Kissoja on Suomessa ollut jo noin tuhannen vuoden ajan. Aiemmin kissat olivat hyödyllisiä hiirtenpyytäjiä ja viljasadon turvaajia, mutta nykyiset kissat ovat enimmälti lemmikkejä. Kissojen taival Suomessa on siis pitkä ja moninainenkin, mutta kattavia kuvauksia tästä ei ollut olemassa. Puute on nyt korjattu, kun syksyllä 2012 ilmestyi Minna Keinäsen ja Harri Nymanin kirjoittama suomalaisen kissan historia Kissojen Suomi. Katit historian poluilla. Kirjan tekijät ovat ”kissa-alan” ammattilaisia.  Keinänen on kissannimistä gradunsa tehnyt suomen kielen maisteri ja Nyman kissanluukkuja tutkinut kansatieteilijä ja arkeologi. Tekijöiden ammattitaidot tukevat hyvin toisiaan.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä kuvataan suomalaisen kissan ensivaiheita ja taustoitetaan kissan tarinaa Lähi-idästä alkaen ja roomalais- ja viikinkikissojen jäljillä. Tässä pääluvussa nousevat painavasti esille myös kissaa tarkoittavat sanat alkuperineen. Toinen pääluku on omistettu maatiaiskissalle: sekä tupakissalle että navettakissalle. Myös paikannimistömme kissat ja katit tulevat esitellyiksi. Kolmas osa kuvaa taiteen kissoja: maalaustaiteen, kirjallisuuden ja laulujen kissoja. Hieman irralliseksi osioksi tässä luvussa jää kissanaisen kuvaus, jossa liikkeellekin lähdetään ei-suomalaisesti kissanainen Eartha Kittistä. Lisäksi etsitään kissanaista suomalaisista elokuvista ja päädytään Valkoiseen peuraan, jossa Mirjami Kuosmasen roolityötä luonnehditaan kissamaiseksi. Neljäs ja viimeinen pääluku esittelee lemmikkikissaa ja kuvaa muun muassa kissannimien värikästä kirjoa. Tämä luku päättyy kauniiseen jaksoon kissafilosofiasta, jossa luonnehditaan kissaihmistä muun muassa aidoksi ja epäsovinnaiseksi oman tien kulkijaksi. Lisäksi kerrotaan, kuinka ihminen voi parhaimmillaan oppia kissalta itsekunnioitusta ja hitautta, noita kissalle luonteenomaisia piirteitä.

Kissojen historia kytketään teoksessa taitavasti osaksi Suomen historiaa. Tai ehkä saman voisi sanoa jopa toisinpäin: Suomen historia tulee napakasti kuvatuksi kissojen vaiheiden kautta. Vanhimmat arkeologiset kissalöydöt ovat maassamme viikinkiaikaisia.  Keskiajalla kissoja käytettiin turkiseläiminä. Ennen kaikkea kissoja tarvittiin kuitenkin saaliseläiminä ja esimerkiksi hansakauppiaiden laivoissa pyydystämässä hiiriä ja rottia ja suojelemassa näin arvokasta rahtia.  Kun sitten ruttoepidemia, musta surma, saavutti muun Euroopan lailla Suomen, pidettiin kissoja virheellisesti yhtenä syynä ruton leviämiseen. Kissoja tapettiin silloin joukoittain.

Talonpojan kissat olivat tarpeellisia hiirenpyytäjiä. Suurin hyöty hiirikissasta oli vilja-aitassa, ja kissan vapaaseen kulkuun tarvittiin kissanluukkuja. Muissakin aitoissa näitä moninaisia luukkuja tarvittiin. Hiiri- eli navettakissojen lisäksi maataloissa eleli lemmikkinä tupakissa, soma ja siisti leikkitoveri ja hellittelynkin kohde.  

Ulkoasultaan kirja on kompakti ja viehättävä. Kuvitus on runsasta ja osuvaa. Kuvitus ansaitsee kiitoksensa siksikin, että se kuvaa kirjan tematiikkaa monipuolisesti ja vaihtelevasti. Söpöjä kissankuvia on maailma täysi, mutta nyt ei ole tyydytty (vain) niihin. Mukana on vanhoja valokuvia, maalauksia ja piirustuksia, jotka valaisevat kissan eriaikaisia vaiheita ja kohtaloita. Myös taitoltaan kirja on miellyttävä. Leipätekstin ohessa on erilaisia tietoruutuja. Vielä on syytä mainita kissatapauksiksi otsikoidut tarinat, joita on jokaisessa pääluvussa yhdestä kahteen. Niissä kerrotaan nimiltä mainiten maineikkaista kissoista erilaisissa tehtävissä.

Kirja puhuttelee lukijaansa monin tavoin. Se kuvaa vakuuttavasti kissan vaiheita ja merkityksiä suomalaiselle. Kirjan kieli on helppolukuista ja paikoin jopa puhekielistä (”bongata”, ”kimurantti”). Lukuisat kysymykset, huudahdukset ja ohjeet (”katsotaanpa nyt”, ”käykäämme peremmälle”) auttavat varmasti esimerkiksi nuorta tietokirjan lukijaa seuraamaan tarinaa, mutta voivat toisinaan tuntua hieman liiallisilta tai osoittelevilta.

Kissojen Suomi on kissaihmisen tärkeä lukupaketti. Ja koiraihminenkin oppii siitä paljon suomalaiskissan monista poluista!