Rodric Braithwaiten teos käsittelee Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon vuonna 1941. Kirjan kuvaamien tapahtumien ja siten itse teoksen polttopisteeseen nousee Moskova ja saksalaisten hyökkäyksen pysähtyminen tykinkantaman päähän kaupungista vuoden 1941 lopussa.

Rodric Braithwaite on Iso-Britannian entinen Moskovan suurlähettiläs. On kovasti helppoa sanoa, että tarjolla olisi ollut pätevämpiäkin kirjoittajia. On sen sijaan paljon vaikeampi yksilöidä, kuka pystyisi aihetta käsittelemään yhtä laaja-alaisesti sanansa länsieurooppalaisille sovittaen ja ilman turhaa paatosta tai moralisointia. Braithwaiten sopivuutta lisää hänen aiempi toimintansa sotilastiedustelun palveluksessa.

Braithwaite laajentaa kirjansa perinteisestä sotahistoriasta politiikan ja jopa kulttuurin aloille. Teoksen alussa on tasapuolinen kuvaus Moskovasta 1920 – 1930-luvuilla. Mainitaan kurjat asumisolot ja puuttuvat ihmisoikeudet, mutta myös positiiviset tekijät: Moskova oli koulutuksen, tutkimuksen, taiteiden kuin myös monipuolisen teollisuuden keskus, joka houkutteli puoleensa maaseudun asukkaita paremman toimeentulon ja koulutuksen avaamien mahdollisuuksien takia.

Kirjan alussa on jo aiemmin huomiota saanut havainto, että Napoleon eteni sekä Borodinoon että Moskovan edustalle saksalaisia nopeammin. Tieto ei ole kovin kummallinen, kun muistaa, että pääosa saksalaisistakin divisioonista tuli toimeen hevosvetoisella huollolla. Sitä kirjassa ei mainita, että Napoleonia venäläiset väistivät, kun sen sijaan Saksa onnistui useissa suurmoteissa tuhoamaan NL:n rauhan ajan eurooppalaisten joukkojen pääosan.

Braithwaite esittää myös tasapainoisen näkemyksen siitä, miksi Hitlerin joukot eivät Moskovaan päässeet. Saksalainen sotahistoria on väärällään jossittelua siitä, mikä kaikki olisi pitänyt tehdä toisin. Braithwaite toteaa aiheellisesti, että Guderianin 2. panssariryhmän (joka kirjan muutoin onnistuneessa suomennoksessa on virheellisesti käännetty armeijakunnaksi) suuntaaminen etelään osallistumaan Kievin valtaukseen oli välttämätöntä, koska Armeegruppe Mitten eteläinen sivusta oli uhattu. Kievin valtaus johti sitä paitsi kaikkein suurimman motin syntymiseen. Toisaalta Kievin valtaus siirsi etenemistä Moskovaa kohti, koska Guderianin joukot saattoivat tehokkaasti osallistua Moskovan operaatioon vasta syyskuun lopusta alkaen.

Ongelmana ei kuitenkaan ollut viime kädessä operatiivisen painopisteen paikka tai aikataulu, vaan strateginen ratkaisu ylipäänsä hyökätä Neuvostoliittoon. Voimien riittämättömyyden takia Leningrad saarrettiin, mikä toisaalta sitoi joukkoja. Moskova ja NL:n eteläosat olivat kahdestaankin liikaa Saksan sotavoimille. NL oli maana liian suuri, vaikka muu mahtavuus vuoden 1941 lopussa olikin kyseenalaista.

Braithwaite antaa Kremlin arkistoihin perustuvan tasapuolisen kuvan siitä, miten Stalin suhtautui Saksan hyökkäykseen, jota hän ei varoituksista huolimatta ollut odottanut. Stalin todellakin ilmeisesti piti jossain mitassa mahdollisena joutumista syrjään, mutta kun tätä vaaraa ei ilmennyt, hän palasi nopeasti tehtäviinsä. Stalinin toimistopäiväkirjan mukaan ainoa katkos olisi ollut kesäkuun 29. ja 30. päivän aikana.

Sitä vastoin Stalin ei esiintynyt julkisuudessa ennen kuin 3.7. Kulunut aika käytettiin tilanteen arviointiin ja viivyttely antoi neuvostodiktaattorin sanoille maksimaalisen painon. Tyhjänpäiväinen propaganda pois lukien Braithwaite pitää Stalinin puhetta erinomaisena. Puheessa myönnettiin saksalaisen hyökkäyksen voima, mutta esiin tuotiin myös teema, josta tulevina veren täyttäminä vuosina pidettiin horjumattomasti kiinni. Neuvostoliitto olisi Saksalle ylivoimainen vastustaja ja liittolaistensa tuella Neuvostoliitto ei ainoastaan torjuisi hyökkäystä vaan myöskin tuhoaisi eli “vapauttaisi” Saksan.

Braithwaite on saanut haastattelemalla jonkin verran uutta henkilöhistoriallista tietoa eräästä sodan keskeisimmästä johtajasta, kenraalista ja myöhemmin marsalkka Konstantin Rokossovskista, joka oli syntynyt 1896 Puolassa.

Historian uudelleenkirjoitusta

On selvää, että Neuvostoliiton romahdettua myös maan sotahistoria joutui avoimen tarkastelun, kritiikin ja uudistamisen kohteeksi.

Eräs neuvostoaikojen legendoista olivat ne mahtipontiset sanat, joilla erään komissaarin väitettiin puhutelleen yksikköä, joka kaatui taistelussa viimeiseen mieheen. Viimeisen miehen mukana olisi luullut kadonneen myös tieto suurista sanoista.

Todellisuudessa eräskin yksikön mies antautui saksalaisten vangiksi ja ryhtyi jopa yhteistyöhön vihollisen kanssa. Koska puolenvaihtaja ei liene repliikkiä kertonut, on kuitenkin luontevaa olettaa, että komissaarin sanat keksittiin turvallisessa paikassa kaukana NL:n selusta-alueella.

Ristiriitaa on myöskin aiheuttanut 18-vuotiaan tytön, Zoja Kosmodemskajan kohtalo. Neuvostoaikoina hänen väitettiin joutuneen saksalaisten teloittamaksi. 1990-luvulla tarina asetettiin kyseenalaiseksi. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseiseen aikaan kyseisessä kylässä oli todella teloitettu nuori tyttö.

Kuten Braithwaite huomauttaa, miljoonien kuollessa yhden tytön nimi ei ole ainoa olennainen kysymys. Olennaista on se, että neuvostokansa nuoria tyttöjä myöten nousi vastarintaan saksalaisia vastaan. Motiivina ei ollut Stalinin, kommunismin tai edes isänmaan puolustaminen, sillä alusta asti päämääränä oli totaalinen voitto saksalaisista totaalisessa sodassa.

Braithwaiten kirjan loppusivuja lukiessaan nykylukija joutuu hämmennyksen valtaan. Kirjassa aika ajoin seuratun moskovalaisen legendaarisen koulun n:o 110 oppilas Juri Danilkovski kaatui maaliskuussa 1944. Hän jätti jälkeensä testamentin, johon hän kirjoitti: “Todellinen tulevaisuuden kansalainen on se, joka on vapaa ennakkoluuloista ja sovinnaisuudesta, joka ei pelkää omasta puolestaan eikä muiden väärinkäsityksiä ja joka asettaa elämässä kaiken muun yläpuolelle suurenmoisen rakkauden tunteen ja ilon pidäkkeettömästä luovuudesta. Sellaista on ihmisyys, jonka puolesta minä kuolin.” Nykylukijan on kovin vaikea ymmärtää, miten nuo sanat ovat syntyneet Stalinin johtamassa totaalisessa sodassa.

Helpompaa on suhtautua NL:n aikaisen elokuvatähden Marina Ladininan muistoihin sodasta: “Me kaikki uskoimme voittoon, uskoimme toisiimme emmekä koskaan tunteneet sellaista katkeruutta ja – voi – yksinäisyyttä kuin tänä päivänä.”

On varmaa, että puolueen suosimilla elokuvatähdillä oli joukkonsa keskuudessa kivaa. Toisaalta joukossa tyhmyys tiivistyi.