Teemu Keskisarjan teos Hattujen sota on aihepiiriltään surullisen ajankohtainen, vaikka tutkimuskohteena ovat pian 300 vuoden takaiset tapahtumat. Ajallisesta etäisyydestä huolimatta lukija pystyy peilaamaan mielessään Venäjän 1740-luvun alun luoteisella rajaseudulla käytyä sotaa vuoden 2022 Venäjän lounaisella rajaseudulla käynnissä olevaan sotaan.

Kuten Keskisarja teoksensa alkusanoissa toteaa, ”sotien ”syttyminen” ja ”riehuminen” ovat vääriä sanoja. Eivät sodat luonnostaan syty ja riehu kuin metsäpalot” (s. 11). Tämä pätee sekä 1740-lukuun että 2020-lukuun.

KÄRSIMYSNÄYTELMÄ

Teoksen otsikko on yksinkertaisin mahdollinen ilman alaotsikossa määriteltäviä lähestymistapoja tai muita rajoitteita. Kirjan alkusanoissa (s. 10) näkökulmaksi tarkentuu ensimmäinen sotavuosi ja pääarmeijan toiminta Kymenlaaksossa ja Uudellamaalla.

Tutkimuksen 1700-luvun alkupuolen valtiollis-poliittinen konteksti on kirjoittajan sanoin ”tiivistetty pakosta” (s. 10). Periaatteessa lukijalle riittää kirjan tarjoama taustoitus teemaan, sillä Tukholmassa vallinneen sotahurmion sijaan teoksen näkökulmat kohdistuvat muualle. Ero Teemu Keskisarjan muutama vuosi sitten julkaisemaan teokseen Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia (2019) (ks. Antti Kujalan arvio Agricolassa) on lähtökohtaisesti merkittävä, sillä ”sammakkonäkökulman” sijaan Hattujen sota keskittyy sodankäynnin perusasioihin eli armeijan toimintaan ja huoltoon (tai paremminkin toimimattomuuteen ja huoltamattomuuteen). Armeija ei ole kuitenkaan kasvoton koneisto, paremminkin päinvastoin, kuten kirja osoittaa. Valittu näkökulma puolustaa paikkaansa, mutta samalla se vahvistaa (kenties tahtomattaan) länsisuomalaista/Länsi-Suomesta katsottua kuvaa 1700-luvun Suomesta.

Kuten Keskisarja muutamissa kohdin muistuttaa, hattujen sota ja pikkuviha olivat Karjalankannaksen rajaseudun väestölle tuhoisuudeltaan isoavihaa raskaampaa aikaa. Katkerinta lienee se, että 1710-luvun taitteessa jo kertaalleen tuhotut talot kohtasivat monin paikoin vielä täydellisemän hävityksen 1740-luvun alussa.

Modernin sotahistorian tavoin Keskisarja tekee sodan inhimillisen kärsimyshistorian vahvasti näkyväksi, mutta rajaseudun rahvaan kokemusten julkituonti vaikkapa niin sanotun vuoden 1743 revisiomaakirjan avulla olisi ollut paikallaan. Sen välityksellä esimerkiksi sivun 120 (viite 208) pohdinta tuhojen mahdollisesta yliarvioinnista asettuisi mittakaavaansa. Sama havainto koskee paikallishistoriallisen tutkimuksen vähäistä painoarvoa teoksessa. Näiden avulla molemmin puolin Uudenkaupungin rauhan (1721) rajaa arkeaan eläneen rahvaan kärsimykset olisivat tulleet nykyistä vahvemmin osaksi sodankäyntiä.

On totta, että hattujen sota lienee ensimmäinen sota, jossa venäläisjoukkojen toiminta (lue hävitys) oli edes pääsääntöisesti komentajien hallinnassa, vaikka eteläisen Saimaan ja Suomenlahden pohjukan ympäristössä riehuttiinkin vanhaan malliin. Sittemmin Venäjän sotakoneiston ”tavoitteesta” välttää siviiliväestön kärsimyksiä on ikävä kyllä jälleen luovuttu.

”JUMALAUTA EVERSTI, MIKSI ETTE OLE MÄNTLAHDESSA”

Tyyliltään Keskisarja jatkaa hyväksi havaitsemallaan polulla. Elisabet on Jelizaveta, Pietari on Pjotr ja kirjan lopussa näyttämölle ilmestyvä Kustaa III on Gustav III. Teksti on sujuvaa ja kielenkäyttö värikästä, vaikka ajoittaiset – mahdolliset tai (epä)todennäköiset – osapuolten lausumat, toteamukset ja kommentit sekä kirjoittajan kannanotot herättänevät erilaisia mielipiteitä. Lukija pysähtyy esimerkiksi kohtaan, jossa aselevon päättyessä keväällä 1742

”Ruotsin paukapäät kopisivat yhteen sotaneuvotteluissa. Neuvottelijat eivät olleet eilisen teeren poikia vaan ukkometsoja, mutta he muuttuivat päättömiksi kanoiksi” (s. 117).

Sama pätee näkemykseen armeijan ylipäälliköstä:

”Tuomarinkylässä varmistui [Charles Emil] Lewenhauptin jälkimaine sotahulluna surkimuksena, härkäpäisenä raukkana ja vetämättömänä vätyksenä. Haukkuminen lienee liian hysteeristä, mutta oli hän oikeastikin huono” (s. 191).

Rakenteeltaan teos etenee perinteistä hattujen sota -linjaa. Vesipulan ja pilkkukuume–toisintokuume–lavantauti-yhdistelmän käynnistämä laivaston ”itsetuho” saa huomionsa alussa kuten myös kenttäarmeijan jatkuvat huolto-ongelmat Suomenlahden rannikkoseudulla. Lappeenrannan verilöyly 23.8.1741 jää edelleen ilman suurinta syntipukkia – Viivyttelivätkö armeijan toisen pääleirin eli Myllykylän joukot kenraali Henrik Magnus von Buddenbrockin johdolla tarkoituksenmukaisesti Lappeenrantaan saapumista ja miksi eversti Carl Henrik Wrangel ”porhalsi yksikseen” Taavetin Marttilan joukkojensa kanssa suden suuhun?

Syistä riippumatta lopputulos oli katastrofi, sillä ruudinkäryn hälvettyä Ruotsin armeijan riveistä upseerikunnasta ruotumiehiin oli eri arvioiden mukaan poistunut muutamassa tunnissa jopa 3000 ruokittavaa suuta. Linnoitus oli ryöstetty ja poltettu, ja vallien takaa turvaa hakeneen siviiliväestön kohtalo oli synkkä. Seuraavaksi huomionsa kirjassa saavat syksyn 1741 heikosti valmisteltu ja ylipäällikön jo Säkkijärvelle pysäyttämä ”surumarssi” kohti Pietaria sekä kevään 1742 Elisabetin manifesti.

Sodan lopulliseksi käännekohdaksi määrittyy tieto aselevon päättymisestä maaliskuun alussa 1742, jolloin suunnattomista huolto-ongelmista kärsineen armeijan sekasortoinen tilanne sai oheensa pakokauhunomaisen pelon yllätyshyökkäyksestä.

Vihollisuuksien jatkuttua Keskisarjan tituleeraamat ”hölmöilypäivät” alkoivat seurata toisiaan. Eversti Eric Fröbergin luopuminen päälliköimästään Mäntlahden murroksesta venäläisten ollessa vielä kaukana ja Haminan linnoituksen polttaminen vihollisenkin suureksi hämmästykseksi löysivät paikkansa sotahistorian häpeäsivuilta ja aikalaiskerronnasta. Kymijoen tarjoamaa luonnollista puolustuslinjaa ei ilmeisesti ehditty edes harkita.

Perääntyminen oli niin kiivasta, että venäläisillä joukoilla oli työ ja tuska kyetä etenemään edes suunnilleen samaa vauhtia. Viimeinen mahdollisuus puolustaa – edes kunniaa – tarjoutui elokuussa 1742 Tuomarinkylän pellolla muutama virsta Helsingin satamasta. Suurtaistelun ”peruminen” tiivistyy tulkintaan ylipäällikkö Charles Emil Lewenhauptia riivanneesta johtoajatuksesta: ”ei pysty”. Ylipessimismi oli Keskisarjan mukaan sielunvamma, mikä syöksi Lewenhauptin ”sotahistorian tympeimpään tuonelaan” (s. 192).

KOETTU HATTUJEN SOTA

Teos rakentuu vahvasti hattujen sodan paikan päällä Suomenlahden pohjoisrannikolla kokeneiden miesten muistiinpanoihin. Näin esimerkiksi Ruotsin Kuninkaallisen Henkikaartin mukana elokuussa 1741 Suomeen rantautunut rovasti ja sotilaspappi Tiburtz Tiburtitus, Venäjän joukkojen ohessa sotaa havainnoinut ylilääkäri Johan Jacob Lerche sekä jo isonvihan ajoilta päiväkirjamerkinnöistään tunnettu huimapäinen sissi Tapani (Staffan / Stefan / Stephan) Löfving saavat muiden ohessa äänensä kuuluviin. Samaisia päiväkirjoja on hyödynnetty äskettäin esimerkiksi Eila Suomisen teoksessa Suuren Rantatien julma pikkuviha 1741–1743 (2019).

Käytetyistä aikalaislähteistä tulee ohimenevä maininta vasta sivulla 187. Erinäisten päiväkirjojen samoin kuin esimerkiksi joidenkin venäläisten lähteiden, kuten yhtenä ”Suomen-syöjänä” tunnetun Kesar Filippovitš Ordinin (1889) teoksen Pokorenije Finljandii (Suomen valloitus) lähdekriittinen tarkastelu olisi ollut toivottu lisä teokseen. Sama kriittisen tarkastelun lähtökohta koskee toki myös kotimaista ja ruotsalaista tutkimusta.

Teoksen keskivaiheille sijoitettujen kahden kuvaliitteen anti jää lukijalle harmillisen vähäiseksi. Kuvissa esiintyy ennen kaikkea kirjasta tuttuja miehiä, joiden esittely toinen toisensa perään lyhyillä kuvateksteillä ryyditettynä lähinnä tylsistyttää lukijaa. Liitteiden muutama tilannepiirros hattujen sodan taisteluista visualisoi tapahtumia lukijalle, kun taas teoksen etu- ja takalehtiin painetut kartat ovat kenties vaihtaneet paikkaa viime hetkillä, sillä nyt nimiösivuilla ja kuvalähteissä olevat tiedot ovat epähuomiossa jääneet väärään järjestykseen. Aikalaiskarttoja, jotka kertovat omaa kieltään ajan ”maailmankuvasta”, olisi teokseen mahtunut lisääkin.

Teoksen viidennen pääluvun ”Miekka ja aura” viimeiset alaluvut saavat lukijan lievän hämmennyksen valtaan. Hattujen sodan ajan yhteen vetävän tiivistyksen sijaan teksti päättyy Kustaa (tai Gustav) III:n sodan (1788–1790) ja Suomen sodan (1808–1809) turhiin opetuksiin sekä Suomen oraisiin aina Gavrilo Principiä myöden. Kyseisten teemojen liitos hattujen sotaan, pääarmeijan liikkeisiin Kymenlaaksossa ja Uudellamaalla sekä kirjan alussa mainittu rajaus keskittyä ensimmäiseen sotavuoteen tuntuu kaukaiselta.

KIRJANSA ANSAINNUT SOTA

Kokonaisuudessaan Keskisarjan teos osoittaa, että hattujen sota on uuden kirjansa ansainnut. Samalla lukija havaitsee, että erilaisia näkökulmia 1740-luvun alun sota- ja vihavuosiin jää vielä tuleville tutkijoille perattavaksi. Yksi teoksen anti on se, että suureen yleisöön uppoava historiantutkimus voi olla myös sisällöllisesti asiantuntevaa, vaikka varsinaiset uudet tutkimusavaukset jäävätkin siitä uupumaan. Keskisarja havainnollistaa värikkäästi sodankäynnin päättömyyden olevan ajaton ilmiö.