kala on kamalaa. Liha on niin pehmeää, että se murenee suussa, ennen kuin sitä on ehtinyt pureksiakaan. Todella herkullista kalaa saa vain Seton sisämerestä," toteaa Ayako, Harukon äiti, joka on käynyt pääkaupungissa vain muutaman kerran. Todellista elämää eletään Seton meren rannalla, missä perinteitä vaalitaan, ja missä vaikeudet muovaavat ihmisestä vahvan. Väistämättömien muutosten edessä vahvuus ja karaistuminen, jotka kumpuavat samuraikulttuurin ytimestä, ovat elintärkeitä ominaisuuksia Miwan ja Shirain sukujen jäsenille.

Suomenkieliselle teokselle valittu sinänsä kaunis nimi, "Etäällä koittaa kevät", ei kirjan sanoman ja sisällön kannalta olekaan paras mahdollinen valinta. Vastaavasti suomenkielisen laitoksen kansikuvassa kimonossa seisova nuori japanilainen nainen, teekannu yhdessä ja tarjotin toisessa kädessä, taustalla eksoottinen Fuji-vuori viittaavat siihen, että kustantaja suuntaa teosta nimenomaan naislukijoille. Kansi ja nimi varmasti myyvät sitä, mutta kyse ei ole rakkausromaanista tai tahtonaisen taipaleesta, vaan vakavasti otettavasta ja puhuttelevasta ajankuvasta 1900-luvun alkupuolen Japanista, joka kävi läpi vähintäänkin yhtä syvällisen muutoksen kuin esimerkiksi Suomi vastaavana aikana.

Myös kustantajan kuvaus kirjan etuliepeessä on sisällön sävyn kannalta harhaanjohtava: "1800-luvun lopun Japanissa elämä on sopivaisuussääntöjen kahlitsemaa, avioliitot järjestettyjä ja naisen paikka kotona."… "Harukosta kasvaa teräväpäinen nuori nainen, mutta hän joutuu hylkäämään haaveensa opiskelusta ja taipumaan sukunsa järjestämään avioliittoon." Tällaista tarinaa Ruriko Kumoi Pilgrim ei kirjoita. Hänen äitinsä suvun tarina on kuvaus perinteisen perheideaalin toteutumisesta ilman yksilöiden kapinaa. Haruko kyllä toivoo voivansa opiskella, mutta ei vastusta perheen sopivaksi arvioimaa puolisokandidaattia, vaikka avioliitto alkaakin kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen taipaleena. Mitä tulee naisen paikkaan kotona, Pilgrim tuo teoksessaan terävästi esiin, miten huoletonta elämää monet hyvin toimeentulevien perheiden naiset kotirouvina viettivät. Vasta sota opettaa Harunkonkin näkemään etuoikeutetun asemansa uudessa valossa, ja sodanjälkeiset vuodet puutteen keskellä pakottavat suojattua elämää viettäneen naisen, ja koko suvun, lopulliseen muutokseen.

Kokonaisuutena teos on hienovireinen ja onnistunut kuvaus Japanin muutoksesta tavallisten japanilaisten, perheiden ja yksilöiden tasolta. Pilgrim on kutonut poliittiset tapahtumat sukunsa kohtaloihin, mutta juuri niin kuin ne yleensäkin tavallista ihmistä koskettavat: arkipäivän tapahtumien taustalla. Teoksen alkuosaa, Harukon lapsuudesta ja nuoruudesta kertovaa jaksoa, tuntuu kuitenkin vaivaavan lievä hengettömyys. Tarina näyttäytyy kuin ohuen verhon lävitse, ja ihmiset vaikuttavat etäisiltä. Kirjailija tekee huolellisesti selkoa japanilaisesta kansankulttuurista ja tavoista joilla perheenjäsenet puhuttelevat toisiaan, mutta vähemmän heidän tunteistaan. Toinen jakso, vuodesta 1941 seuraavalle vuosikymmenelle sen sijaan on intensiivisyydellään puhutteleva. Kirjailija tunnustaa lykänneensä kirjoittamista vuosien ajan, koska tuntui hankalalta tarttua läheisen ihmisen tunteisiin. Viisas ratkaisu onkin ollut jättää tarinasta pois Harukon avioliiton ensimmäiset 15 vuotta.

Harukon lapsuuden vuosia kuvaava osuus on rakennettu sukulaisten haastatteluista ja muista lähteistä, sekä kirjailijan luovasta mielestä. Sen sijaan sota-ajasta alkavassa osassa Pilgrim kuvaa vaiheita, jotka on itse kokenut ensin lapsena ja sitten nuorena tyttönä. Lisäksi Miwan ja Shirain perheiden kokemukset sodan aikana ja sen jälkeen ovat tarjonneet kaoottisen ja traagisen näyttämön kirjailijan työlle. Kuvaukset Harukon ja Nozomin perheen arjesta kiinalaisten ja venäläisten vapauttamassa Mantshuriassa ovat kiintoisaa luettavaa. Hävinneen Japanin edustajat, entiset virkamiesperheet, jalkautuivat Shenyangin kaupungin kaduille myymään omaisuuttaan selvitäkseen hengissä päivästä toiseen, kotiinpaluuta odottaen. Japanissa paljastuu yhtä karu todellisuus: jokapäiväinen ponnistelu pelkästään ruoan eteen jatkuu kuukaudesta toiseen. Nozomi Sanjon insinöörin koulutukselle ei tunnu olevan käyttöä, palkat ovat olemattomat, ja ruoan hankinta vaatii suunnattomasti aikaa ja suhteita. Japania tuntevalle lukijalle yksi kirjan suurimmista anneista onkin se, miten vavahduttavasti Pilgrim todentaa ihmisten välisten suhdeverkostojen elintärkeyden.

Sodan jälkeisistä vuosista selviäminen karaisee Seton sisämeren kalat lopullisesti – ja koska sota murtaa monia vanhoja arvoja, Miwan ja Shirain sukujen jäsenet katselevat myös toisiaan uusin silmin. Harukon vanhimman sisaren, Takekon, tytär on sodan aikana surmannut lapsensa ja itsensä vapautuakseen onnettomasta avioliitosta. Sodan jälkeen tuonkaltainen ratkaisu vaikuttaa järjettömältä, mutta vielä kestämättömämmältä Harukosta tuntuu sisaren suhtautuminen asiaan: Löytäessään tyttärensä vielä nipin napin elossa Takeko päättää olla auttamatta häntä, koska on huolissaan suvun maineesta – ehkä hän ajattelee myös tyttärensä tuskaa, mikäli tämä jäisi eloon lapsensa surmattuaan.

Myös taistelu toimeentulosta panee vanhojen samuraisukujen arvot koetukselle: "Meidän kasvatuksemme oli vääränlainen", Haruko sanoi ystävälleen. "Meidän yhteiskuntaluokassamme kasvatukseen käytettiin typeriä sanontoja, kuten ’Samurai nauttii kunniallisesta köyhyydestä’. – Totta. Köyhyys on köyhyyttä. Mikään ei erota kunniallista köyhyyttä tavallisesta," oli Harukon ystävä todennut. Pilgrim valottaa riipaisevasti sota-ajasta toipuvien ihmisten ajatuksia, sitä tavallisen kansan mentaliteettia, joka monissa maissa on vasta hiljattain noussut tutkimuksenkin kohteeksi.

"Etäällä koittaa kevät" tarjoaa näkökulman myös kansakunnan kulissien taakse. Varsinkin länsimaissa japanilaiset on toisen maailmansodan jälkeen nähty kansana, joka kaikkensa uhraten taisteli keisarin ja maansa puolesta ja joka sodan jälkeen yllättävän sopuisasti alistui amerikkalaisten miehityshallinnon ohjaukseen. Kuuliaiseksi armeijaksi niin sodassa kuin työelämässä kuvatut japanilaiset ovat kuitenkin pelkkä stereotyyppi, jonka purkamiseen Pilgrim ryhtyy mm. Harukon nuoremman sisaren Sachikon kautta: "Olin niin onnellinen, kun sota loppui. Keisarin asema, maamme suvereniteetti ja kunnia eivät vaivanneet päätäni. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin totuin kävelemään ulkona pelkäämättä palopommeja. — Vähitellen tajusin, että on aivan sopivaa sanoa tuttavilleen ’näkemiin’ tai ’nähdään’." Vastaavanlaiset tunnelmat lienevät perin tuttuja kaikissa sodan kokeneissa maissa, niin voittaneissa kuin hävinneissäkin.

Teoksen viimeiselle sivulle päästyään voi todeta, että ensimmäisen osan ’hengettömyys’ on kokonaan haihtunut. Toisessa osassa Harukon ajatusten kautta etenevä kertomus on taitavasti kudottu hienovireisten kohtausten sarjaksi. Elämän suuret ja pienet hetket kerrotaan eleettömästi, ne ovat kuin kuvajaisia japanilaisten hiljaisesta tavasta piilottaa todelliset tunteet kohteliaan ulkokuoren alle. Pilgrimin käsissä Seton sisämeren ihmisten kohtalot saavat uskottavan sävyn. Kirjailija itse kävi äitinsä suvun kotisijoilla vasta teoksen valmistuttua: "kun seisoin Seton sisämeren rannalla, tunsin lämpimän veden nilkoissani ja kuuntelin aaltojen kohinaa, tajusin, että minun ei tarvitse pyytää anteeksi sitä, että olen keksinyt tässä tarinassa esiintyviä paikkoja ja ihmisiä. Tarina on tosi niiden japanilaisten miesten ja naisten elämänkulun osalta, jotka elivät kuvaamanani aikana."

Ruriko Kumoi Pilgrim on tavoitellut totuudellisuutta paitsi henkilöhahmojensa kautta, myös aiheenvalinnassa. Kun Harukon vanhempi tytär 1950-luvun alussa murehtii kirjeessään Amerikasta, miten vähän amerikkalaiset tietävät todellisesta Japanista, rivien välistä voi lukea Pilgrimin pyrkimyksen johdattaa länsimainen lukija toisenlaiseen Japaniin, jossa on muutakin kuin geishoja ja samuraita. Hän on halunnut kuvata "jokapäiväisten tapojen ja kielen intiimin ja huomaavaisen maailman." Lisää lukuelämyksiä lienee luvassa, sillä Pilgrimillä on parhaillaan työn alla Tokugawa-kauteen (1600 – 1867) sijoittuva historiallisten romaanien sarja.

Yhdysvaltain ja Japanin välisillä lennoilla suosituin Japania käsittelevä kirja on jo pitkään ollut Arthur Goldenin sensaationmakuinen romaani "Geishan muistelmat." Toivottavasti lukijoiden käsissä kuluu myös "Fish of the Seto Inland Sea" / "Etäällä koittaa kevät", jonka seurassa ainakin historioitsijan mieli värisi tyytyväisyydestä.