Syyskuun 11. historioitsijan silmin

Keijo Korhosen kirja "Haavoitettu jättiläinen. Yhdysvallat syyskuun 2001" jälkeen ilmestyi osuvasti syyskuun 11. vuosipäivän alla. Korhonen on paitsi historioitsija ja ex-ulkoministeri, myös pitkäaikainen ’amerikansuomalainen’ työskenneltyään USA:ssa puolentoista vuosikymmenen ajan. Hän tarkastelee syyskuun 11. tapahtumia ja reaktioita niihin puolueettomuuspolitiikan vankkumattoman kannattajan silmin.

Korhosen tapa yhdistää ammatillisen ja henkilökohtaisen kokemuksen perspektiivit USA:n ja terrorismin tarkastelussa toimii hyvin. Hän onnistuu välttämään meille suomalaisille tunnusomaisen musta-valkoisen tavan joko ihailla USA:ta lähes kritiikittömästi tai torjua se kokonaan. Korhonen ei myöskään ’sorru’ monille kriittisille intellektuelleille tunnusomaiseen USA:n politiikan yksioikoiseen tuomitsemiseen, mikä helposti johtaa ’lapsen hukkumiseen pesuveden mukana’, kuten Korhosen suomalaisilla sanonnoilla höystettyä tyyliä mukaillen voidaan todeta.

Raimo Väyrynen (Helsingin Sanomat 30.8.02) epäili omassa arviossaan Korhosta jopa "antimilitaristiksi", mutta mielestäni on pikemminkin kyse tervetulleen viileästä suhtautumisesta paitsi Suomen kaavailtuun Nato-jäsenyyteen myös menneen vuoden ajan kautta länsimaiden vallinneeseen sotainnostukseen – siis kunnioitettavan itsenäinen saavutus.

Hyvä esimerkki Korhosen lähestymistavan tuloksista on hänen selkein sanoin esiintuomansa kritiikki USA:n ja Saudi-Arabian liittolaisuuden suhteen. Harva vaikutusvaltaisessa asemassa oleva länsimainen kirjoittaja tuo esiin tämän USA:n liittolaisen oman epädemokraattisuuden, useimmat tyytyvät puolustautuviin mainintoihin USA:n ’vaikeudesta tukea’ Saudi-Arabian ’demokratisoitumista’. Tästä liittolaisten monenkirjavuudesta johtuen oli puhe "terrorismin vastaisesta sodasta" Afganistanissa hyvin kyseenalainen määrittely.

Presidentti-instituutio lähikuvassa

Meillä Suomessa on presidentti paitsi keskeinen päätöksentekijä ja myös tärkeäksi koettu mielipidevaikuttaja. Epäilemme usein myös sitä, että hänelle on annettu liikaa päätäntävaltaa suhteessa häneltä edellytettyyn henkilökohtaiseen vaikutusvaltaan. Niinpä on terveellistä verrata tilannetta maahan, jossa presidentille ollaan valmiit antamaan valtuudet lähes mihin tahansa. Korhonen pyrkii tekemään presidentti-instituution ainutlaatuisen aseman USA:n poliittisessa järjestelmässä ymmärrettäväksi.

’Keisarille on annettava mikä keisarin on’ eli se, joka USA:ssa on onnistunut pääsemään presidentiksi asti, saa koko kansa tuen. Niinpä Bushin päätöksiin ovat lähes mukisematta tyytyneet myös aiemmat demokraattien ehdokkaan aktiiviset tukijat. Tämä presidentin asema demokratian mallimaana itseään pitävässä valtiossa on sitäkin merkittävämpää, kun sen saavuttaminen edellyttää normaalitapauksessakin lähes lahjontaa siihen vaadittavan valtavan rahamäärän vuoksi – puhumattakaan, että valintaan liittyy epäselvyys äänestystuloksesta, kuten Georg W. Bushin kohdalla.

Korhonen ei millään tavalla väheksy ’keskivertoamerikkalaisen’ kokemaa järkytystä, mutta ei myöskään jaa sitä varauksettomasti. Samoin hän suomii tiedotusvälineiden liian tunnepitoista tapaa kuvata tapahtumia, joka ei pyri hälventämään yksipuolista viholliskuvaa ja väestön keskuudessa jo lietsomattakin syntyvää kostonhalua. Toisin oli Kuuban kriisin ja John F. Kennedyn aikaan, jolloin Korhonen myöskin asui USA:ssa.

Globaali terrorismi paikallisten intressien ilmentymänä

Korhonen pystyy tarkastelemaan myös uudenlaisen globaalin terrorismin ilmentymää asiallisesti, jopa tervetulleen kyynisesti. Korhosen mukaan kyse on "alivaltiollisen ryhmän" pyrkimyksestä "uhmata suvereeneja valtioita" ja siten horjuttaa vallan tasapainoa.

Korhonen näkee syyskuun yhdennentoista – 9/11 kuten se amerikkalaisittain merkitään – sisältävän "historiallisen merkityksen", sillä "shokki täsmensi ja rajasi valtioiden ja alivaltiollisten ryhmien keskinäisiä suhteita". Korhosen mukaan se myös "herätti kysymyksiä, joihin valtioiden on pyrittävä vastaamaan". Eräs seikka, joka vaatii lisäselvitystä, on syyskuun yhdennentoista synnyttämän ennennäkemättömän laajan ja yksimielisen liittoutuman synty. Afganistaniin sotaa lukuunottamatta on liittoutuma Korhosen mukaan "epämääräinen, hajanainen, sisäisesti ristiriitainen, opportunistinen" eikä "tällaisena tule montakaan syntymäpäivää viettämään".

Mikäli globaaleissa muodoissa ilmenevää kansainvälisen terrorismin ’toista tulemista’ ja sen syitä halutaan selvittää, on pureuduttava tämän liitokunnan toimijoiden motiiveihin. Yhtä tärkeää on kysyä paikallisten intressien motivoimien terroristien lähtökohtia: mikä saa heidät turvautumaan äärimmäisiin keinoihin? Historioitsijoilta vaadittava kyky ’ymmärtää ilman hyväksymistä’ on Korhosen kohdalla osoittautunut hyväksi välineeksi aloittaa tuo selvitystyö.

Katriina Lehto