Suuria sanoja

Stalinin sisäpiiriä tutkinut juutalaissyntyinen Simon Sebag Montefiore aloittaa kokoelmansa Suuret puheet jotka muuttivat maailmaa Mooseksen Kymmenestä käskystä ja Jeesuksen Vuorisaarnasta. Käskyistä viisi on velvollisuuksia Jumalaa ja viisi kanssaihmisiä kohtaan. Jeesus suomii varhaisten kristillisten kirjoitusten mukaan tekopyhyyttä ja luo sääntöjä lähimmäisten kanssa toimimiseen sekä Jumalaan turvaamiseen. Teot menevät sanojen edelle.

Montefiore, Simon Sebag: Suuret puheet, jotka muuttivat maailmaa. Käännös: Liikanen, Simo. Ajatus Kirjat, 2008. 302 sivua. ISBN 978-951-20-7577-5.

Stalinin sisäpiiriä tutkinut juutalaissyntyinen Simon Sebag Montefiore aloittaa kokoelmansa Suuret puheet jotka muuttivat maailmaa Mooseksen Kymmenestä käskystä ja Jeesuksen Vuorisaarnasta. Käskyistä viisi on velvollisuuksia Jumalaa ja viisi kanssaihmisiä kohtaan. Jeesus suomii varhaisten kristillisten kirjoitusten mukaan tekopyhyyttä ja luo sääntöjä lähimmäisten kanssa toimimiseen sekä Jumalaan turvaamiseen. Teot menevät sanojen edelle. Kun myönnätte, sanokaa vain ”Kyllä”, kun kiellätte, sanokaa ”Ei”. Enempi on pahasta (Matteus 5: 37). Myös Muhammadin taistelu taikauskoa ja kuvainpalvontaa vastaan saa paikkansa kirjan alussa, mutta tekijä huomauttaa, että Koraanissa ei ole Muhammadin puheita. Maailman muuttamisesta silti on kysymys.

Kokoelman toisella laidalla, lähihistorian kuvana, on voimakkaan moralistinen puhe. Tšekkoslovakian presidentti, kirjailija ja näytelmäkirjailija Vaclav Havel läpikäy uudenvuoden 1990 radiopuheessaan ihmisiä surkastuttanutta moraaliympäristöä. Hän ravistelee kuulijoita kuvaamalla, kuinka ”Me kaikki totuimme totalitaariseen järjestelmään ja hyväksyimme sen muuttumattomana tosiasiana ja näin autoimme sitä säilymään”.

Teoksen suomentanut Simo Liikanen on karsinut täkäläisittäin etäisiä vaikuttajahahmoja ja täydentänyt puhujakaartia: suomenkieliseen laitokseen on lisätty Minna Canthin puhe Kuopion Suomalaisella Seuralla vuonna 1882, C.G. Mannerheimin puhe hallitukselle 16.5.1918, Pehr Evind Svinhufvudin julistus Mäntsälän kapinan johdosta vuonna 1932, Kyösti Kallion radiopuheet itsenäisyyspäivänä 1939 ja talvisodan päätyttyä 13.3.1940 sekä Urho Kekkosen noottikriisin tilitys vuonna 1961. Sikäli Liikasen (vai kustantajan?) valinnat noudattavat kokoelman linjaa, että äänessä ovat enimmäkseen kriiseissä/kriiseistä/kriiseihin kansaansa luotsaavat valtiomiehet. Myös vahvoilla naisilla on edustuksensa. Kuningatar Elisabeth I julistaa vuonna 1588: ”Minulla on kuninkaan rohkeus ja lujuus.” Naisten äänioikeustaistelija Emmeline Pankhurst tekee myös miehen työn: ”Olen täällä sotilaana, joka on tilapäisesti jättänyt taistelukentän.” Suffragettien motto oli ”tekoja, ei puheita”. Jo parikymmentä vuotta aiemmin meidän Minna Canthimme puhuttelee: ”[- -] hyvät herrat, monen hyvän opin ohessa, jotka teiltä olemme saaneet, on myös sekin, ettei taistelukenttää ole jättäminen silloin kun tuntee voitolla olevansa.” Minnan tekoihin suuntaava julistus on: ”Perustakaamme naislyseo ja naisakatemia.” Kokoelman muita historiallisia naispuhujia ovat Israelin pääministeri Golda Meir, Intian ensimmäinen naisjohtaja Indira Gandhi ja rauhan nobelisti Äiti Teresa, mutta myös tieteen sankari Marie Curie.

Tutkin puhekokoelmaa sitaattien käyttöä kuunnellen. Kriisi- ja muutospuheille on ominaista suuntautua tulevaan, nähdä mahdollisuuksia ja yhteistä tahtoa. Kun presidentti Woodrow Wilson puhui huhtikuussa 1917 kongressille pyytääkseen sitä julistamaan sodan Saksalle, tilanne oli saatava näyttämään vääjäämättömältä. Jumalan avulla Amerikka ei voisi valita toisin. Wilson ei kiellä sodan tuhovoimaa, mutta esittää sananlaskumaisen yleistyksen: ”Oikeus on rauhaa arvokkaampaa.” Tämän jälkeen seuraa suggestiivisin toistoin luettelo kaikesta minkä ”puolesta” Amerikalla on etuoikeus vuodattaa vertaan ja käyttää mahtiaan niiden periaatteiden puolesta, jotka sen synnyttivät.

Yhdysvaltojen 1930-luvun lamasta kohottamisen haasteen tiivistää Franklin D. Roosevelt aforistiseen lauseeseen: ”Ainoa asia, jota meidän täytyy pelätä on itse pelko.” Puhe yhteisten vaikeuksien kohtaamisesta merkitsee vetoamista kansalliseen yhtenäisyyteen. Vihollinen löytyy silti yhteiskunnan sisältä, häikäilemättömien rahanvaihtajien toiminnasta.

Toisaalla Adolf Hitler hyödyntää Saksan lamaa ja murhauttaa vastustajiaan. Berliinissä syyskuussa 1938 pitämässään puheessa Hitler käyttää tiheään yksikön ja monikon ensimmäistä persoonaa: minä, me. ”Minä olen näinä vuosina todella harjoittanut käytännöllistä rauhanpolitiikkaa”, ”Olemme kaikki vakuuttuneita siitä, että tämä sopimus tuo mukanaan pysyvän rauhan” ja ”[- -] minun kärsivällisyyteni on nyt lopussa!” Elokuussa 1939 Josif Stalin puhuu Neuvostoliiton politbyroossa me-hengessä varoen tarkkaan käyttämästä minä-muotoa. Vasta viimeisessä kappaleessa hän ilmoittaa esittäneensä pohdintansa ja kantansa, että sodan syttyminen (kolmannen) valtakunnan ja kapitalistisen englantilais-ranskalaisen liiton välillä olisi SNTL:lle hyödyksi.

Juuri pääministeriksi valittu W. Churchill pitää toukokuussa 1940 alahuoneelle puheen, jonka tunnustus, ”Minulla ei ole muuta tarjottavaa kuin verta, raadantaa, kyyneliä ja hikeä.”, on jäänyt elämään fraasina ”Blood, sweat and tears”. Normandian maihinnousun aattona Yhdysvaltain 3. armeijalle pitämässään puheessa kenraali George S. Patton kiihottaa sotilaita toistamalla avainsanaa ”amerikkalaiset” ja vakuuttamalla amerikkalaisten rakastavan voittajia, halveksivan pelkureita, pelaavan vain voittaakseen eikä sietävän häviäjiä. ”Koko ajatus häviämisestä on amerikkalaisesta kuvottava”, päästelee Patton. Hän vetoaa miehiin toteamuksella: ”Jokaisella miehellä on tehtävänsä, ja se täytyy tehdä”, eli oikeuttaa sotimisen laskemalla liikkeelle tautologisena elinvoimaisen slogaanin ja toimintaelokuvien tunnusrepliikin: ”Man’s got to do what man’s got to do.”

Oma instituutionsa ovat Urho Kekkosen pitämät puheet. Kokoelmaan on valittu yksi kiistellyimmistä: noottikriisin tilitys radiossa marraskuussa 1961. Radiopuheessa korostuu pyrkimys asiallisuuteen. Vedotaan ”järkevän ihmisen” käsityskykyyn ja ”historian valossa” ymmärrettäviin asiantiloihin. Kekkonen lainaa Paasikiveä, viittaa perusteellisiin keskusteluihin pääministeri Hruštševin kanssa jne. Sitten hän siirtyy henkilökohtaisempien tuntumiensa kuvailuun: ”Mielessäni ovat näinä vuosina olleet usein Snellmanin sanat: ʼEpäonnistuminen on historian tuomioʼ.” Pitkän radioraportin (jollaisena tätä puhetta myös voi pitää) aikana Kekkonen vetoaa Suomen kansaan ja käyttää urheilutermiä ”hyvä häviäjä” lääkkeeksi naapuriluottamuksen epäilijöille. Spinozalta ja Salomonin rukouksen loppusanoista haetaan puheeseen syvyyttä. Loppukappale on hartaaksi pyynnöksi kohoava tulevaisuudentoive rauhasta ja menestyksestä.

1960-luvulta lähtien kysymykset vapaudesta, ihmisoikeuksista ja poliittisesta muutoksesta nousevat Simon Sebag Montefioren kokoelman kuuluvimmiksi teemoiksi. Nelson Mandelan, John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin ikonista voimaa tekee mieli pysähtyä tutkimaan. Mandela toistaa vuoden 1964 puolustuspuheensa keskeisen jakson aikana kymmenen kertaa ”afrikkalaiset tahtovat” ja lopulta ”me tahdomme tasaveroiset poliittiset oikeudet”. Seuraa lähes kolmenkymmenen vuoden vankeus. Presidentiksi valitun Mandelan puhe vuonna 1994 keskittyy demokratian synnyn juhlintaan.

Kennedyn virkaanastujaispuhe vetää suuria, maailmaa ja sukupolvia kokoavia linjoja. Ihmiskunnalle osoitetaan yhteiset viholliset: tyrannia, köyhyys, taudit ja sota itseään vastaan. Kennedy viittaa kauhun epävakaaseen tasapainoon ja julistaa: ”Älkäämme koskaan neuvotelko pelon vuoksi. Älkäämme myöskään koskaan pelätkö neuvotella.”

Saarnaajaperheessä kasvanut teologian tohtori, baptistipappi, sosiologi, mutta ennen kaikkea ihmisoikeustaistelija Martin Luther King piti vuonna 1963 elokuussa vaikuttavimman puheensa. Kuulomuistissani on tunnustus ”I have a dream”. Se kiihtyy moneen kertaan toistettuna toivon symboliksi. Negrospirituaalimainen säe ”Antaa vapauden kaikua” liittyy kymmeneen eri paikannimeen.

Nixon, Reagan ja Gorbatšov jatkavat valtiomiesten puheiden sarjaa. Mutta ei varmasti ole sattumaa, että kirjan kunniapaikoille on nostettu YK:n suurlähettiläs Chaim Herzog ja keskitysleirin kokenut rauhan nobelisti Elie Wiesel. Kokoelman viimeinen maailman muuttaja on George W. Bushin puheenkirjoittaja Michael Gersonin laatima Puhe kansakunnalle 11.9.2001. Tilaus kuuluu: ”Tehtävämme on rauhoittelu.” Puheeseen sisältyy metaforia. ”Teot rikkoivat terästä, mutta ne eivät taita Amerikan päättäväisyyden terästä.” Jako hyvään ja pahaan syntyy vaivatta: ”He (terroristit) kuitenkin epäonnistuivat. Meidän maamme on vahva.” Montefioren mukaan Bush vaati puheeseensa sijoitettavaksi repliikin ”Me emme tee eroa nämä teot tehneiden terroristien ja heitä suojelevien tahojen välillä.” Julistuksen seuraukset ovat tiedossamme. Sanoista tekoihin on joskus hyvinkin lyhyt matka.

(Kirjoituksen tiivistetty versio on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 11.7.2008)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *