Liisa-Maria Hakala-Zilliacuksen Olav Hammarström -elämäkerta on oikeastaan kaksoiselämäkerta, sillä kohdehenkilön rinnalle nousee hänen vaimonsa, tekstiilitaiteilija Marianne Strengell. Esipuheessaan kirjoittaja toteaakin, että alun perin kirjan piti kertoa Strengellistä, jonka töihin hän oli tutustunut Eduskuntatalon intendenttinä toimiessaan. Sitten sivuhenkilö sai vallan, ja lopputuloksena oli teos, jonka lukijoiksi voisi ajatella arkkitehtien ja tekstiilitaiteilijoiden lisäksi ainakin kulttuuri- ja taidehistorian harrastajia ja ammattilaisia.

Avainkokemuksina modernismi ja maailmansota

Suomenruotsalaiseen porvarisperheeseen syntynyt Olav Hammarström asui varhaislapsuutensa Heinolassa, mutta kävi koulunsa Helsingissä. Lapsuus oli vaikea: pankinjohtajana toiminut isä tuomittiin talousrikoksista useaksi vuodeksi vankilaan, äiti jäi kahden lapsen huoltajaksi. Toimeentulo oli niukkaa, ja kun poika oli parikymppinen, isä teki itsemurhan.

Ylioppilastutkinnon ja sotaväen jälkeen Olav Hammarström työskenteli apumiehenä rakennuksilla ja kävi iltaisin Ateneumissa Taideteollisuuskeskuskoulun yleisellä kurssilla. Ennen pitkää hän sai piirtäjän paikan tunnetussa arkkitehtitoimistossa ja pääsi opiskelemaan Teknilliseen korkeakouluun.

Kiirettä mies ei näytä pitäneen: hän aloitti arkkitehtiopinnot 1927 ja valmistui vasta vuonna 1938. Hidas valmistuminen oli kyllä tuohon aikaan tavallista: nuoressa tasavallassa, etenkin sen pääkaupungissa, rakennettiin kuumeisella kiireellä ja töitä riitti sekä rakennusten suunnittelijoille että heidän apulaisinaan uurastaville piirtäjille.

Hammarström kävi töissä koko opiskeluaikansa, ja valmistuttuaan Petsamon Nikkeli Oy palkkasi hänet. Kanadalais-englantilaisessa omistuksessa oleva yhtiö rakennutti Kolosjoelle mittavan teollisuustaajaman. Keskelle korpea nousi huolellisesti suunnitellun asemakaavan mukaan muhkeita teollisuus- ja hallintorakennuksia sekä modernilla otteella toteutettuja, Siporex-tiilistä rakennettuja, funktionalistista tyyliä edustavia asuintaloja, joissa oli kaikki mukavuudet. Yhteen tuollaiseen taloon majoittui myös arkkitehdin nuori perhe, mutta vaimo Susanna ja tytär Veronica ehtivät asua Kolosjoella vain viikon ennen talvisodan syttymistä ja nopeaa evakuointia.

Talvisodan ajaksi Olav Hammarström jäi puolustamaan Petsamoa, ja siellä hän työskenteli myös jatkosodan vuosina. Poltettujen rakennusten tilalle piti saada uusia ja nikkelikaupunki laajeni kaiken aikaa. Petsamosta kertovaan kirjan jaksoon on mahtunut myös kiintoisaa kaivoskaupungin arjen kuvausta – vaikka elettiin sota-aikaa, yhdyskunnan sosiaalinen elämä oli vilkasta ja ympäröivä erämaa tarjosi tilaisuuksia liikuntaan sekä rentoutumiseen.

Kesän 1944 lopussa Kolosjoella oli asuntoja jo 1300 hengelle ja valmistumassa uusi pientaloalue noin 200 asukkaalle. Lapin sodassa saksalaisjoukot tuhosivat vuosina 1941–1944 käytössään olleen kaivoksen infrastruktuurista suuren osan. ’

Neuvostoliitolle siirtynyt kaivos tunnetaan nykyisin nimellä Nikel. Se toimii yhä, ja kun Liisa-Maria Hakala-Zilliacus parin tutkijatoverinsa kanssa kävi siellä kesällä 2010, hän havaitsi, että osa suomalaisten rakentamista funkistaloista oli edelleen pystyssä. Toki niitä oli muunneltu ja muuteltu, mutta tarkkasilmäinen katsoja saattoi vielä havaita Nikelin taajamassa Olav Hammarströmin kädenjälkiä.

Kokemäenjokilaaksosta kohti uutta maailmaa

Olav Hammarströmiltä ei jäänyt päiväkirjaa tai omakätisiä muistelmakirjoituksia. Tiedot hänen töistään ovat pääasiassa työnantajayritysten arkistoista. Yksityiselämä valottuu kirjeissä, joita on jonkin verran säilynyt. Hammarströmiä ja hänen toista vaimoaan, tekstiilitaiteilija Marianne Strengelliä on myös haastateltu joissakin lehdissä. Liisa-Maria Hakala-Zilliacus on tehnyt ison urakan punoessaan lukuisista pienistä langanpätkistä sujuvasti etenevän, monitasoisen ja sävykkään tarinan.

Sodan jälkeen Hammarström työskenteli aluesuunnitelma-arkkitehtinä Kokemäenjokilaaksossa ja suunnitteli Ahlström-yhtiöille teollisuusrakennuksia sekä toimihenkilöiden ja työntekijöiden asuntoja Euran Kauttualle ja Porin Pihlavaan. Elämä oli epävakaata: avioliitto päättyi eroon, alkoholia kului. Keski-ikää lähestyvän miehen suunnitelmissa kangasteli uusi elämä jossakin ihan muualla, ja yhtenä mahdollisena päämääränä oli Marokon Casablanca, jonne neljän pohjoismaisen arkkitehdin piti perustaa yhteinen toimisto.

Matkasuunta kuitenkin muuttui: Satakunnassa Hammarström tutustui Harry ja Maire Gullichseniin, joiden lähipiiriin puolestaan kuului Yhdysvalloissakin työskennellyt ja siellä mainetta saavuttanut Alvar Aalto. Aalto tarvitsi apulaisen. Keväällä 1948 Hammarström teki nopean ratkaisun ja muutti Amerikkaan. Ensimmäinen yhteistyöprojekti oli arvostelun MIT-yliopiston (Massaschusetts Institute of Technology) opiskelija-asuntola, joka tunnetaan nimellä Baker House. Se poiki lisää töitä, koska Aallolla oli runsaasti suhteita USA:ssa.

Toinenkin tunnettu Yhdysvalloissa työskentelevä suomalaisarkkitehti, Eero Saarinen, työllisti Hammarströmiä. Tämän kanssa yhteistyössä suunniteltuun General Motorsin Technical Centeriin sai kädenjälkensä näkyviin myös Hammarströmin toinen vaimo, tekstiilitaiteilija Marianne Strengell. Nuoruudessaan vähän aikaa seurustellut pari löysi toisensa uudelleen USA:ssa, jonne Strengell oli muuttanut jo aiemmin. Kesällä 1949 solmitun avioliiton jälkeen heistä tuli osin työtovereita: useissa Hammarströmin suunnittelemissa rakennuksissa on Strengellin kankaita ja sisustuselementtejä.

Avioliitto antoi Hammarströmille Yhdysvaltain kansalaisuuden, ja Strengell, joka ilmeisesti oli tunnetumpi, toi vaatimatonta ja hiljaista miestään esille esimerkiksi lehtihaastatteluissa. Marianne Strengell näyttää muutenkin olleen aikaansaapa nainen: erään naistenlehtijutun mukaan hän teki aamupäivisin opetustyötä, laittoi päivällä ruokaa miehelleen ja kahdelle lapselleen, siivosi ja silitti, kunnes taas poistui illaksi opettamaan.

Kirkkoja ja huviloita

Niin sanottua amerikkalaista unelmaa eli mittavaa vaurautta pariskunta ei näytä saavuttaneen, mutta he elivät silti varsin mukavaa elämää. Strengell suunnitteli verhoilukankaita muun muassa autotehtaille: Fordille, General Motorsille ja Chryslerille. Oma tyylikäs huvila, Hammarström House, kohosi koillisrannikon lomakaupunkina tunnettuun Cape Codiin, mutta pari ehti Amerikan-vuosinaan asua myös muualla USA:ssa.

Vaikka kirjassa ei ole kovin paljon kuvia, lukija saa Hammarströmin suunnittelusta ja muotokielestä varsin hyvän käsityksen ja tutustuu siinä sivussa hieman Strengellinkin töihin. Oman lomatalon, joka eläkepäivinä muuttui ympärivuotiseksi kodiksi, lisäksi Hammarström suunnitteli alueelle muutamia muita taloja.

Tummat, matalat rakennukset, joissa on isoja ikkunapintoja sekä liuskekivin päällystettyjä läpikäytäviä, sulautuvat maisemaan hyvin; valokuvien perusteella ne näyttävät milteipä kasvavan siitä. Hammarström halusi yleensä suunnitella myös sisustuksen – näinhän usein teki myös Alvar Aalto, jota ei kuitenkaan voine pitää hänen oppi-isänään tai esikuvanaan.

Maisemaan upotetut, perinteisestä amerikkalaisesta huvilarakentamisesta poikkeavat talot saivat kosolti kiitosta, mutta mielenkiintoista on myös Hammarströmin kirkkoarkkitehtuuri. Etenkin, kun hän itse ei ollut kovin uskonnollinen eikä käynyt jumalanpalveluksissa erottuaan kirkosta jo nuorena. Paikallinen episkopaalinen seurakunta pyysi silti häntä suunnittelemaan kirkon Cape Codin Wellfleetiin. Kirjan mukaan tämä St. James the Fisherman -kesäkappeli on Olav Hammarströmin tunnetuin työ.

Mäntyjä kasvavalle kukkulalle rakennettu temppeli on tyypiltään keskeiskirkko. Kirkkosalin keskellä olevaa alttaria ympäröivät penkit neljänä sektorina, käytävät muodostavat ristin. Tummiksi käsitellyt puurakenteet muistuttavat kalastusaluksen kaaria ja kellotorni näkyy merelle majakan tavoin. Rakennuksessa on siis monta viittausta sen nimikkopyhimyksen, Pyhän Jaakobin, alkuperäiseen ammattiin kalastajana ja sen ulkoasussa voi nähdä jotain hyvin perisuomalaista – ellei muuta niin väri.

Toinen Hammarströmin suunnittelema keskeiskirkko sijaitsee Kaliforniassa. Muutamat keskeiskirkkosuunnitelmat eivät toteutuneet, mutta perinteisiä pitkäkirkkoja hän suunnitteli kolme. Nämä 1960-luvun puolessavälissä rakennetut pyhäköt ovat Massachusettsin Amherstissa, New Hampshiren Nashuassa ja New Jerseyn Oak Ridgessä. Nashuan kirkossa on Marianne Strengellin suunnittelema lasimaalaus, ja senkin seinät ovat punaiset, ikkunanpielet valkeat.

Eläkevuosinaankaan pari ei ollut jouten: Olav Hammarström piirsi ja teki puukollaaseja, Marianne Strengell valokuvasi, maalasi ja värjäsi kankaita. Töitä oli näytteillä Cape Codin gallerioissa.

Unohdettu arkkitehti

Jollakin tasolla pariskunnan siteet Suomeen säilyivät – jäihän molemmilta vanhaan kotimaahan lähisukua – mutta täydelliseen amerikkalaistumiseen viittaa kyllä se, että pari puhui keskenään englantia, vaikka molempien äidinkieli oli ruotsi. Vaikka avioliitto solmittiin vasta kun molemmat olivat neljissäkymmenissä, heillä oli yhteistä aikaa miltei puoli vuosisataa. Omituista kyllä, suomalainen arkkitehtimatrikkeli väitti Olav Hammarströmin kuolleen 1951. Tosiasiassa hän menehtyi vasta vuonna 2002, neljä vuotta puolisoaan myöhemmin.

Miksi Olav Hammarströmistä ei tullut Alvar Aallon tai Eero Saarisen kaltaista tähteä? Miksi hän jäi osin vaimonsakin varjoon? ”Unohdetusta arkkitehdistä” puhuminen ei ole liioittelua – ammattikunnan ulkopuolella harva lienee kuullut Hammarströmistä, vaikka hän teki suunnittelutöitä peräti seitsemällä eri vuosikymmenellä, kahdella mantereella. (Euran esittelysivuilla hänet mainitaan paikkakunnan teollisuusrakennusten yhteydessä.)

Näitä kysymyksiä – sekä elämäkertakirjoittamisen etiikkaa ja problematiikkaa – Liisa-Maria Hakala-Zilliacus pohdiskelee kirjansa loppusivuilla päätyen toteamukseen, että Olav Hammarström ei olisi sankariarkkitehdiksi tai suurmieheksi halunnutkaan. Hän oli ystävällinen, äärimmäisen vaatimaton työjuhta, jonka pienimuotoiset työt jäivät helposti toiseksi julkisuudesta ja medianäkyvyydestä kamppailtaessa. Marianne Strengell sai julkisuutta opettajantyönsä kautta, ja hän myös osasi ja halusi pitää itseään esillä.

Paitsi unohdetusta arkkitehdistä, kirja kertoo yhdessä ja erikseen työskennelleen taiteilijaparin keskinäisestä dynamiikasta. Kilpailuasetelmaa perheessä ei näytä olleen, pikemminkin puolisot toimivat kaiken aikaa toinen toisensa tukena. Kirja on myös hyvä esimerkki siitä, miten suhteellisen tuntemattomasta henkilöstä voi kirjoittaa kiinnostavan tarinan.