Vuonna 1779 Tammerkosken rantaan, nimenomaan teollisuuskaupungiksi perustettu, Tampere on suomalaisista kaupungeista se, jonka kohtalot ovat maamme kaupungeista eniten olleet sidoksissa maailmanlaajuiseen talouteen. Puhtaaseen maalaismaisemaan aikoinaan perustettu kaupunki ympäristöineen on 240 vuodessa noussut Suomen toiseksi väekkäimmäksi asutuskeskukseksi pääkaupunkiseudun jälkeen ja Pohjoismaiden suurimmaksi sisämaakaupungiksi. Tampere ja sen kehitys ovat aina monin tavoin olleet kytköksissä globaaliin talouteen. Sen historia kaupunkina on toki lyhyt, eikä se voi väittää olevansa kulttuurin kehto, mutta se voi väittää olevansa globaalin, kulttuurin tulos.

Suomalaista historiantutkimusta on perinteisesti vaivannut eräänlainen ”pullotauti”: menneisyytemme tapahtumia ja ilmiöitä on usein tarkasteltu ainoastaan suomalaisina ilmiöinä, liittämättä niitä yleisempään kehykseen. Muutaman esimerkin mainitakseni viittaan vain Suomen sisällissotaan keväällä 1918 tai evakkojen asuttamiseen toisen maailmansodan päätyttyä. Vasta kuluvalla vuosituhannella sisällissotaa on alettu määrätietoisesti tarkastella osana ensimmäisen maailmansodan itärintamaa ja sen tapahtumia sekä seurauksia. Suomalaisten evakkojen kytkeminen toisen maailmansodan jälkeiseen yleisiin eurooppalaisiin väestönsiirtopolitiikkoihin odottaa ilmeisesti vielä tekijäänsä, vaikka siihen suuntaan ollaan matkalla esimerkiksi Oulun yliopiston tutkimushankkeessa (Seija Jalagin) tai Siirtolaisuusinstituutin tutkimushankkeessa (Johanna Leinonen).

Suomen teollisuushistoria pähkinänkuoressa

Kirjan tekijät tuntevat Tampereen ja sen teollisen sekä sosiaalihistorian. Pertti Haapalan väitöskirja (1986) keskittyi tamperelaisen tehdastyöväestön syntyyn tehtaan ja muuttoliikkeen yhteisvaikutuksena. Peltolan väitöskirja ja sen jatko-osat (2008a; 2008b; 2008c) pureutuivat teollisuuskaupunki Tampereen lamavuosiin 1928–1938 yhteiskunnan eri alueilla: työhön, työttömyyteen, sosiaalihuoltoon, vaihtoehtoiseen toimeentulon hankintaan (rikollisuus, prostituutio, irtolaisuus), perheellistymiseen, teollisuuteen laman keskellä, poliittiseen valtaan ja niin edelleen. Tekijöiden vankka Tampereen tuntemus sekä teollisen ja sosiaalihistorian perehtyneisyys mahdollistaa suvereenin liikkumisen aiheen piirissä, josta lukijan suureksi hyödyksi ja mielihyväksi puristetaan irti kaikki, mikä irti saadaan.

Kirjan on kustantanut Tampereen museot. Kustantajan panos näkyy erinomaisella tavalla kirjan kuvituksessa, jossa on hyödynnetty museokeskus Vapriikin kuva-arkistoa, eli käytännössä Tampereen kaupungin museoiden kuva-arkistoa. Harvoin näkee yhtä hyvää ja informatiivista kuvitusta, kuin tässä teoksessa. Kuvitus ei ole vain tekstiä elävöittämään laitettu visuaalinen tai taitollinen elementti ja pakkopulla, johon kuvatekstit on – tavalliseen ja yleiseen tapaan – leikattu ja liimattu leipätekstistä. Sen sijaan tämän kirjan kuvitus itsenäisine kuvateksteineen tuo itse leipätekstiin lisäarvoa ja ikään kuin avaa sen rinnalle toisen ”leipätekstin”. Itse asiassa kirjan voi lukea ”kahteen kertaan”: toisaalta sen voi lukea pelkkänä leipätekstinä ja toisaalta myös pelkästään peräkkäisinä kuvina ja kuvateksteinä. Kummallakin tavalla kirja toimii loistavasti. Kokemuksesta tiedän tämän tasoisen kuvittamisen vaativan rutkasti työtä. Kuvatoimittaja Antti Liuttusen voisi tässä katsannossa mielestäni nostaa kirjan kolmanneksi tekijäksi.

Historiallisen esittämisen kaksi päätapaa ovat kronologinen tai temaattinen esittäminen. Globalisaation ja Tampereen teollisuuden tarina kerrotaan puhtaasti kronologian keinoin. Luvut on jaksoteltu aiheesta nouseviksi kokonaisuuksiksi. Ensin kuvataan Tampereen vapaakaupungin perustamista ja siihen liitettyjä suuria odotuksia. Venäjän keisarikuntaan liittäminen vaikutti Tampereeseen monin tavoin, muun muassa Venäjän suuret markkinat avautuivat ja Pietarin kveekaripiirit kiinnostuivat Tampereesta. Teollinen vallankumous, eli varsinaisten tehtaiden synty saavuttaa Tampereen vuonna 1835, ja tätä etsikkoaikaa kestää parikymmentä vuotta.

Keisarillisen armon aurinko paistaa Tampereelle

Krimin sodan vuodet muuttivat Venäjän valtakunnan politiikkaa, ja kun keisari halusi uudistaa valtakuntaansa, otettiin malliksi Suomi ja Tampere. Väinö Voionmaa luonnehti aikanaan Tampereen kaupungin historiassa (1929–1935), että ”keisarillisen armon aurinko paistoi heleästi Tampereelle”, kuten Haapala ja Peltola Väinö Voionmaata lainaavat (s. 52). ”Armon auringon” myötä Tampereen teollistuminen ja laajeneminen lähti rajuun kasvuun. Syntyi ”Suomen Manchester”, eli nykyisin tuttavallisesti vain Manse.

Sanaparin kumpaakin sanaa kannattaa hieman avata. Se, että kyseessä oli nimenomaan Suomen Manchester tarkoittaa nimenomaan sitä, että Tampere oli vain yksi kaltaistensa globaalissa joukossa. Samankaltaisia teollisuuskaupunkeja oli runsaasti muuallakin, lähimpinä vaikkapa Narva tai Riika ja hieman kauempana vaikkapa Patterson, New Jersey. Toisaalta vertaus Manchesteriin toi mukanaan mielikuvia ahtaasta, likaisesta, epähygieenisestä ja ”ihmisraaka-ainetta” ahmivasta teollisuuskaupungista. Tampereella todellisuus oli kuitenkin toisenlainen, siellä elettiin ”tehtaan valossa”.

Vaikka Tampereella toki oli omat ongelmansa, merkitsi teollistuminen pääosin positiivisia asioita työntekijöille ja kaupungin asukkaille. Nimikaimastaan poiketen Tampere ei kaupunkina ollut köyhä, likainen eikä epäterveellinen, vaan se oli ”Pohjolan valkea Pittsburgh” (alkuperäinen terästeollisuuskaupunki Pittsburgh, USA tunnettiin poikkeuksellisen nokisen likaisena paikkana) tai ”tehtaitten kaunis kaupunki”, kuten sitä myöhemmin itsenäisessä Suomessa alettiin markkinoida. (s. 133–134)

Nopeasti laajenevan teollistumisen vaihetta seurasi taloushistoriassa ensimmäiseksi globalisaatioksi kutsuttu aikakausi, joka tunnetaan myös toisena teollisena vallankumouksena (1890–1919). Aikakautta leimasivat uudet voimanlähteet (polttomoottori, sähkö) ja uudet teollisuudenhaarat (esim. kemianteollisuus). Ajanjaksolla Tampereen väkiluku kaksinkertaistui ja Finlaysonista tuli työntekijämäärällä mitattuna Pohjoismaiden suurin tehdas. Myös ensimmäinen maailmansota hyödytti Tamperetta, sillä Venäjän armeijan tilaukset työllistivät paikallista teollisuutta, muun muassa kenkätehtaita.

Sotien välisen itsenäisen Suomen taloushistoriaa värittävät sisällissodan jälkeinen nousukausi ja sitä seurannut pitkä lama. Toisen maailmansodan jälkeisen ajan kirjoittajat jakavat kahteen vaiheeseen: kylmän sodan aikaan, jolloin Neuvostoliitto oli tärkeä tekijä suomalaisessa talouselämässä ja Neuvostoliiton romahtamista seuranneeseen toisen globalisaation aikaan. Näiden jaksojen rajapinnalle osuu niin sanottu deindustrialisaatio. Ilmiönä se oli yleismaailmallinen. Suomessa se leimallisesti merkitsi niin sanotun savupiipputeollisuuden (esim. tekstiili- ja konepajateollisuuden) lopettamista ja sitä seurannutta tietoyhteiskunnan ja high tech -teollisuuden (esim. Nokia) nousua. Taloudellinen, poliittinen (esim. EU) ja tietoyhteiskunnallinen (esim. internet, sosiaalinen media) globalisaatio on yhä meneillään, vaikka sille on noussut myös vastavoimia (esim. brexit, ”kansallismielisyys”, rajat kiinni -henki). Me kaikki – ja myös Tampere ja tamperelaiset – elämme keskellä tätä, emmekä vielä tiedä, mihin tulevaisuus johtaa.

Globaali Tampere

Kirja osoittaa hyvin talouselämän globaalin luonteen. Kohdekaupunki Tampere on koko olemassaolonsa ajan ollut lukemattomilla säikeillä kytkettynä kansainvälisiin ilmiöihin ja kehityskulkuihin. Teollistumisen alusta asti tietotaito, tekniikka, investointiraha, osaavat ihmiset (human capital), raaka-aine (puuvillaa Amerikasta, pellavaa Venäjältä, villaa Sleesiasta, Etelä-Afrikan Kapmaasta ja Austaraliasta) ja jopa markkinat ovat olleet ulkomaalaista alkuperää. Tätä heijastaa, että esimerkiksi Finlayson-yhtiön virallinen kieli aina vuoteen 1912 oli saksa.

Voidaan sanoa, että kiihkeää globaalia kautta seurasi itsenäisen Suomen myötä kotimaisempi kausi, jolloin esimerkiksi raha ja tietotaito olivat suuremmassa määrin kotimaista. Deindustrialisaation myötä globaali maailma on tullut taas lähemmäksi. Pörssiomistus on leimallisesti ulkomaista rahaa, tietoa ja taitoa vaativissa ammateissa työmarkkinat ovat globaalit, tutkimus- ja innovaatiotoiminta on – ollakseen tehokasta – ylirajaista ja niin edelleen.
Tampere on globalisaation synnyttämä. Tampere kuuluu myös edelleen globalisaation voittajiin.

Vaikka tekstiilitehtaista ja vanhoista konepajoista on jäljellä vain nimikyltit ja kiinteistöjä, on Tampere edelleen merkittävä teollis-kaupallinen keskus. Tampereen valttikortti on kautta vuosien ollut uuden tekniikan ja teknologian ennakkoluuloton käyttöönotto ja soveltaminen: kyky reagoida muutoksiin ja halu uskoa tulevaisuuteen. Haapala ja Peltola tiivistävät: ””Ei tiedolla, ei taidolla, vaan tuurilla”, sanoo paikallinen viisaus. Tämän kirjan opetus on päinvastainen: Good guys have good luck”. Tamperelaista koomikkoryhmä Kummelia vapaasti mukaillen: Tämä kaupunki, kuuluu parhaaseen, A-ryhmään!

Viitattu kirjallisuus

Haapala, Pertti (1986). Tehtaan valossa: Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Historiallisia tutkimuksia, 133. Tampere: Osuuskunta Vastapaino.
Peltola, Jarmo (2008a). Työllisyys, työttömyys ja huolenpito: Yhteiskunta Tampereella 1928–1938. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa, I. Tampere: Tampere University Press.
Peltola, Jarmo (2008b). Lama, pula ja työttömyys: Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928–1938. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa, II. Tampere: Tampere University Press.
Peltola, Jarmo (2008c). Työmailla, kabineteilla ja kaduilla: Valta ja lamapolitiikka Tampereella 1928–1938. 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa, III. Tampere: Tampere University Press.