Suomalainen kosmopoliitti – ruotsalainen hovimies ja maanpetturi

Stig Ramel: Kustaa Mauri Armfelt 1757-1814. Ruotsissa kuolemaantuomittu kuninkaan suosikki, Suomessa kunnioitettu valtion perustaja. Suom. Ilkka Pastinen. Otava 1998. 400 s.

Kustaa Mauri Armfeltin elämä on elämäkerran kirjoittajan toiveuni ja samalla kertaa painajainen. Elämänvaiheiden värikkäät käänteet ja lähdeaineiston paljous antavat mahdollisuuden kirjoittaa vetävästi ja valita kirjoitettavaksi vain parasta. Painajaiseksi työ voi muuttua valinnan vaikeuden edessä. Tähän saakka vakavasti otettavat Armfeltin elämäkerrat ovatkin olleet massiivisia useita osia käsittäviä eepoksia. Kun nämä molemmat ovat jo jokseenkin iäkkäitä ja ruotsinkielisiä voi ruotsalaisen Stig Ramelin laatimaa ja nyt suomeksi käännettyä suurelle yleisölle tarkoitettua Armfelt-elämäkertaa tervehtiä ilolla.

Edeltäjiinsä nähden Ramel ei tuo Armfeltin elämästä esiin juurikaan mitään uutta, tämän hän tunnustaa itsekin kirjan johdannossa avoimesti. Tehdäkseen pesäeroa lähdekriittiseen historiantutkimukseen hän korostaa, ettei ole saanut historia-alan koulutusta ja on siten historioitsijana harrastelija. Tämä näkyy lähinnä Ramelin vapautuneessa tavassa kirjoittaa. Teoksen päälähteinä ovat olleet varhemmat Armfelt-julkaisut, erityisesti edellä mainitut massiiviset Tegnérin ja Bonsdorffin laatimat elämäkerrat. Ramelin kompositio on edellisiin nähden kuitenkin uusi ja lukijaystävällinen. Sen myötä hän tuo Armfeltin henkilön jokaisen historian ystävän ulottuville.

Ramel näyttää ottaneen mallia elämäkertakirjallisuuden eräästä klassikosta, Vladimir Nabokovin kirjoittamasta Nikolai Gogolin elämäkerrasta. Sekä Ramelin että Nabokovin kirjoittamat elämäkerrat alkavat päähenkilön kuolemasta. Nabokovin kuvaus Gogol-paran viimeisistä päivistä aikansa venäläisen lääketieteen parhaimmiston kourissa on tosin huomattavasti Ramelin hienovaraisesti käsittelemää Armfeltin poismenoa raadollisempi ja konkreettisempi. Tällä tavoin Armfeltin elämäkerta kiertää täyden kehän, ei tiukassa kronologiassa, mutta hyvässä järjestyksessä.

Ramel on valinnut Armfeltin elämäkerran rakenteeksi eräänlaisen systemaattisen ja kronologisen esitystavan välimuodon. Hän käsittelee päähenkilönsä elämänvaiheita asiakokonaisuuksittain, kuitenkin siinä järjestyksessä, kuin ne Armfeltin elämänkaaressa ajankohtaistuvat. Tällaisen rakenteen etu on selkeys, vaarana on toisto. Ramelin toteutuksessa tämä lukujen välinen ‘overlap’ on havaittavissa mutta ei juuri häiritse.

Kustaa Mauri Armfelt on niitä henkilöitä, jotka eivät ole jättäneet historian tutkijoita saati sitten omia aikalaisiaan kylmäksi. Sekä Armfeltin kanssa tekemisiin joutuneiden, että hänen toimintaansa jälkeen päin tutkineiden suhtautumisen kirjo ulottuu ‘Pohjolan Apollon’ varauksettomasta ihailusta syvään inhoon maanpetturia kohtaan. Ramelin suhde tutkimuskohteeseensa painuu väistämättä voimakkaan myötäelämisen, ratkaisujen ymmärtämisen ja jopa ihailun puolelle. Ramel on pyrkinyt luomaan Armfeltin persoonallisuudesta uskottavan ja kokonaisvaltaisen hahmon pohtimalla Kustaa Maurin monesti päällisin puolin ristiriitaiselta näyttävien ratkaisujen perusteita.

Yksi kysymys on sekä Armfeltin henkilön että hänen elämäkertansa suhteen ylitse muiden: se on kysymys maanpetoksesta. Jouduttuaan Kustaa III:n kuoleman jälkeen syrjään hovista ja vallasta lähettilääksi Italiaan, hän ryhtyi valmistelemaan vallankaappausta tai ainakin hallituksen vaihdosta jokseenkin teatterimaisen naiivilla tavalla, olihan hän ollut Kustaa III:n hovin johtava teatterimies. Ruotsissa valtaa pitäneiden palkkaamien vakoilijoiden paljastettua hänet, Armfelt tuomittiin poissaolevana maanpetoksesta kuolemaan ja menettämään omaisuutensa. Toisen kerran hän sai maanpetturin leiman jouduttuaan uusien manpetossyytteiden vuoksi uudelleen syrjään Ruotsin poliittisen vallan keskuksesta. Tällöin hän muutti omistamaansa Joensuun kartanoon Suomen sodassa Venäjälle siirtyneen Suomen puolelle. Pian hänet löysi keisari Aleksanteri I, jonka palveluksessa Armfelt toimi viimeiset vuotensa.

Ramel ei tunnu hyväksyvän sitä tosiasiaa, että valtiopetos oli vanhan hallinnon aikana ja on joissakin yhteiskunnissa yhä nykyaikanakin valtakamppailussa hävinneiden rikos. Kiistämättä myös Kustaa III syyllistyi valtiopetokseen vuoden 1772 vallankaappauksessaan. Voimassa ollut vuoden 1734 yleinen laki sääti rikoskaaren neljännen kohdan kahdeksannen pykälän mukaan, että se joka yrittää tuoda Ruotsiin yksinvallan tai muun hallitusmuodon kuin säädyt ovat vahvistaneet, syyllistyy maanpetokseen ja ansaitsee maanpetturin rangaistuksen. Sitä, että Kustaa taivutteli säädyt hyväksymään yksinvallan palauttamisen tykkien avustuksella, ei voi puolustella voimassa olleen lain näkökulmasta millään. Tosiasiaksi vain jäi, että valtakamppailussa voittanutta ei saatettu haastaa. Myös yhdistys- ja vakuuskirjan läpivienti 1789 tapahtui Armfeltin avustuksella jokseenkin valtiopetosta vastaavissa olosuhteissa.

Tämän vuoksi Armfeltin Italian aikana paljastunut vallankaappaushanke oli eittämättä valtiorikos, josta sen suunnittelija oli saatettava edesvastuuseen. Se, että tähän paljastukseen ja myös oikeudenkäyntiin sisältyi paljon poliittista teatteria kuului, tuolloin asiaan. On hämmästyttävää, että Ramel, joka suhtautuu ymmärtävästi monenlaisiin 1700-luvulle tyypillisiin haihatuksiin ja nykyisistä moraalisäännöistä poikkeaviin tapoihin, ei kykene hyväksymään näin keskeistä ja ajalle tyypillistä asiaa. Syynä on se, että maanpetossyyte kohdistuu hänen elämäkertansa päähenkilöön ja maanpetos on mielletty lainsäädännössä aina keskiajalta lähtien yhdeksi rikoksista törkeimmistä.

Svean hovioikeuden langettama rangaistus maanpetoksesta pohjautui yksiselitteisesti lakiin ja sen rikoskaaren maanpetosta käsittelevään neljänteen kohtaan. Sen sijaan korkeimman oikeuden jäseniin näyttää poliittinen painostus purreen, sillä tuomiot saivat täysin lakiin perustumattomia lisämausteita. Mukana istunnossa oli myös suomalainen Turun yliopiston oikeustieteen professori ja vuonna 1793 Ruotsin korkeimmann oikeuden jäseneksi kutsuttu Matthias Calonius, joka tunnettiin Armfeltin vastustajana. Lisäksi hänellä oli jo vanhastaan 1780-luvulta läheiset advokaattisuhteet entiseen Jokioisten kartanon omistajaan, valtionhoitaja Kaarlen (XIII) suosikkiin ja koko Armfeltin syrjäyttämisen ‘primus motoriin’ paroni Gustaf Adolf Reuterholmiin, joka käytännössä noihin aikoihin johti koko holhoojahallituksen toimintaa.

Ramelin kirjoitustyyli on hyvä, suorastaan vetävä ja paikoin lennokas. Kieltämättä Armfeltin elämäkertaa oli mukava lukea. Myös käännös toimii pääosin erinomaisesti. Kirjan kieli on suomea, ei ruotsista tehtyä ‘tönkkökäännöstä’. Havaitsin vain ani harvoja pikku käännöslapsuksia. Soisin, että ruotsalaista tutkimusta ja historiankirjoitusta käännettäisiin enemmän suomeksi. Vaikka suomalaisten tutkijoiden tuleekin osata lukea ruotsia, ei tätä voi edellyttää kaikilta niiltä, jotka Ramelin Armfelt elämäkerta nyt käännettynä saattaa tavoittaa. Tosin vielä paljon huutavampi on tarve ruotsalaisten kanssa yhteisen historiaamme aikaa käsittelevien suomalaisten teosten julkaisemisella ruotsiksi.