Väitöskirjassaan englantilaiseen narri-instituutioon syventynyt Anu Korhonen lukee uutukaisessaan tuhdin otteen samaisen kulttuuripiirin kaskukirjoja, varhaisen kirjallisen populaarikulttuurin ituja 1500–1600-luvuilta. Kriittisen huomionsa hän kohdistaa erityisesti sukupuolen kategoriaan, jota hän kuvaa uuden ajan alun hierarkiahakuisessa yhteiskunnassa ”ehkä kaikkein yleisimmäksi vitsailun kentäksi”. Kaskut tarjoavatkin erinomaista joskin tulkinnallisesti haastavaa materiaalia erilaisten erokategorioiden analyysiin, sillä niille on kertomuslajina ominaista rakentua kahden eri sosiaalista ryhmää edustavan hahmon (miehen ja naisen ohella vaikkapa isännän ja rengin) kohtaamiselle ja tästä seuraavalle verbaaliselle tai fyysiselle mittelölle.

Jo teoksen otsikko kuvaa kirjoittajan näkökulmaa tutkimiinsa teksteihin: pilailu on usein vallankäyttöä, kiusaa, jossa kulttuurisia ja sosiaalisia arvojärjestyksiä pikemminkin pönkitetään kuin kyseenalaistetaan. Pontta Korhosen tutkimukselle on antanut sekin havainto, kuinka modernissa yhteiskunnassamme huumorin peruspilarit ovat edelleen miltei muuttumattomat, kuinka ”uuden ajan kaskut olivat hyvin samantapaisia kuin oman aikamme”. Harva tosin enää kertoo varsinaisia kaskuja huumorin kukkiessa tätä nykyä paljon tiiviimmissä muodoissa, esimerkiksi kuvina ja videoina.

Aivan eksklusiivisesti Korhonen ei kaskukirjojen piirissä malta pysyä, vaan kurottelee säännöllisesti myös aikakauden päiväkirjoihin, kirjeisiin, arkkiveisuihin ja muuhun populaarikulttuuriseen materiaaliin kuten puupiirroskuvituksiin, jotka tihentävät intertekstuaalisesti esitettyjen tulkintojen uskottavuutta. Kaskulla tarkoitetaan Kiusan hengessä hyvin väljästi erilaisia lyhyempiä tai pidempiä juttuja ja tarinoita, joista humoristinen viritys on tunnistettavissa ohjaavaksi tulkinnalliseksi kehykseksi. Tutkimuskohde on määritelty työn tarpeisiin nähden riittävän selkeästi, vaikkakin pieni sivuhuomio kahden folkloristisen perinteenlajin, kaskun ja tätä lyhyemmän ja modernimman vitsin, keskinäisistä eroista olisi mielestäni ollut paikallaan (ks. esim. s. 18, jossa termejä käytetään synonyymeinä).

Naurun syitä ja seurauksia

Korhosen tehtävä ei ole kadehdittava: 500 vuotta vanhojen kaskutekstien tulkinta ei ole suorasukaisinta puuhaa paitsi huumorin monitulkintaisuuden myös oleellisten kontekstitietojen uupuessa. Varta vasten kirjallisiksi luotuja kaskuja lukuun ottamatta kaskuthan ovat kerrontayhteyksistään – ihmisten puheista – repäistyjä, enemmän tai vähemmän tyyliteltyjä tekstejä, ja vaativat sellaisina myös aivan erityislaatuista lähdekritiikkiä. Kuka kaskuja on pääasiassa kertonut, millaisissa tilanteissa, millaisin painotuksin? Voidaanko näin monitulkintaisia tai alimääräytyneitä tekstejä enää edes täysin ymmärtää vieraasta ajasta ja paikasta käsin?

Korhonen välttelee näitä huumorintutkimukselle tuttuja umpikujia paitsi syvällisellä ymmärryksellään humoristisen kommunikaation luonteesta myös historioitsijan kontekstualisointikyvyillään. Hän tiivistää itselleen asettamansa tehtävän ja näkökulman vakuuttavasti: kaskut valaisevat tietylle ajalle ja paikalle ominaisen ajattelun mahdollisuuksia ja rajoja. Huumorin ei voida sanoa kertovan totuutta maailmasta, mutta sitoutuessaan ympäristöönsä ”se kertoo paljon iloista ja peloista, joita maailma tuolloin ihmisissä herätti” (10). Tätä folkloristi Seppo Knuuttilan refleksologiseksi periaatteeksi nimeämää prinsiippiä tehostetaan Kiusan hengessä lisäksi ajatuksella huumorista yhtenä keskeisistä käytännöistä yhteisöllisesti jännitteisten teemojen käsittelyyn – huumori hakeutuu epävarmoille ongelma-alueille ja voi hyvinkin osoittaa juuri kulttuurisen murroksen suuntaan.

Varsinaisia huumoria koskevia teorioita ja filosofioita Korhonen sivuaa vain välttämättömän minimin verran, ja teoksesta välittyy melkeinpä kiire antoisien aineistojen pariin. Hän antaa järkevästi tilaa renessanssikirjoittajien omille näkemyksille, jotka valaisevat kaskujen syntykonteksteja ja elinympäristöjä, ja tulee samalla täydentäneeksi kiinnostavasti kokonaiskuvaamme huumorin teoretisoinnin historiasta. Uuden ajan alun huumoriteorioissa on nimittäin myöhemmässä huumorintutkimuksessa nähty usein lähinnä ylemmyysteorioiden piirteitä, mitä vasten Korhonen nostaa renessanssiajattelijoiden erityiseksi ansioksi yllätyksellisyyden ja epäsuhtaisuuden (inkongruenssin) tunnistamisen koomisen toimintaperiaatteina.

Vaikkei huumorintajun käsitettä uuden ajan alussa tunnettukaan – huumorintajusta muodostui englanninkielisissä maissa positiiviseksi ymmärretty luonteenpiirre ja ominaisuus vasta 1870-luvulla – nauramista ja naurattamista arvotettiin tuolloin aivan yhtä innokkaasti kuin nykyäänkin. Virallisista selitysmalleista vaikutusvaltainen oli toisaalta antiikista periytynyt sieluteoria ja sen kolmitasoisen sielun hahmotelma, jossa nauru paikantui sensitiivisen aistisielun alueelle (alemman kasvisielun ja korkeamman rationaalisen sielun väliin). Toinen hallitseva viitekehys oli lääketieteellinen humoraalioppi tai -patologia, jossa ihmistä (hänen terveyttä, tunteita, sosiaalisuutta, ruumiinrakennetta, sukupuolta) lähestyttiin neljän ruumiinnesteen keskinäissuhteista käsin, ja jonka mukaisesti esimerkiksi naisten ruumiit selitettiin miehiä kylmemmiksi ja täten alttiimmiksi erilaisille hermostuksille. Nesteistä huumorin käsite laajeni vähitellen tarkoittamaan ihmisen temperamenttia ja asennetta sekä näistä edelleen nykyisenkaltaista mielialaa.

Sielu- ja lääketieteellisten painotuksien avaaminen ajankohdan nauruteorioissa auttaa ennen kaikkea ymmärtämään, kuinka käsitteellistämällä nauru ja huumori reaktioksi ulkoisiin ärsykkeisiin ne näyttäytyivät tyypillisesti jollekulle tai jollekin nauramisena ja sisälsivät näin aina myös mahdollisuuden pilkkaan. Eri aikojen huumoriteoriat kytkeytyvät samalla tiukasti sukupuoleen. 500 vuotta sitten nauravaisuutta tai alttiutta humoristisuuteen ei yhdistetty suoraan älykkyyteen vaan päinvastoin typeryyteen, minkä seurauksena juuri naisia tavattiin pitää miehiä nauravaisempina. Toisaalta moderni psykologisempi huumorintajun käsite (huumori subjektiivisen tietoisuuden ja järjenkäytön ilmiönä) ei sekään tuottanut tasa-arvoisempaa kokonaiskuvaa, vaan luokitteli nyt entistä arvostetumman huumorintajun ennen muuta miesten kyvyksi ja ominaisuudeksi.

Kaskujen kieli- ja sukupuolipolitiikkaa

Huumori ja komiikka ovat vahvasti näkökulmasidonnaisia, konventioiden ja tunnistettavien stereotypioiden varaan rakentuvia lajeja. Uuden ajan alusta meille säilyneessä huumorissa nämä näkökulmat ovat miltei poikkeuksetta miehisiä: kaskut ovat olleet pitkälti miesten puhetta miehille. Niiden sisältöjä tarkasteltaessa käy nopeasti ilmi, kuinka tämän puheen yksi keskeisistä tavoitteista on ollut määritellä ja rajata kulttuurin muuta puheympäristöä, varsinkin naisten kieltä. Tähän tavoitteeseensa kaskut ovat pyrkineet leimaamisen, pelkistämisen ja liioittelun keinoin: esittämällä naisen loputtoman puheliaana, juoruilevana tyhjäpäänä, jonka hiljentämisessä mitkään keinot eivät vaikuta olleen liiallisia.

Toisaalta liukkaalla kielellä varustautunut nainen, yksi kaskujen toistetuimmista stereotypioista, herätti omapäisyydessään myös pelkoa ja kunnioitusta – yläluokkaisille naisille ei esimerkiksi haluttu opettaa retoriikkaa. Selkeimmin tämä korostuu kaskuissa, joissa miesten lähentely-yrityksiin ja suoranaiseen seksuaaliseen häirintään vastatessaan naisten sanavalmius, huumorintaju ja näihin usein assosioitu seksuaalinen itsenäisyys auttavat heidät niskan päälle tukalasta tilanteesta. Korhosen kirjassaan kehittelemä laajempi humoristista perinnettä koskeva argumentti kiteytyykin juuri tämänkaltaisen moniäänisyyden tunnistamiseen. Vaikka naisten puheilla pilailleet kaskut ovat olleet ennen kaikkea miesten homososiaalinen tapa voimistaa keskinäisiä sidoksiaan ja rakentaa samalla omaa identiteettiään, kulttuurisina objekteina ne eivät kuitenkaan ole olleet yksin heidän omaisuuttaan, ja sisältävät usein paikkoja myös toisenlaisille luku- ja käyttötavoille. Tässä mielessä populaarikulttuurin ja kaskuperinteen voi nähdä itse asiassa tuon ajan yhtenä harvoista kulttuurisen ilmaisun kentistä, josta on löydettävissä kuva naisesta omaehtoisena ja aktiivisena toimijana, esimerkiksi juuri vitsailemassa seksuaalisuudellaan.

Naisen itsenäisyys ja sen suhde miehiseen prestiisiin ja vallankäyttöön on helppo havaita sukupuolikaskujen taustalta useimmiten pilkottavaksi kysymysmerkiksi. Sama teema viedään yhteen ääripäähänsä toisessa sukupuolisuhteisiin fokusoituvien kaskujen keskeistyypissä, aisankannattajakaskuissa, vaikka näissä etualalle asettuu yhtä olennaisesti miehekkyyden ja miehen itsensä statuksen koettelu. Mustasukkaisuuden raatelemista aisankannattajamiehistä kertovat kaskut paljastavat erityisen hyvin niitä samanaikaisia tehtäviä, joita humoristiset kertomukset täyttivät mieskulttuureissa: ne ovat olleet ideaalisen avioliiton ja maskuliinisuuden määrittelyä näiden epäonnistuneille malleille nauramalla, mutta myös miehille turvallinen ja etuoikeutettu tapa käsitellä uskottomuuden synnyttämää ahdistusta. Huomion arvoisesti aviorikos oli tuolloin oikea rikos, mikä ei kuitenkaan estänyt asialla pilailua, päinvastoin. Seksillä leikittelevät kaskut olivat kirkon ja valtion säädöksiä rikkoessaan suosittuja tabujen venyttäjiä, mutta vain tiettyyn rajaan asti: miehistä kunniaa ei näidenkään kaskujen sallittu horjuttavan.

Aisankannattajahuumorin ei voida sanoa kertovan naisten löyhästä seksuaalimoraalista, vaan ennen muuta miesten vallitsevista naisen seksuaalisuuteen liittämistä käsityksistä ja heidän hätäännyksestä oman maineensa suhteen – johon toki myötävaikuttivat juuri edellä mainitut käsitykset. Kuvaavaa on, että miesten oma vieraissa juokseminen, josta sosiaalihistorialliset tutkimukset kyllä tarjoavat todistusaineistoa, ei vaikuttanut merkittävästi heidän kunniallisuuteensa, mistä syystä sitä ei kaskujen epävirallisella kentällä kontrolloitukaan. Sen sijaan miehen puolison toimet iskivät siihen välittömästi: ”Oikeastaan siis mieheltä vaadittiin ennemmin vaimojensa kuin oman seksuaalisuutensa kontrollia.” (132). Kummankin aviopuolison velvollisuutena oli näin olla loukkaamatta yhteistä liittoa ja puolisoaan, mutta asiaa vinoutti se patriarkaalista järjestystä ylläpitänyt arvohierarkia, jonka mukaan myös vaimo oli aviomiehensä omaisuutta.

Uhkakuvia ja sosiaalista kontrollia

Varsinaisen kulminaationsa suulaiden, vahvojen ja miehiään uhkaavien naisten populaarikulttuuriset kuvat saavat kuitenkin äkäpussinaisissa (engl. shrew), joiden varhaiset esikuvat palautuvat aina Sokrateesta ja tämän vaimosta Ksantipasta sekä Aristoteleestä ja Phylliksestä kertoviin tarinoihin. Korhonen kuvaa äkäpusseja aivan erityisenä naislajinaan: äänekkäinä, vihaisina ja miestään pilkkaavina vaimoina, jotka olivat erityisen suosittuja kaskujen kuvastoissa. Heidän tehtävä tarinoissa oli (jälleen kerran) osoittaa patriarkaalisen avioliittoinstituution potentiaaliseen ongelmakohtaan ja liiallisuudessaan oikeuttaa myös tähän järjestystä vaarantavaan hahmoon kohdistuva miehinen väkivalta, joka sinänsä oli kulttuurisesti tuomittavaa. Näissä kertomuksissa, joiden joukosta löytyvät myös kaskuperinteen vastenmielisimmät väkivaltakuvaukset suoranaisine vaimontappamisineen, tapahtumien painopiste asettuukin yhä kiinteämmin perheensisäisen dynamiikan neuvotteluun, jossa yhteiskunnallisten hierarkioiden, sukupuoliin kohdistuvien vaatimusten, vallan ja kunnian voi nähdä tiivistyvän.

Äkäpussitraditio osoittautuu sekä epämiellyttävyydessään että äärimmäisyydessään ehkä kirjan tulkinnallisesti haastavimmaksi tutkimuskohteeksi. Liioittelevassa fiktiivisyydessään näitä kaskuja voisi pitää tavanomaisten käytäntöjen äärimmilleen venytettyinä malleina, löyhästi todellisuuteen viittaavina miesten valtafantasioina, reaalisiin vaimoihin nähden huvittavina vastakuvina, vaimojensa määräilemien miesten pilkkana tai toisaalta myös paheksuttavina ääriesimerkkeinä vääränlaisesta vallankäytöstä. Kuten muitakaan kaskuteemoja, Korhonen ei lukitse äkäpussikaskuja yhteen tai toiseen tulkintaan, vaan tarkastelee niitä laajasti ottaen perheensisäisten toimintamallien rajojen koetteluna, jonka avulla on ollut mahdollista pohtia yhtä hyvin naisten alistumiselta vaadittuja mittoja kuin miesten kuritusmenetelmien soveliaisuutta. Hän myös korostaa, kuinka äkäpusseja ei puheliaiden naisten tapaan koskaan esitetty kaskuissa tyhminä. Äkäpussit ovat päinvastoin neuvokkaita ja nokkelia naisia, joiden voi nähdä esimerkiksi pyrkivän elinolosuhteidensa tai avioliittojensa parantamiseen, vaikkakin aviomiehen ylläpitämän järjestyksen ja tämän henkilökohtaisen kunnian kanssa yhteen sopimattomilla tai liiallisilla tavoilla. Luvun loppupuoli, jossa Korhonen hahmottelee äkäpussikaskuihin erityisesti naisisia identifikaation paikkoja, tulkintapotentiaaleja ja pohtii yleisesti sukupuolidiskurssien monisuuntaisuutta, nouseekin mielestäni yhdeksi kirjan metodologisesti antoisimmista kohokohdista, joka jokaisen huumorintutkimuksesta kiinnostuneen olisi syytä lukea.

Ikä saa erokategorioista sukupuolen ohella yhden kokonaisen luvun omakseen, sillä kaskuilla on ollut paljon sanottavaa myös yhteisön vanhempiin jäseniin kohdistuneista odotuksista. Myös vanhuskaskuissa kuvastuu hyvin se, kuinka kulttuurisesti marginaaliset tai hämmentävät kohteet suorastaan houkuttelevat luokseen huumoria, joka tekee niiden käsittelemisestä turvallisempaa ja helpompaa. Vanhusten kohdalla tämä on ilmennyt siten, että ikääntymisen odotettiin vähentävän ihmisen sosiaalista aktiivisuutta ja vallanhalua ja siirtävän hänet syrjään nuorempien tieltä, vaikka todellisuudessa näin ei suinkaan aina käynyt. Kaskut päätyvätkin liioittelemaan aktiivista ja omapäistä vanhusta aina räävittömyyteen ja groteskiuteen asti, minkä Korhonen tulkitsee samalla vanhuskaskujen ensisijaiseksi positiivisen identifikaation paikaksi. Äkäpussien tavoin sosiaaliset roolit päälaelleen kääntävät vanhukset ovat voineet kantaa kyseenalaistajan arvoa, sillä huomattavan usein heidän esitetään neuvokkuudellaan myös vastaavan kärsimäänsä halveksuntaan ja vihaan.

Toisaalta ihmisten ulkoisia ominaisuuksia, joilla vanhuskaskut tyypillisesti pelaavat, arvioitiin hyvin eri tavoin eri sukupuolten kannalta. Kun vanhoissa naisissa pilkallisesti korostettu piirre on ylivoimaisesti ollut rumuus – vanhaa naista käytetään jopa määrittelemään rumuutta – iäkkäiden miesten ulkonäköön kohdistuneet pilajutut puolestaan leikittelivät tyypillisemmin kaljuuntumisella. Korhonen tulkitsee kaljupäisyyden olleen kertomuksissa sisällöllinen motiivi, joka suorastaan vaati humoristista käsittelytapaa osakseen, ja osoittaa sukupuolisuhteiden kannalta havainnollisesti joskin ehkä hieman liioitellen, kuinka uuden ajan alussa kaljuus oli aihealue, ”josta oikeastaan ei voinut lainkaan puhua vakavissaan”. Kaljuuntuminen oli kytköksissä miehisyyden ulkoiseen mittaamiseen, muistutti ruumiin vääjäämättömästä rappiosta ja herätti sinällään mahdollisesti ahdistustakin, mutta ”naismaisen tyhjänpäiväisenä” ulkonäköseikkana sen pohtiminen muussa kuin humoristisessa rekisterissä olisi samalla feminisoinut pohtijan itsensä. Miesten turvatumpi sosiaalinen asema avasi heille kuitenkin väylän itseironisuuteen, ja tavallista olikin, että juuri kaljut tekivät kaskuissa itse itsestään pilkkaa.

Tasa-arvoinen pieru

Teoksen päättää uuden ajan skatologisen huumorin esittely, jossa aikakauden kulttuurihistoriallinen konteksti nousee vähintään yhtä suureen rooliin kuin itse kaskutekstit. Korhonen valaisee koko sitä aatteellista, tapakulttuurista, jopa metafyysistä ilmapiiriä, josta pieru- ja pottahuumori kertoo, ja löytää sille selittäviä konteksteja muun muassa ajan pneumaattis-humoraalisista ihmis- ja sukupuolikäsityksistä sekä kehittyvän kaupunkikulttuurin käytännöistä. Vasta viime vuosina akateemisen synninpäästön ja sitä myöden legitiimin tutkimuskohteen arvon saanutta pierua puolustetaan historiallisena, sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä muidenkin muuttumattomiksi arveltujen ruumiin toimintojen tapaan, ja heti luvun aluksi kumotaan myös yleinen ennakkoluulo, jonka mukaan keskiajan tai varhaismodernin ajan ihmiset olisivat sallineet toisilleen suurempia ruumiillisia vapauksia kuin me.

Vaikka pieru oli ja on kaiketi edelleenkin osa ”maskuliinista ilmaisurekisteriä” kytkeytymällä voimallisen ruumiillisen ilmaisun kategoriaan ja merkitsemällä päästäjänsä miehekkääksi mieheksi, kaskuissa pieruja päästelivät yhtä hyvin miehet kuin naisetkin. Kaikista kirjan luvuista juuri tämä tarjoaa kuitenkin vähiten mahdollisuuksia sukupuolen kriittiselle analyysille, minkä Korhonen itsekin myöntää. Ihmisen ruumiillisen alatason pienimpään yhteiseen nimittäjään suuntautunut skatologinen huumori kun ei välttämättä ilmentänyt niinkään sosiaalista kontrollia vaan yhtä hyvin kaikki hierarkiat kumoavaa karnevalismia. Erityisen mieleenpainuvaksi muodostuukin luvun päätös, jossa jaettua ihmisyyttä ylistävät pierujutut korotetaan uuden ajan iloisemmaksi vastineeksi myöhäiskeskiajan danse macabre-perinteelle.

Kiusan hengen luoma kuva uuden ajan alun sukupuolikulttuureista kaskujen peilaamana on sanalla sanoen hämmentävän pirstaleinen, minkä ei moniselitteisen tutkimuskohteen huomioiden pitäisikään olla yllätys. Korhonen pidättäytyy tekemästä huumorista liian yksiulotteisia johtopäätöksiä, vaikka hänen aineistonsa epäilemättä ensilukemalta tällaisiin tulkintoihin hyvin tarjoutuisikin. Huumori ei ole joko konservatiivista tai kumouksellista, todellisuuden ilmiöitä yksinkertaistavaa tai monimutkaistavaa, hyvää tai pahaa, vaan se voi tilanteittain ja näkökulmasta riippuen olla kaikkea tätä. Tästä lähtökohdasta kirjassa ei tingitä, mikä lukijalle näyttäytyy sekä kirjoittajan esittämien tulkintojen terävänä argumentointina että rikkaina näköaloina näennäisen yksinkertaisiin teksteihin.

Korhosen teos on selkeästi rakennettu ja loogisesti etenevä kokonaisuus, joka onnistuu esimerkillisesti tutkimuskohteensa rikastavassa, ei tyhjentävässä, analyysissä. Folkloristia se voi herätellä pohtimaan esimerkiksi suullisen ja kirjallisen kaskuperinteen tyyli- ja painotuseroja, mutta tarjoaa varmasti virikkeitä vaikkapa nykypäivän vitsiaaltojen ja internethuumorin tutkijoillekin. Viime kädessä kirja on kuitenkin – eikä vähiten hienon loppuhuomautuksensa ansiosta – vahva ja tarpeellinen kannanotto huumorin poliittisten sitoumusten ja vaikutusten tiedostamisen puolesta. Niin monet kaskujenkin hyödyntämistä ja samalla ruokkimista stereotypioista kun todella ovat hämmästyttävän sitkeitä.

Kuva: Jan Steen, Tanssiva pari, 1663, detalji.