Norjassa on viime vuosina ilmestynyt useahkoja Suomea käsitteleviä kirjoja. Kehitystä on pidettävä hyvänä, kun ottaa huomioon, että pitkän aikaa suomalaisuudesta kertoi vain koomikko Robert Stoltenbergin esittämä viinaan menevä talonmies Piirka Borettslaget-televisiosarjassa sekä kirjaksi asti päässeet kaskut Pekan ja Toivosen seikkailuista sota- ja naisrintamilla.

Uusin Suomea käsittelevistä kirjoista on viime vuonna (2004) ilmestynyt Odd Gaaren kirjoittama ”Finland for en fremmed”, ajatussisältöisesti lähinnä ”Suomi vieraan silmin”. Pohjoismaisen kirjallisuuden ja uskontotieteen lehtorina toimiva Gaare on tullut tutuksi kirjoittamillaan lehtiartikkeleilla, jotka käsittelevät Suomen koululaitoksen menestystä. Hänen kirjoittamansa asialliset lehtijutut ja tieto siitä että ”Finland for en fremmed” sai Suomalais-norjalaisen kulttuurirahaston julkaisutukea asettivat kirjan lukuodotukset melko korkealle. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan täyttyneet.

Gaare ei osaa suomea, joten hän on yksinomaan ruotsin- ja englanninkielisen lähdemateriaalin varassa. Hänen Suomi-kuvansa painottuu tämän vuoksi kohtuuttoman paljon ruotsinkieliseen rannikkoalueeseen. Itäinen ja keskinen Suomi jäävät hyvin vähälle huomille. Lisäksi minusta tuntuu, ettei hän tiedä oikein itsekään, mitä kirjoittaisi ja mihin keskittyisi. 153:en A5-kokoiseen sivuun hän on yrittänyt saada mahtumaan kulttuuris-historiallis-yhteiskuntatieteellisen yleiskuvan Suomesta ja sen lisäksi vielä itsellisen kuvan ruotsinkielisestä Suomesta. Tilanpuutteen vuoksi yritys jää vajaaksi ja sekavaksi.

Ihmetystä herättää jo kirjan alku. Muutoinkin vähäisestä sivumäärästä parikymmentä ensimmäistä sivua uhrataan Tromssan alueen maisemien kuvaamiseen ja lestadiolaisuusliikkeen historiaan. Piti jo välillä lukea takakannen esittelyteksti uudestaan varmistuakseni että kirja todella käsittelee Suomea.

Lopulta päästään itse asiaan. Ensimmäisen Suomea käsittelevän luvun otsikko tuntuu kiinnostavalta: ”Pohjolan maista Suomi on eniten myytteihin punoutunut” (Finland er Nordens mest myteomspunnede land). Luvun sisällön suhde otsikkoon jäi jossain määrin epäselväksi. Gaare aloittaa 1100-luvun ristiretkistä, etenee Kaurismäen veljesten, Lönnrotin ja Sibeliuksen kautta Runebergiin ja Mannerheimiin. Samaan syssyyn luetellaan suomalainen nykymuotoilu Tapio Wirkkalasta lähtien ja käsitellään sauna ja sisu. Sitten hypätään yhtäkkiä suomalaiseen kouluun ja pohditaan, miksi suomalainen koululaitos on maailman paras. Pohdintansa Gaare perustaa johonkin PISA-selvitykseen, joka ainakin minulle on käsitteenä outo eikä Gaare selitä termiä enempää, sekä käyntiinsä yhdessä suomalaisessa koulussa, lohjalaisessa ruotsinkielisessä lukiossa. Myytti-luvun päättää katsaus Tove Janssoniin ja muumeihin.

Kolmas luku käsittelee kaksikielisyyttä identiteetin voimavarana ja tämä 16-sivuinen osuus on mielestäni suomalaisittain kirjan antoisin. Gaare poikkeaa siinä tyypillisistä suomalaisuutta kuvaavista stereotypioista ja katsoo, että nykysuomalaisen identiteetin rakentumisessa ratkaisevassa asemassa ovat 1800-luvun aikana olleet suomenruotsalaiset kulttuurivaikuttajat. Näkökulma ei suomalaiselle ole uusi, mutta on mielenkiintoista ja itselle varsin opettavaista lukea ulkopuolisen havaintoja oman kotikulttuurinsa kehittymisestä.

Seuraavaksi Gaare siirtyy selostamaan Suomen 1900-luvun historiaa, joka on hänen mukaansa väkivallan sävyttämä. Niin se varmaankin onkin, jos sitä tarkastelee yksinomaan sotien kautta, mutta kyllähän Suomessa tuon sadan vuoden aikana tehtiin muutakin kuin sodittiin.

Gaare aloittaa kaukaa nuijasodasta ja siirtyy sitten sisällissodan kautta talvi-, jatko- ja Lapin-sotaan. Lähdemateriaali on varsin niukkaa ja esimerkiksi sisällissodan kuvaus supistuu käytännössä Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle-kirjan referaatiksi.

Sota- ja myyttikatsaukseen Gaare käyttää nelisenkymmentä sivua. Hieman runsaamman sivumäärän hän uhraa suomalaisen kirjallisuushistorian tarkasteluun ja siinäkin pääpaino on kirjoilla, jotka on käännetty ruotsiksi tai jotka ovat suomenruotsalaisten kirjailijoiden teoksia. Valintaa voi tietysti puolustella sillä, että norjalaisilla lukijoilla on periaatteellinen mahdollisuus tutustua näihin teoksiin, mutta olisin kuitenkin toivonut edes katsausta 2000-luvun alun suomensuomalaisista nykykirjailijoista. Anja Kauranen ja Rosa Liksom saavat hieman laajemman osuuden, Tervo, Paasilinna ja Hotakainen jäävät pelkiksi maininnoiksi. Nykykirjailijoista itäsuomalaisia kansankuvaajia, kuten Kalle Päätalo, Veikko Huovinen ja Heikki Turunen, ei mainita lainkaan.

Kirjan viimeisissä luvuissa Gaare kirjoittaa kymmenen sivun verran Nokiasta ja sen merkityksestä Suomen talouselämälle. Hän on mahduttanut samaan lukuun myös Suomen työttömyystilastot ja 1980-luvun lopun laman. Hieman kyllä jäi kaivelemaan hänen mainintansa, että lamavuodet toivat suurten kaupunkien kaduille leipäjonot, kerjäläiset ja asunnottomat. Leipäjonot nyt toki olivat (ovat?) todellisuutta, mutta enpä usko että laman vuoksi kerjäämään tai kadulla yöpymään joutuneiden määrä lisääntyi niin paljon kuin huomautuksesta voi päätellä.

Viimeisessä luvussa Gaare ajaa autolla Helsingin läpi ja näkee muiden muassa ”Nokialandin” liikerakennuspytingit Länsiväylän vierellä, Aallon Finlandia-talon sekä Helsingin Sanomien ”futuristisen mediapainajaisen” rautatieaseman vierellä (lasitalossa ”ei ole paikkaa — jonne kätkeytyä uteliaalta isonveljen katseelta”, s. 151). Jostain syystä hän vertaa Stockmannin tavarataloa ”seikkailuhenkiseen muumitaloon”, jonka olemassaolo perustuu siihen, että sellaiset ”pikkuporvarilliset” aikuiset lapset, jotka ”omistavat luottokortin ja tyydyttymättömän tarpeen elää uudestaan Tuhkimon” kaltaiset satukuvaelmat voivat toteuttaa siellä haaveensa. (s.149)

Itse silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä Oslon ydinkeskustan kultaa ja purppuraa sädehtivissä mammuttimaisissa ostosparatiiseissa harhailleena en parhaalla tahdollanikaan ymmärrä Gaaren heittoa. Jykevänharmaa ja vakaa Stockmannin rakennus tuo mieleeni pikemminkin Moskovan vanhan GUM-tavaratalon kuin satulinnan, mutta jokainen tietysti tulkitsee näkemänsä omalla tavallaan. Gaaren letkautus saattaa tietysti olla ironinenkin.

Kirjan tarkoitus jää lopulta hieman hämäräksi. Takakannessa mainitaan, että tarkoituksena on kaventaa Suomen ja Norjan välistä tietokuilua, sillä Pohjoismaista Suomi on Norjassa vähiten tunnettu. Väite pitänee paikkansa, mutta en tiedä, kattaako ”Finland for en fremmed”-kirja tuota kuilua.
Pitäisin huomattavasti paljon parempana vuotta aiemmin ilmestynyttä Dag Helleven, Ragnar Hovlandin ja P.O. Kaldestadin kirjoittamaa ”Finske dagar og netter”-kirjaa (Damm&Søn 2003, kirjoitettu nynorskaksi), joka valaisee suomalaisuutta huomattavasti paljon paremmin ja hauskemmin kuin Gaare.

”Finland for en fremmed”-kirja olisi onnistuneempi, jos Gaare olisi kirjoittanut puhtaan kirjallisuushistorian ja taustoittanut sitä valtionhistorian tapahtumilla. Näin hän tekeekin yhdessä kohdin tarkastellessaan Väinö Linnan tuotantoa suhteessa sisällis- ja jatkosodan tapahtumiin (s.88) ja siinä kohdassa on mielestäni jo ulottuvuutta. Muutoin koululaitoksen, kirjallisuuden, sotahistorian ja muumien yhteensolmimisesta tulee köykäinen ja pinnallinen kudelma.

Hyvänä puolena Gaaren kirjassa on se, että niin henkilö- kuin paikannimetkin ovat oikein. Suomalaiset nimet on Norjassa tapana kirjoittaa suunnilleen sinne päin virallisissakin teksteissä, joten Gaarelle täytyy antaa tarkkuudesta pisteet. Suuria virheitä tekstistä ei liioin löydy, pientä epätarkkuutta tosin parissa kohdassa. Gaare painottaa ehkä hieman liikaa Runebergin runojen merkitystä 1900-luvun historian ratkaisuissa; en jaksa uskoa poetiikan ohjanneen niin ratkaisevasti Kannaksen eturintamalla taistelevaa suomalaista sotilasta kuin Gaare olettaa todetessaan sotilaiden noudattaneen Runebergin luomaa suomalaissankarin arkkityyppiä. En liioin kutsuisi lottia rintaman ”reservivahvistukseksi” (s. 84) eivätkä Helsingin pommitukset vuonna 1944 ymmärtääkseni tuottaneet niin totaalista tuhoa kuin kirjassa kerrotaan.

Pienenä yksityiskohtana todettakoon: kirjan lopussa Gaare matkustaa yöjunalla Ouluun. Hän mainitsee, että makuuhytissä nautitun ”mellanölin” jälkeen vaununpyörien säännöllinen kalahdus kiskonpäihin saatteli hänet uneen vihreän junan jyristessä kohti pohjoista (s.151). ”Mellanöl” taisi rentouttaa hyvin, sillä kiskonpäät lakkasivat kolkuttamasta Oulun radalla aikapäivää sitten, kun kiskot hitsattiin yhteen eivätkä suomalaiset makuuvaunut ole vihreitä.

Vaikka Gaaren kirja on Norjassa saanut muutaman kiittävän arvioinnin, minusta on melko vaikea yhtyä niihin mielipiteisiin. Kirja on asiallinen ja lähes virheetön, mutta se häviää kisassa auttamattomasti, jos sitä vertaa edellä mainittuun ”Finske dagar”-kirjaan tai kymmenkunta vuotta sitten ilmestyneeseen Finn Jorin kirjoittamaan, ristiriitaisen vastaanoton saaneeseen kirjaan ”Landet vestenfor øst og østenfor vest- skrå blikk på Finland”(Aventura 1995, kirja on julkaistu suomalaisten suuryritysten ja ulkoministeriön tuella ja sitä on Norjassa moitittu liiallisesta myötäsukaisuudesta ja kritiikin puutteesta)

Sisällöllinen sekavuus tekee Gaaren kirjasta vaikeasti luettavan ja suppea lähdeaineisto tieteellisesti heppoisen. Toisaalta se sisältää harvinaisen norjankielisen katsauksen suomalaiseen kirjallisuushistoriaan, joka on laskettava sille eduksi. Harmittaa vain se, että pienellä vaivalla kirjasta olisi saanut paljon paremman.