Amerikan imperiumi, USA:n hegemonia ja maailmanvalta pallollamme on paitsi valloitussotien, myös kulttuuristen valloitusten tuote. Oma villi länsi ja osin valtamerten takaiset mantereetkin on otettu haltuun tai ”etupiiriin” myös taiteen keinoin – uhka- ja viholliskuvat kesyttäen, myyttejä synnyttäen. Hollywood-estetiikassa tämä valloituspolitiikka saa elokuvallisen ja usein myös yltiöpatrioottisen ilmauksensa ja eetoksensa.

Muistan ajatelleeni ensimmäistä kertaa ”sodan kauneutta” amerikkalaista Vietnam-klassikkoa katsoessani. Kun Francis Ford Coppolan ohjaaman Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan sankarit, Martin Sheen ja kumppanit, rantautuvat Vietnamiin, heitä kiinnostaa taistelun melskeessä ennen muuta myös surfailun mahdollisuus Mekong-joen suistossa. Aaltojen korkeus, siis kalifornialainen tuttuus. Partiomatka syvälle viidakkoon onkin sitten oudompi ja kammottavampi kokemus – siinä mennään jokea pitkin suoraan pimeyden ytimeen, missä odottaa sodan märkä ja verinen helvetti tai lopullinen hulluus Marlon Brandon hikisessä hahmossa. Viimeistään tuossa vaiheessa olen valmis liittämään Ilmestyskirjan kaikesta hollywoodilais-esteettisestä liioittelusta huolimatta sodanvastaisten huippuelokuvien joukkoon.

Parivaljakko Carl Broggs ja Tom Pollard on kunnostautunut aikaisemminkin analysoimalla sotaista amerikkalaista populaarikulttuuria. Uutuusteos Hollywoodin sotakone on eräänlainen yhteenveto, jonka stimuloi liikkeelle 11.9.2001. Kirjan alkujuoksutus pitkästä johdannosta militaristisen amerikkalaisen arkipäivän kuvaukseen puoltaa paikkansa: 125 sivua tarvitaan, jotta sotaelokuvan genre saadaan limittymään saumattomasti yhteiskunnan pohjavireeseen ja jotta sotaelokuvan lyhyt historia D.W.Griffithin Kansakunnan synnystä alkaen tulisi näkyväksi.

Juuri alkuluku Militarismi amerikkalaisessa populaarikulttuurissa sisältääkin yllättävän paljon ajateltavaa väkivallan olemuksesta. Tulee väistämättä mieleen, että teksti olisi terapeuttisen tarpeellista myös Jokelan ja Kauhajoen jälkeisen Suomen kasvattajille ja poliitikoille – ja tietenkin niin nuoremmalle kuin vanhemmalle elokuvaväelle. Broggs ja Pollard  palaavat tuon tuostakin Michael Mooren palkittuun dokumenttiin Bowling for Columbine ja yhdistävät koulumurhien ohella myös muut joukkoteurastukset, sarjamurhat ja attentaatit aika suoraan maan väkivaltakulttuurin perintöön. Siitä traditiosta ja väkivalta-aiheiden loputtomasta virrastahan esimerkiksi Norman Denzinin määrittämä USA ”ensimmäisenä elokuvallisena yhteiskuntana” on ammentanut suuren osan visuaalisen kulttuurin rakennuspalikoistaan. Kun elokuvateollisuus, kuten musiikki ja peliteollisuuskin, on kohdennettu pääosin nuorille kuluttajille, joiden yhteiskuntanäkemys on vasta muotoutumassa, ei ole lainkaan samantekevää millaisella kulttuurilla on hegemonia-asema ja hiljainen hyväksyntä. Myös erilaiset ultrapatrioottiset järjestöt kuten Kansallinen kivääriyhdistys (NRA) ja sen painostus- ja väkivaltarooli USA:ssa – sekä 240 miljoonaa asetta (v. 2000) yksityiskäytössä – tulevat käsitellyiksi nimenomaan ns. ”varjokansalaisyhteiskunnan” väkivaltaisina mutta aktiivisina elementteinä (suomennoksessa tosin puhutaan erheellisesti ”Kansainvälisestä kivääriyhdistyksestä”).

Jatkossa on perusteltua yhtyä siihen kirjoittajien näkemykseen, että lännenelokuvien suhteellisen viattoman väkivaltakuvauksen ja samalla Vietnam-”sotahäpeän” aika on tätä nykyä ohi. Myös pasifismi valkokankaalla on auttamattomasti out. Hollywoodin Pentagon-kytkyisessä militarismiviihteessä keskitytään uuden ajan superyksilöiden, armeijan erikoisyksikköjen, usein myös journalistien tai teknokraattien sankaritekoihin: 11.9. jälkeiseen terroristijahtiin, salamurha- ja vakoiluhankkeisiin, ”demokratian vientiin” Persianlahdelle jne. Amerikkalainen sotaelokuva, joka ei saa Pentagonin hyväksyntää – ja ei siis ole patrioottinen hengeltään – voi vain harvoin menestyä maailmanlaajuisilla filmimarkkinoilla. Rambot ja Terminaattorit ovat tavallaan kaikessa yksiulotteisuudessaan pohjustaneet sitä elokuvallista ilmapiiriä, mitä ”puolidokumentaarinen” sota- ja väkivaltaviihde sitten hyödyntää kymmenillä ja sadoilla televisiokanavilla ja valkokankaalla. Tässä patrioottisessa väkivaltapyörrytyksessä tai -kierrätyksessä tuntuu jotenkin groteskilta se pilkka, mikä aika ajoin kohdistuu sinänsä naiviin, Venäjän neuvostokauden Suuri Isänmaallinen sota -genreen. Aina kannattaisi katsoa peiliin…

Pentagonin ja siis Valkoisen talon ote Hollywoodiin on ollut viime vuosikymmenet osin niin tiukka, että Washington pystyy manipuloimaan ja palkkaamaan myös huippulahjakkaat elokuvantekijät suoraan militarismin palvelukseen. Näin esimerkiksi Persianlahden ”aavikkosodan” tai Irakin miehityksen esillepano tiedotusvälineissä on ollut usein ns. ”spektaakkeliyhteiskunnan” (vrt. Guy Debord) masinoima näytelmä: Irakin sodan monet tiedotustilaisuudet ovat olleet Hollywoodin ammattilaisten opastuksella harjoiteltua viihdettä! Siihen, kuten koko sotapropagandan näyttävään visualisoimiseen, Pentagon on tuhlannut miljoonia dollareita. Hollywoodin sotakoneen viimeiset luvut Elokuvallinen sodankäynti uudessa maailmanjärjestyksessä ja Pentagonin strategia, teknosota ja mediakulttuuri ovat tässä mielessä ahaa-elämys luettavaa.

Carl Broggsin ja Tom Pollardin viiltävän kriittisen elokuvamilitarismi-analyysin pienenä miinuksena pidän kahta seikkaa. Ensinnäkin, Hollywood-viihteen, talouselämän ja Pentagonin keskinäiskytkennät häipyvät alkujohdannon jälkeen ehkä sittenkin liikaa taustalle kun pureudutaan varsinaisiin elokuvakertomuksiin. Toiseksi, tekijöillä olisi ollut täysi valmius eritellä myös sota- ja sodanvastaisen elokuvan rajalinjoja tarkemminkin, mutta sitä ei tehdä. Kyseessä on tietysti aina veteen piirretty ”maku&näkemys”-viiva, mutta valitettavasti sodanvastaiset klassikotkin – Länsirintamalta ei mitään uutta , Sotilaspoika ym. – alkavat 2000-luvun spektaakkeliyhteiskunnassa jo nuoremmilta unohtua.

Arvostelu on julkaistu aiemmin aikakauslehti Filmihullun numerossa 5–6/2008.