Anu Koivusen johdanto Kansa liikkeessä kaappaa lukijan mukaansa analysoimaan isänmaallisuuden symbolista rakentamista presidentinvaalien 2012 alla. Lisäksi Koivunen taustoittaa Suomi-projektia historiallisesti kansakuntaisuuden tutkimuksen perinteen pohjalta. Johdannon suuri anti onkin, ettei se tyydy pelkästään esittelemään kirjan sisältöä—joskin eri kirjoittajien tekstit esitellään taitavasti temaattisesti yhteenkuuluvina—vaan ansiokkaasti johdattelee historiaa ja kansatiedettä tuntemattomankin lukijan näiden perinteiden äärelle ja ymmärtämään johdantoa seuraavia 12 lukua.

Kirjan ensimmäisessä osassa suomalaisuutta tarkastellaan erilaisia rajoja vasten. Olli Löytty pohtii viihdyttävästi juhlapuheen muotoon kirjoittamassa tekstissään Arvoisat juhlavieraat sellaisten käsitteiden kuten ”monikulttuurisuus” ja ”uussuomalaisuus” ongelmallisuutta erityisesti (suomalaisten) kirjailijoiden kannalta. Hanna Snellmanin Suomen lippu ja sombrerohavainnollistaa kapean kansallisuuden katseen haasteita historiallisella esimerkillä Tukholman Nordiska museetin tutkimuksesta 1970-luvulla, jossa tutkijat joutuivat nykylukijan näkökulmasta huvittavallakin tavalla pettymään yrittäessään paikantaa ruotsinsuomalaisten identiteettejä ensisijaisesti Suomeen ja suomalaisuuteen. Anna-Lena Laurénin Näin naapurissa puolestaan peilaa suomalaisuutta venäläisyyteen ja tarkastelee kansallisia stereotypioita puolin ja toisin. Hän kirjoittaa (s. 71), kuinka suomalaisille on ”valtavan tärkeää osoittaa, mitä me emme ole. Me emme ole svedupellejä (vatusvenskar). Me emme ole laukkuryssiä (påsaryssar). Kaikkein mieluiten haluamme olla aivan erityisiä, sui generis. Puhtaasta suomalaisesta graniitista syntyneitä. Ongelmana vain on, ettei sellaisia kansoja ole.”

Kirjan toinen osa paneutuu kansakuntaisuuden historiaan ja muistiperintöön. Henrik Meinanderin Aina omia sotia problematisoi toiseen maailmansotaan Suomessa liitettyä erillissodan käsitettä. Käsitteellä pyritään häivyttämään kuvaa Suomen ja Saksan välisestä yhteistyötä yhteistä neuvostovihollista vastaan ja korostamaan Suomen omaa, maailmanpolitiikasta irrallista taistelua kansakuntana natsihallinnon julmuuksien paljastumisesta aina tähän päivään saakka. Kati Mikkolan Yhdet vielä Karjalalle! liittyy myös Suomen itärajaan: Mikkola kuvaa Karjalaa ”merkityshorisonttien kohtaamispaikkana” ja Suomen virallisena ”Toisena” kansakuntamme rakentamisessa niin 1800-luvun kirjallisuudessa (Topeliuksen Maamme kirja mukaan lukien) kuin 2010-luvun populistisessa retoriikassakin. Artikkeli pohtii lisäksi Karjalan merkitystä kolmannen ja neljännen polven evakoille, perinneliikkeille, sekä tuotteistetulle turismille.

Kirjan kolmannessa osassa kirjoittajat ihmettelevät ajankohtaisia mörköjä yhteiskunnallisessa keskustelussamme. Juhana Vartiaisen Tyytymätön voittajanäkee Suomen menestyvänä maana globaalissa markkinataloudessa, minkä osoittavat esimerkiksi toimiva oikeuslaitos, sosiaaliturva, ja koulutusjärjestelmä. Hyvinvointivaltion ”sisuprojektin” koulimat suomalaiset eivät kuitenkaan Vartiaisen mielestä suhtaudu markkinatalouteen ja maan tulevaisuudennäkymiin pelkästään optimistisesti, ja heitä (meitä) Vartiainen näpäyttää toteamalla muun muassa, että ”pesemme kaikki viime kädessä toistemme paitoja” (s. 145) ja että ”jopa ’politikointia’ pelkäävän suomalaisen poliitikon on tehtävä poliittisia päätöksiä” (s. 147). Hanna Suutela puolestaan pohtii erityisesti romanialaisten kerjäläisten herättämiä tuntoja nyky-Suomessa. Talo vailla armoa muistuttaa kerjäämisen kulttuurihistoriasta Suomessa sekä tulkitsee kerjäämisen esittävänä ja toisteisena toimintana, joka ei vaikuta sopivan suomalaiseen kulttuuriin, kaupunkikuvaan, eikä itseymmärrykseen. Sen sijaan siihen tuntuu sopivan, Marja Jalavan otsikon mukaisesti, S/M-kisat, joissa suomalaista kansallista omakuvaa rakennetaan ennen muuta omia heikkouksia ja puutteita listaamalla. Esimerkkeinä Jalava käyttää niin Pekka Himasen, Uno Cygnaeuksen, Johan Jakob Tengströmin, Volter Kilven, Jörn Donnerin, kuin Kirsti Simonsuurenkin kirjoituksia.

Kirjan neljännen osan keskiössä on suomalainen mies, tai pikemminkin tavat joilla suomalaista miestä, veljeyttä ja maskuliinisuutta on tuotettu kirjallisuudessa ja valkokankaalla. Mikko Roiha pohtii Impivaarassa vallan ja johtajuuden, miesten yhteisöllisyyden, aggression ja intohimon teemoja Aleksis Kiven seitsemän veljeksen yhteiselon pohjalta. Hän huomauttaa, kuinka veljekset rikkoivat fennomaanisen ihannekuvan suomalaisesta talonpojasta (s. 185): ”Jukolan tiuskeat rakit saatiin kuohittua kansallisiksi malleiksi vasta sen jälkeen kun romaani oli ensin teilattu.” Mies ja äänion Anu Koivusen artikkeli suomalaisen miehen, miehisyyden ja tunteiden esittämisestä dokumenttielokuvissa. Myös hän tunnistaa niistä veljeyden, jota rakennetaan ”intiimin julkisuuden” avulla suomalaisen kulttuurin keskiössä.

Kieli ja Suvivirsi

Kirjan päättävässä osassa keskitytään kieleen. Kjell Westön aiheena on Monikielisyyden pelko. Artikkelissaan Westö kummeksuu koventunutta keskustelua kielipolitiikasta ja eri kielten asemasta Suomessa ja huomauttaa että maailmalla kielen ja identiteetin vaihdokset ovat tavallisia. Hän myös toivoo monikielisyyteen liittyvien myyttien ja pelkojen purkamista sekä kirjallisuuden että arkikokemusten kautta. Tuomas M. S. Lehtonen avaa Suvivirressämielenkiintoisella tavalla otsikkonsa mukaisen, keväisin keskustelua herättävän virren kulttuurista asemaa ja historiaa Suomessa, sekä tunnustuksellisessa että tunnuksettomassa viitekehyksessä.

Kirjan artikkelit tarjoavat suomalaisuuden rakentumiseen näkökulmia, jotka ovat tarpeeksi erilaisia keskenään mutta joilla on yhteinen tavoite irrottautua ”metodologisesta nationalismista”, eli kyseenalaistamattomasta Suomen tietämisestä (p. 21). Tässä teos onnistuu mielestäni erityisen hyvin, ja kertoo itseään reflektoiden monta eri tarinaa Suomesta ja suomalaisuudesta. Teos antaa ajattelemisen aihetta käynnissä olevan EU-vaali- ja kansallisvaltiokeskustelun seuraamiseen ja toivottavasti myös siihen osallistumiseen.