Suomi on suurimmalle osalle kansalaisistaan vielä 1990-luvun laman ja suurtyöttömyyden jäljiltäkin mallikas maa. Hyvinvointivaltion nyttemin uhattuja perusrakennelmia kannattaa puollustaa 2000-luvullakin. Peräti paratiisina me luulemme maamme näyttäytyvän myös niille "muukalaisille", jotka ovat tunkemassa tänne milloin minkin keksimänsä tunnuksen alla: vietnamin vene- ja somalian sota (lue: elintaso-)pakolaisina, inkeriläisinä paluumuuttajina (lue: venäläisinä) taikka slovakian sorrettuina romaneina (lue: turistimatkailijoina).

Millainen paratiisi Suomi sitten on maahanmuuttajan kannalta? Tamperelainen tutkija Laura Huttunen on toimittanut Suomessa asuville ulkomaalaisille järjestetyn kirjoituskilpailun kertomuksista mielenkiintoisen ja moniulotteisen kokoelman "Sama taivas eri maa". Kysymys ei ole pelkistä pakolaistarinoista (, joilla on kyllä kirjassa vankka sijansa), vaan Huttunen esittelee myös esim. avioliiton ja työn kautta Suomeen päätyneiden ulkomaalaisten ensi kokemuksia.

Suomeen avioituneet ovatkin kokoelmassa luku sinänsä. Zimbabwelaisen Percy Mashairen "Vihreä joulu", espanjalaisen Santiago Francon "Suomi – viimeinen pysäkki" ja venäläisen Tanja Purasen "Luottamus" ovat kirjan laajimmat yksittäiset tarinat. Ne ovat kaikki myös mainitussa kirjoituskilpailussa palkittuja ja kohoavat tyylillisesti upean omaelämäkerrallisen novellitaiteen tasolle! Niihin vertautuu kokoelmassa ehkä vain yksinäisen maailmanmatkaajan, saksalaisen Sabine Neumannin "Minun ja Suomen rakkaustarina". Se on kuitenkin enemmän postmoderni kertomus ja kaikkialla ehdotonta riippumattomuutta tavoittelevan ihmisen henkilökuva kuin mikään tämän kirjan "tyypillinen" maahanmuuttaja-elämäkerta.

Pakolaistarinat ovat suurimmaksi osaksi entisen Jugoslavian alueelta Suomeen tulleiden kärsimysnäytelmiä. Ne ovat erittäin koskettavia kertomuksia esim. siitä, miten kammottava kumppani on jatkuva pelko (Hatidza Milanovic: "Pelko") ja mitä sota tekee pienen maalaiskylän idyllisille ihmissuhteille, kun nationalismi alkaa nostaa päätään ja tykkien jylinä kuulua yhä lähempää (Nedad Jakubovic: "Elämäntarinani. Omistettu kaikkien sodassa kuolleiden ystävien muistolle"). Vietnamilaisen Le Dung Trinin "Kertomus nuoren miehen elämästä" keskittyy pelkästään kammottavaan menneeseen: Trin oli kotimaassaan Kamputshean rintamalta karannut sotilaskarkuri ja kidutettu poliittinen vanki. Hänestä tuli sittemmin myös kehitysvammaisen lapsen yksinhuoltaja, kun vaimo kuoli pakolaisleirillä synnytykseen. "Vihdoinkin saan elää rauhassa", hän toteaa asuttuaan Porvoossa viisi vuotta. Paljon muuta sanottavaa Suomesta ei ole.

Ymmärrettävistä syistä kaukainen Pohjola tuntuu, varsinkin aluksi, monesta pakolaisesta rauhan tyyssijalta. Mutta useimmilla Laura Huttusen toimittaman kirjoituskokoelman kertojista on myös sellaista sanottavaa, että tukka nousee pystyyn. Suomi ei olekaan mikään muukalaisten paratiisi, vaan monella tapaa kylmänkalsea ja usein satunnainenkin päätepysäkki – tai välietappi – tänne päätyneiden elämäntiellä. Juuri tämän kritiikin vuoksi kannattaa lukea "Sama taivas eri maa": saadaksemme ulkopuolisen ja toisenlaisen näkövinkkelin omaan itseemme.

Palaan lopuksi kolmeen avioliiton kautta Suomeen tulleeseen maahanmuuttajaan, koska heidänhän voisi olettaa edustavan "tavallisuutta", tavallista normaalimpaa sopeutumista vajaan sadan tuhannen Suomen ulkomaalaisen joukossa(?).

Percy Mashairen tarinassa pääosan vie Rhodesian / Zimbabwen itsenäisyystaistelu, jonka tuoksinassa nuorukainen pätevöityy englannin kielen opettajaksi Cambridgen kautta. Tutustuminen suomalaiseen naiseen vie miehen 1980-luvun lopulla Helsingin Kannelmäen Heureka-ravintolaan – tiskaamaan. Musta mies kun ei tahdo kelvata englannin opettajaksi Suomessa, vaikka on kuinka pätevä ja vaikka saa Helsingin yliopistolta ansioituneen ulkomaalaisopiskelijan apurahan.

Mashaire tilittää: "Uusi työpaikkani oli varsinainen Yhdistyneet kansakunnat… Kassa oli iranilainen. Kaksi tarjoilijaa Bulgariasta ja Puolasta. Kaksi kokkia Intiasta ja Pakistanista. Tiskarit Zimbabwesta, Marokosta, Egyptistä ja Intiasta… Iltaisin kanta-asiakkaat tulivat tanssimaan, juomaan, etsimään rakkautta ja tappelemaan kuten kunnon suomalaiset. Rahaa oli. Tänään (1997 -P.S.) ravintola Heurekaa ei enää ole – selvä ja surullinen merkki vaikeista ajoista, jotka Suomelle ovat koittaneet". Mashaire törmää rasismiin niin ravintoloissa kuin kaupungilla. Kun vanhempi naishenkilö alkaa solvata hänen lapsiaan kadulla, Mashaire vastaa samalla mitalla: "Saarnasin hänelle Jeesuksen opetuksista ja lopuksi sanoin, että hänen rasistinen sielunsa mätänisi helvetissä".

Espanjalainen Santiago Franco on Suomeen tullessaan stressaantunut TV- ja elokuvaohjaaja, lopen kyllästynyt entiseen työhönsä Madridissa. Muutto Suomeen on samalla myös ns. uuden elämän projekti. Franco on kulttuuriperheen hemmoteltu vesa, joka on asunut yhdessä suomalaisen vaimonsa kanssa Espanjassa jo vuosia. Hän on myös kirjoittamisen ammattilainen. Se näkyy omaelämäkerrassa: dramatiikan taju on tekstin olennainen osa ja yllättäviä käänteitä yhteiselämässä riittää myös Imatralla. Työt ovat aluksi pätkätöitä, mutta rahaa on – säästöjäkin alussa – kohtalaisesti. Silti "sopeutujan" elämä on yhtä vuoristorataa. Vasta pojan syntymä rauhoittaa, mutta kulttuurishokki ei helpolla hellitä vieläkään. Pinna palaa lopullisesti kun rasismi nostaa päätään – missäs muualla kuin yöllisellä nakkikioskilla.

Muuten Franco ihmettelee Suomen meininkejä ja tapoja huumorilla. Hän yrittää kiihkeästi "samastua" jopa kulmakuppiloiden juopotteleviin miessakkeihin ja pilkkiporukkoihin, vaikka joutuukin toteamaan vähän väliä: "hulluja nämä suomalaiset". Francon kummastuksen kohteena ovat monet ihmeellisyydet oudossa maassa. Kengät pitää riisua joka paikassa kylään tullessa eikä kutsumatta saa mennä kenenkään ovelle koputtelemaan. Tupakoitsijat värjöttelevät vapaaehtoisesti ulkona pakkasessa. Myös suomalainen sanomalehti saa kuulla kunniansa:

"…sanomalehti, joka missä tahansa muussa maassa kertoo etusivullaan Libanonin sodasta, EU:n rahaliitosta tai John Lennonin kuolemasta, kertoo Suomessa etusivullaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, että ryynimakkara on tarjouksessa, vain 7 markkaa Star-marketissa. Nämä ihmiset ovat tosiaan hulluja."

Venäläisen Tanja Purasen tarina on toteavan lakonista heti ensimmäisistä lauseista alkaen:

"Synnyin vuonna 1956 perheeseen, jossa vanhemmat eivät rakastaneet toisiansa… En ollut toivottu lapsi ja vain kuoleman pelko esti äitiä hankkiutumasta minusta eroon, tappamalla minut sikiönä. Kaikesta huolimatta minä synnyin tähän maailmaan. Sukuni historia ei ole mitenkään kiinnostava, minulla ei ole sukupuuta eikä sukuperinteitä."

Puranen on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Venäjän Karjalassa, äärimmäisessä köyhyydessä ja internaatin (venäläinen "sisäoppilaitos") asukkina. Siellä kuri on kuin Anton Makarenkon uudelleenkasvatusleireillä, 1920-luvulla. Metsäteollisuusoppilaitoksen jälkeen työt vaihtelevat ja tie vie Vytegran pikkukaupungin kautta Petroskoihin. Matkalle jäävät vankilaan päätyvä juoppo aviomies ja lopulta Puranen kohtaa tulevan "kohtalonsa" Sortavalan musiikkifestivaleilla vuonna 1990. Tarina on perinjuurin tyypillinen suomalais-venäläisten avioliittojen suhteen: venäläinen yksinhuoltaja-äiti ja vanhempi suomalainen eronnut mies. Yhteistä kieltä ei ole ja sekä pojalla että äidillä on omat sopeutumisvaikeutensa "puhumattomien" suomalaisten kanssa. Nostalgia kun on vielä erityinen venäläinen kansantauti ("Tunsin olevani autiolla saarella, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhua"). Puranen on silti periaatteessa tyytyväinen, unelmansa saavuttanut: "Olen onnekas, sillä minua ympäröivät luotettavat ja vilpittömät ihmiset, joiden kanssa on hyvä olla".

"Sama taivas eri maa"-kokoelman maahanmuuttajat ovat saaneet kirjoittaa omalla äidinkielellään – vaikka monet hyvin suomea osaavatkin. Tämä on epäilemättä ollut oikea ratkaisu. Elämäkerroista on tullut monivivahteisia ja omalla äänellä kerrottuja pieniä helmiä. Useimmat kääntäjät ovat onnistuneet säilyttämään hienosti niin tyylin, polyfonian kuin autenttisuudenkin. Pieni editointi, jonka toimittaja Huttunen tunnustaa, on tuskin ollut pahaksi. Parasta on, että myös "hullu suomalainen" löytää kirjasta itsensä. Joskaan ei aina niin mairittelevassa yhteydessä.

(Kaiken kaikkiaan Tampereen yliopiston ja Suomalaisen kirjallisuuden Seuran vuonna 1997 järjestämään kirjoituskilpailuun tuli 73 tarinaa. Ne edustivat 25 Suomessa asuvaa eri kansallisuutta ja ne oli kirjoitettu 16 eri kielellä. Ylivoimaisesti eniten tarinoita – 29 kpl – tarjosivat entisestä Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneet.)