Suojeluskuntajärjestön merkitys sotien välisessä yhteiskunnassa on pitkään ollut varsin vähän käsitelty aihe suomalaisessa historiantutkimuksessa. Lukuisissa poliittisen historian töissä aihepiiriä on vain sivuttu. Viime vuosikymmenet keskeisin reitti järjestön historian pariin on kulkenut entisten Suojeluskuntaupseerien N.V.Hersalon ja Hannes Raikkalan Suojeluskuntain historia-teoksen (I-III, 1955-64) kautta.

Nyt tätä merkittävää tutkimuksellista aukkoa on lähtenyt osaltaan paikkamaan Erkki Vasara väitöskirjallaan Suojeluskuntaurheilusta. Aiemmin erityisesti liikuntahistorian saralla kunnostautunut tutkija ei ole kuitenkaan tyytynyt pelkän urheilutoiminnan käsittelyyn. Kilpailu- ja harrastustoiminnan esittelyn lisäksi Vasara lähtee kartoittamaan Suojeluskuntaurheilun ja koko järjestön yhteiskunnallisia ja aatteellisia juuria. Käsittelyn kohteena ovat lisäksi järjestön yhteydet mm. SVUL:on, Lotta-Svärdiin ja nuorisoseuroihin sekä Suojeluskuntain poikatyö. Näin tutkimuskenttä on kasvanut poikkeuksellisen laajaksi ja väitöskirja lähes 750 sivuiseksi.

Laajalla näkökulmalla on kuitenkin vankat perustelunsa, vaikka käsittelyn rönsyily häiritseekin ajoittain luettavuutta. Tutkimuksen molempien osatekijöiden – SK-järjestön ja urheilun – asema suomalaisessa yhteiskunnassa, kulttuurissa ja jopa kansallisideologiassa oli erittän keskeinen 1920-30-lukujen Suomessa. Näin ollen molempien käsittely vaatiikin Vasaran käyttämää laajaa yhteiskunnallista tutkimusotetta. Monin paikoin puutteellinen perustutkimus on myös osaltaan kasvattanut tutkimuksen kokoa.

Esitellessään varsinaista urheilutoimintaa Erkki Vasara kunnostautuu erityisesti suurten harrastajalukumäärien suhteellistajana. Sotilaallisissa organisaatioissa on perinteisesti mielellään operoitu suurilla luvuilla, eikä Suojeluskuntain urheilujohtokaan tee poikkeusta. Erittäin vaikuttavilta näyttävät luvut satoihintuhansiin nousevista harrastustunneista joutuvatkin Vasaran käsittelyssä uuteen valoon, kun ne esitetään tunteina esimerkiksi yhtä SK-piiriä tai yhtä suojeluskuntalaista kohti. Väitteensä tutkija perustelee peräti 86 taulukon voimalla. Tutkimus osoittakin, että esimerkiksi Hersalon erittäin tehokkaaksi kuvaama urheilujärjestelmä sisälsi myös suuria ongelmia. Lukujen takana ei ollutkaan laaja, yhtenäinen urheilurintama vaan harrastuneisuus kasautui aktiivisiin SK-piireihin. Usein taustalla oli toimelias ja pystyvä piiriohjaaja tai muutenkin merkittävä alueellinen liikuntainnostus. Vastaavasti joissain piireissä urheiluharrastus ei saanut millään tulta alleen yliesikunnan muistutuksista huolimatta.

Suojeluskunnissa urheilu oli keskeisessä roolissa järjestön aatemaailmassa. Näin Vasaran väitöskirjakin muodostuu matkaksi Suojeluskunta-aatteen ytimeen. Tätä ydintä tutkija on lähestynyt paljolti aikakauden järjestöaktiivien kirjallisen tuotannon kautta. Urheilutoiminnan keskeiset vaikuttajat Lauri ”Tahko” Pihkalan johdolla olivat aktiivisia ja taitavia kynänkäyttäjiä, joten heidän kirjoituksensa ovat taanneet tutkijalle runsaan materiaalin. Tämän avulla aatemaailma ja sen taustat on kattavasti esiteltävissä ja dokumentoitavissa.

Suomalaisessa sotilaskoulutuksessa oli jo edellisten vuosisatojen aikana ymmärretty fyysisen kunnon ja sotilaallisen suorituskyvyn yhteys. Tältä pohjalta Suojeluskuntaurheilukin rakentui ”suppea ohjelma, laaja rintama”-mallin pohjalle, jolloin muutamien sotilaallisesti keskeisiksi nähtyjen lajien tuli saada suuret harrastajajoukot. Näitä lajeja olivat murtomaa- ja ampumahiihto, pesäpallo, yleisurheilu ja 1930-luvulla sotilasottelu. Urheilu sai näin Suojeluskunnissa suuren kansallisen tehtävän paitsi sotaan valmistautumisena myös rodullisena jalostamisena. Liikunta nähtiin lääkkeeksi erityisesti tanssimiseen ja kahvilaelämään viehtyneiden korkeakouluopiskelijoiden siveellistämiseen.

Aikakauden kulttuuri-ilmapiirille ominainen ryssäviha oli myös urheilutoiminnan keskeinen taustavoima. Koko Suomen historia nähtiin sarjana Suomen ja Venäjän välisiä taisteluita, joissa suomalaisten olivat puolustaneet isänmaataan ja länsimaista sivistystä idän massojen uhkaa vastaan. Urheilutoiminnan puolella tämä korostui erityisesti hiihdon ensisijaisessa asemassa urheilumuotojen joukossa. Pitkän ja metsäisen itärajan puolustamiseen tarvittiin kykeneviä suksisotureita, jotta perivihollisen iskut vastaisuudessakin torjuttaisiin.

Kirjan ehdottomasti keskeisin henkilö on 1930-luvun Suojeluskuntien yliesikunnan urheiluosaston päällikkö ja väsymätön ideanikkari Lauri ”Tahko” Pihkala. Erkki Vasaran kuvaaman Pihkalan kuva poikkeaa täysin varsinkin suuren yleisön mielissä elävästä puhtaan urheilun puolestapuhuja- ja pesäpallon isä-Tahkosta. Erityisesti Pihkalalle urheilu oli valmistautumista sotaan, josta itseisarvoisen liikunnan ihanteet olivat kaukana. Hänen ajattelussaan jopa yksittäiset urheilusuoritukset kytkettiin sotilaan rintamatoimintaan. Esimerkiksi pesäpallossa heiton tuli antaa tottumusta käsikranaatin heittoon, syöksymisen toimintaan juoksuhauta-olosuhteissa ja koppaamisen harjaannuttaa taitoon ottaa räjähtämätön käsikranaatti ilmasta kiinni ja palauttaa se heittämällä takaisin. Pihkala uskoikin, että viimeksi mainittu temppu oltaisiin tulevien sotien jälkeen nimetty ”ryssänkopiksi”. Urheilun palvelussuhde sotilaalliseen koulutukseen meni Pihkalan ajattelussa jopa niin pitkälle, että osastopäällikkökaudellaan hän oli valmis syrjäyttämään kehittelemänsä pesäpallon kilpailutoiminnasta sotilaallisesti hyödyllisemmäksi katsotun sotilasottelun tieltä.

Yli 100000 miehen aseistettuna kaartina Suojeluskunnat oli 1920-30-lukujen todellinen valtablokki, jonka vaikutus ulottui urheilunkin kautta syvälle kansalliseen kulttuuriin. Tällaisen voimapotentiaalin omanneen järjestön tutkiminen yhteiskunnallisena toimijana onkin historiatieteellisesti tärkeä kysymys. Sen roolia sotien välisessä Suomessa ei tule enää pelkästään arvioida totaalisen epäpoliittisena ja pyyteettömän isänmaallisena järjestönä kuten Hersalon ja Raikkalan historiikki on tehnyt. Toivottavasti Erkki Vasaran väitöskirja onkin jo osaltaan synnyttämässä uutta, akateemista perustutkimusta jo aikansa eläneen kirjavanhuksen tilalle.