Kari Miettisen väitöskirja On the Way to Whiteness: Christianization, Conflict and Change in Colonial Ovamboland, 1910-1965 käsittelee kristinuskon levittämistä nykyisen Namibian alueella. Miettisen näkökulma painottuu suomalaiseen lähetystyöhön tukeutuen lähinnä heidän tuottamaan materiaaliin, sillä suomalaisilla kristinuskon levittäjillä on pitkät perinteet ns. Ambomaan alueella jo 1870-luvulta lähtien. Miettinen pyrkii tutkimuksessaan valottamaan syitä miksi ambomaalaiset kääntyivät kristinuskoon, millaiset välit evankeliuminviejillä sekä paikallisväestöllä oli ja millaisia kulttuurienvälisiä konflikteja asetelma synnytti. Miettiselle pitää antaa tunnustus laaja-alaisesta lähdemateriaalista sekä lähdekritiikistä, joka kohdistuu lähinnä lähetystyöntekijöiden värittyneeseen maailmankuvaan.

Aikarajaus Miettisen väitöskirjassa on mielenkiintoinen. Miettisen mukaan suoranainen käännytysaalto Ambomaalla alkoi 1920-luvulla suurten nälkävuosien jälkeen. Kirjoittaja tarjoaa kuitenkin ko. ajanjaksoa edeltävästä ajasta ja ambomaalaisten kulttuurista lukijan kannalta tärkeää taustatietoa. Kirjoittaja kuvaa muun muassa ambomaalaisten kulttuurin ’shokeeraavimpia’ perinteitä kuten moniavioisuutta, nuorten naisten hedelmällisyyden varmistavia riittejä sekä hääjuhlaan liittyvää härän uhraamista, jotka kauhistuttivat alueen lähetystyöntekijöitä aina 1960-luvulle saakka. Tutkimuksen päättyminen toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, 1960-luvulle, ei ole yhtä selkeästi perusteltu kuin on tutkimuksen aloitusvuosi. Miettinen perustelee valintansa toteamalla, että 1960-luvulle mennessä evankeliumin eteenpäin vieminen siirtyi vahvemmin afrikkalaisiin käsiin ja samalla lähetystyöntekijöiden vaikutus alueella väheni. Mielestäni Miettisen aikarajaus kuitenkin onnistuu, mutta toisen maailmansodan jälkeisen ajan kuvaamisessa olisin kaivannut yleismaailmallisempaa otetta. Lukijaa jäi mietityttämään mitkä olivat mahdolliset siirtomaavallan murenemisen vaikutukset tutkimusalueen kristinuskoon, humanitaariset ’uudet tuulet’ toisen maailmansodan jälkeen tai Yhdysvalloista kantautuneen mustien kansalaisliikkeen vaikutukset, sillä varmasti ’Black is Beautiful’ -kannanotot kaikuivat myös nykyisen Namibian alueelle. Nämä seikat olisivat edelleen perustelleet tutkimuksen lopettamista 1960-luvulle.

Miettisen väitöskirja on parhaimmillaan värikästä kuvausta kulttuurien kohtaamisesta ja lukija viedään keskelle Ambomaan heimoyhteisöä, jossa luterilaiset, anglikaanit sekä katolilaiset kilpailivat käännytettävistä. Erityisesti suomalaiselle lukijalle Miettisen tutkimus on mielenkiintoinen, sillä kirjoittaja käyttää runsaasti suomalaisten lähetystyöntekijöiden kuvauksia ambomaalaisista ihmisistä, heidän kulttuuristaan ja tavoistaan. Hieman lukijaa jäi kuitenkin mietityttämään mikä Miettisen mukaan oli suomalaisten lähetystyöntekijöiden yleiskuva alueen alkuperäisasukkaista. Miettisen mukaan suomalaiset olivat suhteellisen myötämielisiä ambomaalaisten omaa kulttuuria kohtaan, jos näiden tavat eivät suoranaisesti olleet ristiriidassa kristinuskon dogmien kanssa. (p. 128) Toisaalta Miettinen myös toteaa, että suomalaisilla, muiden eurooppalaisten ohella, oli varsin syvään juurtunut käsitys alueen ihmisistä: heitä pidettiin laiskoina, likaisina, huolettomina ja hillitsemättöminä. (p. 118) Myöhemmin Miettisen väite suomalaisten hienoisesta myötämielisyydestä selkenee hyvien esimerkkien valossa, kirjoittajan kuvatessa muun muassa lähettiläs Walde Kivisen uskomusta 1930-luvulla siitä, että Afrikka voitaisiin saada kristinuskon huomaan jo afrikkalaisten lähettien toimesta. (p. 154)

Teoreettisesti vahvaa tulkintaa On the Way to Whiteness sisältää luvussa, jossa käsitellään käännytykseen liittyviä teorioita, ja jossa kirjoittaja ensinnäkin määrittelee kyseisen termin (jota lukija tosin kaipasi jo aikaisemmin) ja tarjoaa harkitusti valitun määrän teorioita miksi ja miten kääntyminen toiseen uskontoon tapahtuu. Tässä luvussa Miettinen onnistuu niin ikään kritisoimaan ko. teorioita ja perustelemaan niiden vahvuudet ja heikkoudet.

Yllättävää Kari Miettisen tutkimuksessa on se, että hänen mukaansa suuri osa kristinuskoon kääntyneistä oli nuoria ja etenkin nuoria naisia ja tähän ilmiöön Miettinen tarjoaa kattavia selitysmalleja. Tärkeimpinä syinä Miettinen pitää sitä, että ensinnäkin nuoret olivat iso kohortti kokonaisväestöstä, ja toiseksi nuoret eivät vielä olleet vahvasti sisäistäneet kaikkia alueen kulttuuriin liittyviä tapoja, jonka vuoksi kääntyminen kristinuskoon oli heille helpompaa. (p. 185-189) Toisaalta eurooppalaisten paine saattoi synnyttää myös pakonomaisen tarpeen kääntyä kristinuskoon, joka saatettiin kokea lähes selviytymiskeinona. Naisten osalta Miettinen pitää kääntymistä todennäköisenä siksi, että alkuperäisen kulttuurin mukaan naisten oli tehtävä suuri osa esimerkiksi maanviljelystyöstä sekä tietysti huolehdittava lapsista ja kodista. Samoin moniavioisuuden kieltävä kristinusko saatettiin nähdä pelastuskeinona. Miettinen verifioi tutkimuksessaan selkeästi, että kristinuskoon kääntymisen syyt Ambomaalla olivat paljon yleisemmin muita kuin kristinuskon sanoma tai henkiset syyt.

Kaiken kaikkiaan Miettisen tutkimus on mielenkiintoinen ja kattava sisältäen vahvoja linkkejä Afrikan historiaan, kristinuskon historiaan ja Suomen historiaan. Tässä kolminaisessa kontekstissa teos on harvinaisuus. Se, että väitöskirja on kirjoitettu ja julkaistu englanniksi on lukijakunnan ja levikin kannalta hyvä asia. Tästä huolimatta Miettistä on ajoittain kritisoitava juuri kielestä. Itseäni haittasi persoonapronominien käyttö, sillä kirjoittajaan viitattattiin epäsystemaattisesti yksikön ensimmäisellä pronominilla (’I’), pasiiivilla (’one’) tai monikon ensimmäisellä muodolla (’we’). Samoin häiritsevää oli joidenkin käsitteiden useat kirjoitusmuodot, jotka pahimmillaan olivat jopa samalla sivulla (mm. toisen maailmansodan kirjoitustyylit, p. 312). Sisällöllisesti ainoa kaipaamani lisä olisi ollut edellä mainitsemani yleisemmät viittaukset esimerkiksi rodullisiin ideologioihin, mm. ’White Man’s Burden’ tai sosiaalidarwinismi vuosisadan vaihteessa, jotka varmasti olivat myös läsnä lähetystyöntekijöiden toiminnassa vaikuttaen joko suoranaisesti tai välillisesti heidän asenteisiin ja työhönsä. Samalla tavalla olisin kaivannut viittauksia ns. ’uusiin humanitaarisiin tuuliin’ toisen maailmansodan jälkeen, jotka vahvistivat afrikkalaisten ja yleisesti värillisten ihmisten itsetuntoa. Joka tapauksessa tutkimus on selkeydessään tutustumisen arvoinen etenkin kristinuskosta, suomalaisesta lähetystyöstä tai Afrikan historiasta kiinnostuneelle.