Kesällä 1958 Kansallismuseon kansatieteellinen osasto ja Suomen Kuvalehti julistivat kilpailun: Missä Suomen talossa on eniten hirsirakennuksia ja -huoneita?

Voittajaksi julistettiin ulkorakennuksineen 86 hirsihuonetta käsittävä maalaistalo Kurussa. Suomenniemeläisellä Lyytikkälän tilalla oli »vain« 36 huonetta, mutta Kansallismuseon tutkijat huomasivat sen muuten mielenkiintoiseksi. Suunnitteilla oli kansatieteellisiä elokuvia, joiden kuvauspaikaksi persoonallisen vanhanpojan isännöimä talo sopi ilmeisen hyvin.

Side Lyytikkälän talon ja Kansallismuseon (Museoviraston) kesken jäi pysyväksi. Kun isäntä Esko Nieminen oli kuollut 1979, sisarusten muodostama perikunta myi hänen toivomuksensa mukaisesti pihapiirin irtaimistoineen Museovirastolle. Nykyään rakennukset ovat suojeltuja ja paikka toimii museona, joka kesäisin on auki päivittäin.

Museoviraston tutkija Raila Kataja on valmistanut huolellisella kansatieteilijän otteella komean esittelykirjan talon historiasta. Hyvin säilynyttä rakennuskantaa on umpipihan ympärillä 1700-luvulta lähtien ja päärakennus ja navetta poikkeuksellisen näyttäviä. Niinpä rakennuksia ja rakennustapoja kuvaillaan tarkasti valokuvin, asema- ja pohjapiirroksin. Talon isäntäväet luetellaan tekstissä vuodesta 1722, jolloin Matti Tuomaanpoika Lyytikkä otti isonvihan aikana autioituneen tilan haltuunsa. Onneksi eri polvista, joissa samat nimet toistuvat, on lisäksi piirretty sukupuu syntymä- ja kuolinvuosineen.

Kataja on tarttunut myös talossa hyvin säilytettyiin asiakirjoihin erilaisia kuitteja myöten. Kun talon kätköistä on löytynyt kirjeitä Amerikkaan lähteneiltä tai muurahaisten munien ostajalta, on omat lukunsa kirjoitettu amerikansiirtolaisuudesta tai muurahaisten munien keruusta. Samoin maamiesseuratoiminnasta, tienpidosta, pahalta suojaavasta viisikantamerkistä jne. Selityksen saavat myös, mitä tarkoitti että tila aikoinaan oli augmenttitila ja mitä merkitsi itsenäiseksi perintötilaksi lunastaminen. Omina palasinaan kuvaillaan sellaisia ulkoisia ilmiöitä, kuin Aleksanteri I:n kiertomatkaa Vanhassa Suomessa. Olisiko vielä voinut antaa lukuja keskimääräisestä eliniästä ja lapsikuolleisuudesta? Sukuun kuului muutamia hyvin pitkäikäisiä, mutta kuolleisuuskin oli kovaa. Vain yksi 11 lapsesta oli elossa perheen isän kuollessa 1909 ja talo sentään oli vauras. Varallisuuden lisääntymistä kuvaavat perukirjat eri ajoilta. Muutenkin on asiaankuuluvat arkistot koluttu.

Kirjan ote on kansatieteellisen kuvaileva, historijoitsijan silmissä suorastaan steriili. Kirjoittaja ei esimerkiksi mitenkään pohdi, miksi Lyytikkälä 1800-luvun jälkipuoliskolla nousi suurtilaksi ja Vilppu-isäntä pitäjän johtotehtäviin. Ei myöskään, miksi kantatila vilkkaine elämänmenoineen jähmettyi museoksi »jo eläessään«, parissa vuosikymmenessä.

Tulkinnat, päätelmät, arviot ja yhteenvedot siis jäävät pelkästään lukijalle. Maaseutua tunteva voi itse muistella, että usein sellainen mies, joka on nuorena joutunut isännäksi ilman silmällä pitävää vanhempaa, panee toimeksi ja saa myös ympäristön luottamuksen. Näin Vilppu Lyytikäinenkin, joka isännöi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Naimattomina pysyttelevät, varttuneina ohjaksiin tarttuvat perilliset taas harvoin ovat uudistajia, sen sijaan uskollisia säilyttäjiä – kuten viimeinen isäntä. Mutta miksihän naapurin uusi isäntä myi tilansa Vilpulle ja päätyi itse mäkitupalaiseksi? Miksi pappi hautajaisissa tuomitsi yhden emännän kadotukseen? Miten kamariin innostuttiin ostamaan piano? Heijastiko erimielisyys paloapuyhdistyksen säännöistä laajemminkin erihenkisyyttä Lyytikkälän ja muiden pitäjäläisten välillä? Millainen oli rengistä isännäksi avioitunut vävy, joka leskeksi jäätyään itse lopetti elämänsä?

Olisiko puhtaissa faktoissa pysyttelyn syinä kansatieteellisen lähestymistavan lisäksi Museoviraston viranomaisluonne sekä korrektius yhteistyöhenkistä sukua kohtaan. Mutta joka tapauksessa esipuhe tai edes takakansiselitys kirjan tarkoituksesta ja ehkä syntyhistoriastakin eli talon tutkimisen vaiheista olisi saanut olla mukana. Ei olisi ollut liikaa tutkijan hiukan nostaa omaa ja kollegojenkin häntääkin kaiken työn jälkeen.

Kirja toiminee erinomaisesti matkamuistona ja jälkikäteisenä informaationa talomuseon kävijöille, oppaanakin sellaiselle, joka tutkii paikkaa ajan kanssa. Värikäs kansi, vaakasuora formaatti, runsas kuvitus ja onnistunut taitto houkuttelevat varmasti, jos julkaisu tulee myyntiin museon kahvilassa. Kirjaan muualla kuin paikan päällä tarttuville taas olisi voinut olla jonkinlaista tietoa Lyytikkälän museotoiminnasta, vaikkei nyt tarkkoja aukioloaikoja yritettäisikään ilmoittaa. Informaatiota on kyllä tarjolla Museoviraston kotisivun kautta: http://www.nba.fi/MUUTKOHT/LYYTIKK/index.htm.

Teos on viehättävä selailu- tieto- ja lahjakirja myös perinteisestä rakentamisesta, talonpoikaiskulttuurista ja kaakkoisen Suomen historiasta kiinnostuneille. Talo- ja kylähistorioita suunnittelevatkin saattavat saada siitä inspiraatiota.