Oulun yliopistossa tehty ja Pohjois-Suomen Historiallisen Yhdistyksen julkaisusarjassa julkaistu Sinikka Wunschin väitöskirja käsittelee alaotsikkonsa mukaan Neuvostoliiton kuvaa johtavassa suomalaisessa sanomalehdistössä maaliskuusta 1938 talvisodan päättymiseen maaliskuussa 1940.

Väitöskirjan käsittelemän ajan voi Suomen kannalta jakaa kolmeen toisistaan poikkeavaan jaksoon: rauhan aika, syksyn 1939 rajaneuvottelujen aika, varsinainen sota. Näin Wunsch on tehnyt, sodan päättymisen jälkeistä aikaa eli lehtien kommentteja rauhanehtoihin hän käsittelee hyvin lyhyesti.

Alkujaksonkin syvän rauhan tilaa varjostaa tosin Suomessa itäisen naapurin taholta koettu ja väitöskirjan otsikoksi otettu määrite ”punainen uhka”. Myös muualla Euroopassa alkaa ilmapiiri olla uhkaava: Hitler ottaa Itävallan, Neuvostoliitossa ovat meneillään puna-armeijan puhdistusoikeudenkäynnit.

Aineistona seitsemän suomalaista ja kaksi ulkomaista lehteä

Johtaviksi sanomalehdiksi tutkija on määrittänyt levikiltään suurimmat suomen- ja ruotsinkieliset lehdet sekä puolueiden pää-äänenkannattajat. Mukana ovat pääkaupungin lehdistä Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet sekä kokoomuksen Uusi Suomi ja sosiaalidemokraattien Suomen Sosialidemokraatti. Muualla maassa ilmestyviä ovat maalaisliiton Ilkka ja edistyspuolueen Turun Sanomat. Isänmaallisen Kansanliikkeen Ajan Suunnan tarkastelu ei kata koko jaksoa: lehti nimittäin lopetti ilmestymisensä vuoden 1939 lopussa taloudellisten vaikeuksien takia. Kesällä 1940 se pääsi uudelleen jaloilleen.

Helsingin Sanomiin liittyy ajanjaksolla kiintoisa erityispiirre. Sen päätoimittajana oli tuolloin Eljas Erkko, joka toimi myös maan ulkoministerinä sekä Suomen asiainhoitajana Tukholmassa. ja jonka harteille on myöhemmin yritetty sovitella sotasyyllisyyttä. Arvostelijoiden mukaan talvisota olisi voitu välttää, jos Suomi olisi myöntynyt Neuvostoliiton vaatimuksiin syksyllä 1939. Myös Wunsch näkee HS:n muita lehtiä enemmän hallituksen, ennen kaikkea tiukkaa peräänantamattomuuden linjaa ajaneen Erkon äänenä.

Tutkimuksessa on mukana myös kaksi ulkomaista päivälehteä: ruotsalainen puolueeton ja liberaali Dagens Nyheter sekä maailman arvostetuimmaksi sanomalehdeksi sanottu New York Times. Laatujournalismia edustava amerikkalaislehti edusti niin ikään liberaalia linjaa, ja sillä oli oma kirjeenvaihtaja Moskovassa, joten lehdellä oli jopa enemmän todellista tietoa Neuvostoliiton oloista kuin suomalaislehdillä.

Kotimaisista lehdistä siis painottuvat porvarilliset lehdet. Tämä on ymmärrettävää, sillä etenkin levikkiluvuilla mitaten ne tosiaan olivat Suomen johtavia lehtiä; äärivasemmistolla ei 1930-luvulla ollut minkäänlaista julkista ääntä. Kuten edellä kävi ilmi, äärioikeistonkin ääni katkeili. Tosin se tapahtui taloudellisista, ei poliittisista syistä.

Wunsch tarkastelee lehtien pääkirjoituksia, ylä- ja alakerta-artikkeleita sekä poliittisia pakinoita ja uutisten otsikointia. Aiemmin tyypillisen kvantitatiivisen analyysin rinnalle hän nostaa kvalitatiivisen lähestymistavan, joka avaa tutkimusaihetta varsin laajasti ja monipuolisesti.

Neutraalia linjaa ja uhkakuvia

Rauhan ajan lehdissä ei itäinen naapurimaa näyttäydy tutkijalle kovinkaan huomattavana uutisaiheena. Vuoden 1938 aikana siitä kirjoittivat eniten Uusi Suomi, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat, joka kyllä useissa muissa yhteyksissä myöhemmin kirjoittaa muita lehtiä vähemmän. Neuvostoliittoon liittyvistä uutisaiheista eniten huomiota saavat puna-armeijan puhdistukset ja Japania vastaan käydyt rajakahakat. Sävy on kaikkialla muualla paitsi Ajan Suunnassa suhteellisen neutraali, mutta IKL:n äänenkannattaja maalaa kyllä uhkakuvia muidenkin edestä. Lehden viholliskuva on kaksijakoinen; pahan akseli kulkee sen mielestä linjalla kommunistit ja juutalaiset.

Keski-Euroopan fasistimaiden tapahtumat eivät Ajan Suunnan mielestä tunnu mitenkään hämmentäviltä, mutta jotkin muut lehdet kiinnittävät kyllä niihin huomiotaan jo vuosien 1938-39 vaihteessa. Helsingin Sanomat rinnastaa Neuvostoliiton ja Saksan pienten valtioiden uhkaajana, Ilkka huomioi myös Italian diktatuurin.

Wunsch käsittelee aineistoaan tiheällä kammalla, eikä ainakaan minulla ole huomauttamista hänen huomioitaan ja löytöjään vastaan. Toimittajana minusta oli mielenkiintoista havaita, että 1930-luvulla ei henkilöjournalismia vielä tunnettu. Tai, mikä paljon todennäköisempää, Neuvostoliiton johtomiehiä ei tunnettu. Heistä oli ennen syksyn 1939 neuvotteluja ja sodan puhkeamista esillä ainoastaan Stalin. Vasta sodan aika tutustutti suomalaiset muihin neuvostojohtajiin.

Sensuuri tulee mukaan kuvaan, mutta kirjoittelu kovenee

Suomalaista sensuuri- ja propagandakoneistoa oli rakenneltu jo vuodesta 1937. Hankkeessa olivat mukana sekä armeija että valtioneuvosto, ja näiden kahden toimijan joskus ristiriitaiset intressit tekivät järjestelmään joskus pientä kitkaa. Hallitus antoi sensuuriohjeet lehdistölle heti kun Saksa oli hyökännyt Puolaan syyskuun 1939 alussa. Reilua kahta viikkoa myöhemmin Puolan rajan ylitti myös puna-armeija, ja suomalaiset alkoivat ilmeisesti seurata sanomalehtiään yhä kasvavalla mielenkiinnolla.

Lehtien välille alkoi muodostua selkeämpiä eroja. Hufvudstadsbladet oli edelleen neutraali, Ajan Suunta varoitteli vaarasta vakavin (ja nykylukijan mielestä hiuksianostattavin!) sanakääntein. Myös Ilkka ylläpiti uhkakuvaa, Suomen Sosialidemokraatti oli positiivinen kuten olettaa sopikin. Turun Sanomien neutraalia linjaa korosti se, että lehti kirjoitti Neuvostoliitosta vähemmän kuin maan muut lehdet.

Sodanuhan tullessa yhä ilmeisemmäksi lehdistö joutui yhä tiiviimmin hallituksen ohjaukseen. Suomen Tietotoimiston ja muiden perinteisen neutraalien tietolähteiden lisäksi lehdissä alettiin käyttää myös hallituksen ja armeijan valvomien uutiskanavien, Maan Turvan ja Finlandia Uutistoimiston, lähettämää aineistoa joka luonnollisesti julkaistiin samanlaisena kaikissa lehdissä. Mutta kuten kaikki kirjoittajat hyvin tietävät, otsikolla voidaan kirjoituksen sävyä säädellä hyvinkin paljon… Niinpä Helsingin lehtien ja maakuntalehtien välille syntyi eroa: pääkaupungissa noudatettiin hallituksen ja virallisen tiedottamisen linjaa, maakuntalehdet olivat huolestuneita.

Kirjoittelun määrä kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti, kun sota sitten syttyi marraskuun 1939 lopussa. Joulukuussa yhdeksän kymmenestä Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta käsitteli tavalla tai toisella Neuvostoliittoa. Turun Sanomat sen sijaan pyrki pitämään lukijoiden mielessä, että elämä jatkui sodasta huolimatta: kolmasosa pääkirjoituksista puhui aivan muista asioista. (Saman ilmiön muuten huomasin itsekin, kun erästä kirjoitustani varten tutkin kevään 1944 Turun Sanomia. Talvisota tosin oli jatkosodasta poikkeava ajanjakso siinä mielessä, että se oli lyhyt: sotaväsymystä ja oppositiota ei ehtinyt syntyä, eikä sodan syistä ja aloittajasta vallinnut sodan aikana erimielisyyttä).

Talvisodassako itsesensuurin alkujuuret?

Vanha lehtimiessananlasku väittää, että sodan syttyessä ensimmäinen uhri on totuus. Wunschin kirjan ääressä tämä tokaisu tulee hakematta mieleen. Erityisesti poliittiset pakinoitsijat kaivavat kilvan esiin ikiaikaisia viholliskuvia ja ottavat aseekseen ivailun, eivätkä otsikoitten laatijatkaan jaksa aina siistiä suutaan, vaikka sensuuri heitä siihen jatkuvasti velvoittaakin. Siviiliväestöön kohdistuvat pommitukset, ”Terijoen hallitus” , Neuvostoliiton siviilien olot ja puna-armeijan kuri ovat koko sodan ajan toistuvia uutisten, pakinoiden ja artikkelien aiheita.

On kuitenkin huomattava, että myös ulkomaiset lehdet kirjoittavat tunteisiin vetoavasti, ja sekä Dagens Nyheter että New York Times julkaisevat pilakuvia joissa ivan kohdetta ei suinkaan käsitellä silkkihansikkain.

Runsain esimerkein valotettu talven 1939-40 sanomalehtiaineisto on mielenkiintoista luettavaa. Kirjan kuvituksena on jonkin verran poliittisia pilapiirroksia. Hiukan runsaampi kuva-aineisto olisi ehkä tehnyt teoksesta myös suuren yleisön kannalta kiinnostavamman. Nyt se jää helposti pelkästään tutkijoiden ja historianharrastajien herkuksi.

Vaikka Suomen sodista onkin kirjoitettu paljon, on lehdistön rooli niiden aikana jäänyt vähemmälle huomiolle. Esko Salmisen ja Touko Perkon tekemä propagandaan kohdistuva tutkimus ja Alpo Rusin jatkosodan lehdistösensuuria käsittelevä väitöskirja on tehty yli 20 vuotta sitten. Metodien ja näkökulmien muuttuminen tuo uusia aiheisiin uusia ulottuvuuksia, ja koska aikarajaus on erilainen kuin esimerkiksi Heikki Luostarisen jatkosodan ajan viholliskuvaa käsittelevässä Perivihollisessa, on Wunschin väitöskirja hyvä lisä näihin tutkimuksiin. Ehkä mainitut kirjat olisikin hyvä lukea kokonaisuutena?

Loppupäätelmissään Wunsch toteaa, että talvisodan henki ei syntynyt syksyllä 1939 spontaanisti ja nopeasti, kuten yleisen myytin mukaan tapahtui, vaan kansan yhteishenkeä rakennettiin vuosikausia kestäneellä joukkoviestinnällä. Hän arvioi myös virallisen tiedottamisen ja lehdistön yhteistyötä, joka hänen mukaansa oli sodan aikana saumatonta. Tässä hyvin sujuneessa yhteistyössä hän näkee myös sodan jälkeisen, erityisesti 1970-luvulla äärimmilleen paisuneen itsesensuurin alkujuuret.

Sanomalehdistön roolia sodan ajan tiedotusvälineenä ja yleisen mielipiteen muokkaajana ei Wunschin tutkimuksessakaan ole mielestäni riittävästi korostettu. Lukijan on hyvä pitää mielessään etenkin talvisodan osalta, että sanomalehdistö hallitsi tuolloin joukkoviestinnän kenttää lähes yksinvaltiaana. Aikakauslehdistö koostui tuolloin lähinnä kevyistä novellilukemistoista, muutamasta naistenlehdestä ja yleisaikakauslehdestä eikä radiota oltu vielä hankittu läheskään joka talouteen.