Tehotuotetut eläimet

Taija Kaarlenkaski ja Otto Latva ovat tarttuneet ajankohtaiseen aiheeseen toimittaessaan vertaisarvioidun, kriittistä eläintutkimusta sisältävän teoksen Tunteva tuote: Kuinka eläimistä tuli osa teollista tuotantoa? Sen 15 artikkelissa pohditaan teollista eläintuotantoa humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Niissä kerrotaan ruoaksi tuotettavien, turkisten takia tarhattavien ja lemmikkieläinten suurimittaisesta tuotannosta. Kirja sopii luettavaksi juuri sinulle, joka et pelkää tietoa ihmisten ja eläinten välisten suhteiden ikävistäkin puolista.  

Kaarlenkaski, Taija & Latva, Otto (toim.): Tunteva tuote: Kuinka eläimistä tuli osa teollista tuotantoa?. Vastapaino, 2022. 382 sivua. ISBN 978-951-768-997-7.

Viime vuosikymmenien aikana historian ja muidenkin alojen tutkimuksessa on tapahtunut useita ”käänteitä”. Animal turn– eläinkäänne – on yksi niistä. Se haastaa katsomaan ympärillämme olevia muunlajisia olentoja aktiivisina ja tuntevina toimijoina. Etenkin eläintuotannosta on viime vuosina keskusteltu vilkkaasti, vaikkakin keskustelu on ollut varsin historiatonta. Siinä esiintyy myös jyrkkiä mielipide-eroja ja sitä sävyttää käsitys eläinten ”luonnollisesta” roolista ihmisten käyttötavarana. Tätä käsitystä on alettu kritikoida yhä laajemmin, ja on myös kysytty: Onko ihmisellä moraalinen oikeus käyttää älyllisiä ja tuntevia eläimiä ravinnoksi ja muihin tuotteisiin?

Maailmalla on julkaistu tutkimuksia, joissa eläintuotanto on ollut yhtenä teemana, mutta Tunteva tuote: Kuinka eläimistä tuli osa teollista tuotantoa? keskittyy yksinomaan teolliseen eläintuotantoon ja pohtii sitä laajasti. Teos paljastaa eläintuotantoon liittyvien käsitysten historiattomuuden ja näyttää, miten nykyiseen teollistuneeseen massatuotantoon on tultu ja millaiset yhteiskunnalliset ja historialliset mekanismit siihen ovat vaikuttaneet.

Kirja liittyy yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen eläintutkimukseen  (human-animal studies), josta on tullut 1900-luvun lopulta lähtien oma tieteenalansa. Aikaisemmin eläimiä on tutkittu lähinnä ihmiskeskeisistä lähtökohdista, mutta Taija Kaarlenkasken ja Otto Latvan toimittamassa teoksessa huomioidaan myös eläinten näkökulma, sikäli kuin se on mahdollista tavoittaa.

Taija Kaarlenkaski on FT, dosentti ja yhteiskunnalliseen eläintutkimukseen erikoistunut perinteentutkija, joka toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa Karjalan tutkimuslaitoksella. Hänen väitöskirjansa Kertomuksia lehmästä: Tutkimus ihmisen ja eläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta (2012) käsittelee suomalaisten kokemuksia ja tulkintoja lehmästä. Kuva: Twitter.
Otto Latva on FT, dosentti ja kulttuuriseen eläin- ja kasvitutkimukseen sekä ympäristöhistoriaan erikoistunut historioitsija, joka työskentelee yhdessä Suomen Akatemian hankkeessa ja johtaa itse toista. Hänen väitöskirjansa The giant squid: Imagining and encountering the unknown from the 1760s to the 1890s (2019) selvittää jättiläiskalmarin hirviöllistämisen historiaa. Kuva: AntroBlogi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuntevan tuotteen taustalla on Turun yliopiston yleisen historian oppiaineessa toimiva, Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke, Kestämättömän kehityksen kulttuuri: Eläinteollisuus ja eläinten hyväksikäyttö Suomessa 1800-luvun lopulta lähtien. Useat kirjoittajat ovat kuitenkin saaneet rahoitusta muista lähteistä ja toimineen muissa hankkeissa.

Kaarlenkaski ja Latva ovat koonneet Tuntevaan tuotteeseen uutta tutkimusta, joka koskee etupäässä suomalaisia tuotantoeläimiä. Kirjassa on johdannon ja loppusanojen lisäksi 15 artikkelia, joista 4 on kahden tekijän yhteisartikkeleita. Artikkelit – tai luvut, kuten kirjoittajat tekstejään nimittävät – käsittelevät teollisen eläintuotannon historiaa, tuotantoeläinten määrittelyä, eläimiä ja ihmisiä tuotantoprosessin osana, tuotantoeläinten kuvaamista ja esittämistä sekä eläintuotannon kritiikkiä. Kirja selvittää myös teollisen eläintuotannon taustoja ja muotoutumista paljastaen, miten lyhyessä ajassa nykyaikaiset, ikuisina pitämämme eläinten käytön tavat ovat muodostuneet. Teos ei kata kaikkia teolliseen tuotantoon liittyviä aiheita eikä luo systemaattista kokonaiskuvaa ihmisen ja tuotantoeläinten välisen suhteen historiasta, joten tutkijoilla riittää tekemistä.

Kirjan artikkelit on normaaliin tieteelliseen tapaan varustettu viittein ja jokaisen artikkelin lopussa on lähdeluettelo, josta löytyy paljon lisälukemista asiasta kiinnostuneille. Melkein kaikissa teksteissä on 1–3 aiheeseen liittyvää pientä mustavalkoista kuvaa. Parissa artikkelissa on myös aihetta valaisevia taulukoita tai nelikenttiä.

Kirjoittajien sukupuolella ei liene väliä, mutta 19 kirjoittajasta kaksi kolmasosaa on naisia. Ehkä naiset ovat yleensäkin kiinnostuneempia eläintutkimuksesta kuin miehet. Suurin osa tekijöistä on eri tieteenalojen tohtoreita, professoreita ja dosentteja sekä väitöskirja- ja muita tutkijoita. Mukana on myös ympäristöaktivisti. Kirjoittajia työskentelee Aalto-yliopiston lisäksi Itä-Suomen, Joensuun, Jyväskylän, Tampereen ja Turun yliopistossa sekä Suomen ympäristökeskuksessa. Kirjoittajat edustavat ilahduttavan monia tieteenaloja, ainakin historiaa, kuluttajaekonomiaa, kulttuurimaantiedettä, kulttuurista eläintutkimusta, sukupuolentutkimusta, yhteiskuntatieteitä, yhteiskuntamaantiedettä ja ympäristöhistoriaa.

Kaikki kirjoittajat edustavat kriittistä eläintutkimusta, joka näkee myös muilla eläimillä kuin ihmisillä olevan itseisarvon. Heille ei-inhimilliset olennot ovat älyllisiä ja tuntevia aktiivisia toimijoita ja vaikuttajia monilajisissa yhteisöissä. Useiden artikkeleiden taustalla on posthumanistinen ja uusmaterialistinen ajattelu, vaikka kirjoittajien tieteelliset taustat ovat moninaiset.

Teollisen eläintuotannon historiaa

Taina Syrjämaa, Liisa Kaski ja Otto Latva, Eeva Nikkilä sekä Marja Jalava kirjoittavat eläintuotannon historiasta. Syrjämaa on yleisen historian professori ja tutkii artikkelissaan ”Eläimet, eläinperäiset tuotteet ja edistysusko”, miten eläimet liitettiin asteittain teolliseen tuotanto- ja markkinajärjestelmään. Lähteinään hän käyttää maatalous- ja teollisuusnäyttelyjen luetteloita ja raportteja, maanviljelyskokousten pöytäkirjoja, lehtiuutisia ja tilastoja. Hän osoittaa, miten teollinen eläintuotanto liittyy 1800-luvulta alkaen yhteiskunnan modernisoitumiseen: kaupungistumiseen sekä palkkatyöhön ja fossiilitalouteen siirtymiseen.

Eläinperäisten tuotteiden tuottamisella ja kuluttamisella on osoitettu kuulumista kehittyvien kansakuntien joukkoon. Eläimet on ymmärretty tuotteina ja niiden arvo on mitattu taloudellisin perustein. Niiden jalostus, ruokinta sekä tuotantotilat ja -välineet on optimoitu, jotta voidaan saada enemmän eläimiä ja kasvattaa niitä yhä suuremmissa yksiköissä. Teollisessa tuotannossa eläimet ovat vain (kapitalismin) pelinappuloita. Viime aikoina on kuitenkin huomattu, ettei jatkuva kasvu ole enää mahdollista.

Folkloristi, antiikintutkija ja väitöskirjantekijä Liisa Kaski sekä Otto Latva ovat laatineet yhteisartikkelin ”Turkiseläin tuotteena 1800-luvun Suomessa”. He selvittävät, miten kansanomaiset metsästäjät ja ylempiluokkaiset vapaa-ajan metsästäjät suhtautuivat turkiseläimiin ja miten näihin suhtauduttiin laajemmin yhteiskunnassa. Kirjoittajia kiinnostaa myös eläinsuhteen muuttuminen. Lähteinään he hyödyntävät metsästysloitsuja, -riittejä ja -taikoja, metsästysaiheisia kyselyjä, sanomalehtiä ja muita painettuja julkaisuja sekä lainsäädäntöä ja tilastoja.

Vielä 1800-luvulla rahvaan miehet pyydystivät turkiseläimiä hyödyn vuoksi, omiin tarpeisiinsa milloin halusivat. Urheilumetsästäjät taas ampuivat eläimiä huvikseen ja halusivat rajattuja metsästysaikoja. He valittivat riistaeläinten tuhoamisesta ja jakoivat turkiseläimet hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Nämä eri metsästyskulttuurit vaikuttivat siihen, miten turkiseläimiin suhtauduttiin lainsäädännössä, kauppatavarana ja symbolisten merkitysten lähteenä. Vuosisadan lopussa jotkut tiedostivat jo, että jokaisella eläimellä on paikkansa luonnossa, mutta yhteiskunta heräsi turkiseläinten katoamiseen vasta 1930-luvulla. Tämä taas kannusti turkistarhauksen aloittamiseen.

Turkiksia vietiin Suomesta 1800-luvulla jonkin verran Venäjälle. Vuosisadan lopulta lähtien meilläkin alettiin käyttää turkiseläimiä myös muotiasusteiksi päineen, häntineen ja käpälineen. Kuvassa Boris Kustodievin maalaus oopperalaulaja Feodor Chaliapinista. Kuva: Wikimedia Commons.

Eeva Nikkilä tekee väitöstutkimusta Suomen viime vuosisadan sianjalostuksesta ja sianhoidosta, mutta artikkelissaan ”Kotieläinten ruokinta, jalostus ja arvottaminen 1800-luvun lopun Suomessa” hän selvittää, miten eläinten arvottaminen ilmeni lähinnä nautojen ja hevosten ruokinnassa sekä nautojen jalostamisessa ja henkilökohtaisissa kohtaamisissa eläinten kanssa. Tekijä käyttää lähteinään muistitietoaineistoa, joka valaisee kansanomaista perinnettä ja henkilökohtaisia eläinsuhteita sekä aikakauslehtiä, jotka edustavat ajan yhteiskunnallista keskustelua.

Omavaraistaloudessa ja kaupallisessa karjataloudessa eläimiä on arvotettu eri tavalla, ja ajan myötä arvottaminen on muuttunut. Yhteiskunnan muutokset ja ihmisten arvottamisen tavat ovat vaikuttaneet olennaisesti eläinten kokemuksiin ja eläimiä ympäröivään todellisuuteen. Perinteisessä karjataloudessa talviruokinta oli pitkään yleinen ongelma. Hevosille annettiin parhaat palat, mutta muut kotieläimet saivat tyytyä vaatimattomiin rehuihin. Kun karjataloutta pyrittiin kehittämään 1860-luvun nälkävuosien jälkeen Suomessa, tuotiin maahan skotlantilaista ayshirekarjaa, jota käytettiin jalostukseen. Lehmien rotu oli siis arvottava kategoria. ”Kehittymätöntä maatiaisrotua” ei pidetty laadukkaana eikä pyritty parantamaan, mutta sitä kasvatettiin, koska se oli tottunut Suomen ilmastoon ja niukkaan ravintoon ja koska tunnetasolla eläinyksilöt olivat arvokkaita. Hyvä jalostuslehmä oli komea ja rotupuhdas. Hyvä lypsylehmä taas oli rodusta riippumatta tuottava.

Marja Jalava on aatehistorian dosentti ja yhteiskuntahistorian professori. Hän on tutkinut mm. kaupallisen eläintuotannon laajentumista ja lihansyönnin kasvua. Artikkelissaan ”Lihansyönnin edistäminen 1900-luvun alkupuolella” hän on kiinnostunut ideologisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista seikoista, jotka liittyvät varsinkin sianlihan tuotantoon. Hän selvittää, miksi lihansyöntiä haluttiin lisätä, miten lihataloutta kehitettiin ja mitä tästä seurasi eläimille. Hän pohtii myös ihmisten suhdetta ”eläintavaraan”. Jalavan teoreettinen viitekehys on uusmaterialismi ja menetelmä laadullinen analyysi. Lähteinään hän käyttää maa- ja lihatalouslehtiä, sianhoito-oppaita, säädöksiä sekä lihateollisuuden ja lihakaupan yrityshistoriikkeja.

Jalava paneutuu sianlihan käytön kasvuun aikana, jolloin Suomi kaupungistui ja teollistui, elintaso nousi, teurastamoita perustettiin ja kylmätekniikkaa kehitettiin. Kasvavan lihantuotannon ja -kulutuksen avulla maan haluttiin nousevan sivistyskansojen tasolle ja menestyvän taloudellisessa kilpailussa muiden maiden kanssa. Kaupallinen maatalous ja teollistuva lihatalous saivat vahvan nationalistisen latauksen. Tavoitteisiin pääsyä auttoi mm. 1902 annettu tuotantoeläinten teurastusta koskeva asetus ja 1922 lihantarkastuslaki. 1910-luvulta lähtien modernit teurastamot yhdistivät ihmisten terveyden, eläinten hygieenisen tappamisen ja sivistyneen kohtelun sekä taloudellisen voitontavoittelun. Hyödykkeeksi jalostettu ”eläintavara” oli tuolloin myös tunteva eläinystävä, sillä sikalat olivat pieniä, alle kymmenen sian laitoksia. 1920-luvun lopulta lähtien kulutusta lisäsivät lihajalosteet: makkarat, einekset ja säilykkeet, mutta toinen maailmansota romahdutti lihan syönnin, niin että 1930-luvun lihankulutustasolle päästiin taas vasta 1960-luvulla.

Miten tuotantoeläin määritellään?

Tuotantoeläinten määrittelemisestä kirjoittavat Nora Schuurman ja Juha Kotilainen, Ate Tervonen sekä Sami Torssonen. Yhteisartikkelissaan ”Syödäkö vai eikö syödä? Eläimiä määrittävät kategoriat liikkeessä” Schuurman ja Kotilainen käsittelevät muuttuvaa kahtiajakoa syötäviin ja ei-syötäviin eläimiin esimerkkinään hevonen. Kirjoitus ei koske Suomea. Schuurman on dosentti ja kulttuurimaantieteilijä, jota kiinnostavat kumppanieläimiin liittyvät kulttuuriset käsitykset ja käytännöt, ihmisten ja eläinten väliset suhteet sekä eläinten toimijuus ja kuolema. Kotilainen on ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori ja yhteiskuntamaantieteilijä. Hän on tutkinut mm. luonnonresurssien kestävää käyttöä ja suojelua.

Tutkijat käyttävät lähteinään The Guardianissa ns. hevosenlihaskandaalin yhteydessä 2013 ilmestyneitä hevosenlihan syömistä koskevia pääkirjoituksia, uutisia, analyyseja, kolumneja, mielipidekirjoituksia ja pilakuvia. Kaikkiaan 206 jutusta 30 liittyy syötävyyteen. Näitä analysoimalla kirjoittajat selvittävät, miten hevoset määrittyvät syötäviksi tai ei-syötäviksi ja miten tämä liittyy kansalliseen kulttuuriin. Yleensä tuotanto-, koe-, haitta- ja riistaeläinten tappaminen hyväksytään. Mutta mihin kategoriaan hevonen kuuluu? Eri alueilla ja aikoina hevonen on ollut ihmisen kumppani ja työtoveri, voimanlähde, kulkuväline, sotakalu, paimen, villieläin, statussymboli, urheiluväline, terapeutti, perheenjäsen ja lemmikki. Mutta se on ollut myös ihmisravintoa.

Ranskassa hevosenlihan syöminen on sallittu vuodesta 1866 lähtien ja hevosta pidetään myös tuotantoeläimenä. Britanniassa suhtaudutaan perinteisesti torjuvasti hevosenlihan syömiseen, sillä hevonen koetaan yleisesti kumppaniksi. Lähteissä ilmeni silti myös hevosenlihan syömistä puolustavia mielipiteitä. Tilanteesta riippuen eläimet luetaan tuotantoeläimiin tai lemmikkeihin. Jotkut eläimet sijoittuvat näiden rajalle, ovat siis ”rajatapauksia”. Hevonen on juuri tällainen liminaalinen tapaus: ei-syötävä ja syötävä.

Ate Tervonen tekee kirjallisuustieteen väitöskirjaa koirien kulttuurisesta muotoutumisesta ja erilaisten tekstien vaikutuksista koiriin. Artikkelissaan ”Tuotteena ihmisen paras ystävä – rotukoiratuotannon ihmiskeskeisyys” hän tutkii ihmisen valta-asemaa suhteessa koiriin. Hän selvittää, millaista koiraa keskeiset rotukoiratuotantoa ohjaavat lisäännyttämistekstit eli rotumääritelmät ja erilaiset jalostuksen tavoiteohjelmat tuottavat. Hän osoittaa myös rotukoirasysteemin varaan rakentuvien käsitysten, toimijoiden ja toiminnan ihmiskeskeisyyden ja ongelmallisuuden koirien hyvinvoinnin kannalta.

Rotumääritelmät kuvaavat rotujen esteettisen ihanteen ulkomuotokeskeisesti. Suomenpystykorvan silmät ovat ”[k]eskikokoiset, mantelinmuotoiset, hieman vinot, mieluimmin tummat. Ilme on eloisa ja tarkkaavainen.” Kuvassa vuoden 1989 postimerkki. Kuva: Wikimedia Commons.
Tutkimusesimerkeikseen Tervonen ottaa labradorinnoutajan, suomenpystykorvan sekä englannin- ja ranskanbulldoggin. Suomessa vuoden 2020 rotumääritelmissä ja jalostuksen tavoiteohjelmissa hahmottuvat tavoitteet: puhdasrotuinen, rodunomainen, terve, monimuotoinen ja lisääntymiskykyinen koira. Puhdasrotuisuus ja rodunomaisuus ovat ristiriidassa koirien terveyden ja monimuotoisuuden kanssa, mutta terveys, monimuotoisuus ja lisääntymiskyky ottavat paremmin huomioon koirien hyvinvoinnin kuin rotutavoitteet. Labradorinnoutajien ja suomenpystykorvien rodunomainen ulkomuoto ja perimä aiheuttavat selvästi vähemmän ja lievempiä terveysongelmia kuin bulldoggirotujen ulkomuoto ja perimä.

Sami Torssonen on valtio-opin opettaja. Eläinpolitiikan ohella hän on tutkinut mm. sisäilma- ja koronapolitiikkaa sekä yhteiskunnallista läpinäkyvyyttä. Artikkelissaan ”Eläin pääomana” hän hahmottelee teoreettista kokonaiskäsitystä ihmis-eläinsuhteen ja pääoman kytköksestä. Hän yhdistelee ja kritisoi monelta kannalta kolmen teoreetikon, sosiologi Rhoda Wilkien, paleoantropologi Pat Shipmanin ja filosofi, yhteiskuntakriitikko Karl Marxin näkemyksiä. Torssonen kirjoittaa selkeästi, mutta aihe vaatii lukijalta paneutumista, jos ei tunne entuudestaan teoreetikoiden aivoituksia.

”Tunteva tavara” (sentient commodity) on Wilkien käyttöönottama termi, ja hän tarkastelee tätä ihmiskunnan historian perspektiivissä. Shipman taas operoi ihmisen ja eläinten evoluution historian perspektiivissä. Marx puolestaan näkee eläimen tuotantopääomana. Kun tavaraa käytetään vaihdossa, tavarantuotanto tähtää vaihtoon, mutta kapitalistisessa tavarantuotannossa tähtäimessä on voitto. Nykyinen eläinten tuotantoprosessi onkin harvainvaltainen ja kapitalistisen mallin mukainen. Torssonen vaatii, että tutkijoiden pitäisi etsiä keinoja, joilla tuotanto sovitetaan eläinten tuntevuuden ja sympaattisuuden kanssa. Hän puolustaa myös tuotantodemokratiaa, jossa laajat väestönosat saavat päättää tuotannon organisoinnista.

Eläimet osana teknologista tuotantoprosessia

Annika Lonkila, Taija Kaarlenkaski ja Tiina Ollila kirjoittavat artikkeleissaan teknologisesta tuotantoprosessista eri näkökulmista. Suomen ympäristökeskuksen tutkijana Lonkila pohtii työkseen kestävään ruokajärjestelmään siirtymistä. Jo väitöskirjassaan hän käsitteli karjanjalostuksen teknologista kehitystä ja sen muutoksia eläinten ja ihmisten välisissä suhteissa lypsykarjatiloilla. Samaan aihepiiriin kuuluu myös hänen artikkelinsa ”Optimoituja eläimiä: eläinten jalostus teknologisena ratkaisuna ruoantuotannon kriiseihin”.

Lonkila tarkastelee nautoja, sikoja ja kanoja jalostuksen kohteina ja esittelee erilaisia jalostukseen liittyviä teknisiä keinoja, mm. geenieditoinnin, joilla pyritään ratkaisemaan eläinten hyvinvointi- ja ympäristöongelmia. Jalostuksen päämäärinä ovat eläinten terveys, ruokaturvallisuus ja kustannustehokkuus, ja jalostuksella pyritään muokkaamaan eläimiä niin, että ne soveltuvat paremmin tuotannon muuttuviin vaatimuksiin. Lonkila pohtii myös, millaisista arvoista nuo jalostuksen tekniset ratkaisut nousevat, ja millaista ruokajärjestelmää ne tuottavat. Tuotantoon liittyvien erilaisten ongelmien ratkaisemiseen kirjoittaja kaipaa monitieteistä tarkastelua.

Jalostuksella pyritään mm. kasvattamaan lihaksikkaita sikoja ja pullearintaisia broilereita. Sillä koetetaan saada munijakanat pyöräyttämään muna päivässä, emakot porsimaan juuri sopivan määrän porsaita ja estämään ”turhien” sonnivasikoiden syntyminen. Kuva: Wikimedia Commons.

Myös Taija Kaarlenkasken artikkeli, ”Eläimet ja ihmiset teknologian käyttäjinä automatisoidussa tuotantojärjestelmässä”, liittyy hänen väitöstutkimuksensa aiheeseen,
lehmiin. Hän tarkastelee eläintuotannon teknologisoitumista maidontuotannon ja automatisoidun lypsyn näkökulmasta. Kaarlenkaski selvittää, miten teknologiaa opitaan käyttämään toimintaympäristössä, jossa sekä ihmisen että lehmän on opittava uusia käytäntöjä. Hän keskittyy lypsyrobotin käyttöönottovaiheeseen, joka on jäänyt tutkimuksessa vähälle huomiolle. Aihe on tärkeä, sillä jo 2020 Suomessa tuotettiin maidosta 46 % lypsyrobottien avulla.

Artikkelissaan tekijä tarkastelee teknologian omaksumista symbolisena, käytännöllisenä ja kognitiivisena työnä sekä lehmän että ihmisen kannalta. Sen lähtökohtana on uusmaterialistinen ajattelu ja ”teknologisen domestikaation” ajatus. Voidaan myös puhua teknologian kotouttamisesta tai omaksumisesta. Tutkimusaineistonaan Kaarlenkaski käyttää yhdeksällä lypsykarjatilalla tekemiään kenttätyöhaastatteluja ja -havaintoja, ottamiaan valokuvia ja videoita sekä Nauta-lehdestä poimimaansa aineistoa. Muissa maissa saatuja kokemuksia hän hyödyntää tutkimuskirjallisuuden kautta.

Lypsyrobotteja käytetään eniten suurilla lypsykarjatiloilla. Ne vaativat oppimista sekä lehmiltä että ihmisiltä. Tulevaisuudessa teknologian käyttö vain laajenee ja yhä suurempi joukko eläimiä joutuu uusiin oppimis- ja sopeutumistilanteisiin. Kuva: Wikimedia Commons.

Tiina Ollila on kielestä ja kuolemasta kiinnostunut väitöstutkija, jonka tutkimus käsittelee  tuotantoeläinten teurastukseen liittyviä käytänteitä, diskursseja ja tunteita. Hänen artikkelinsa, ””Tainnutuskehto” ja kuolemanvarmistus – teurastaminen teknologisoituna prosessina” on osa hänen väitöstutkimustaan. Suomessa on kymmeniä teurastamoja, joissa ihmisravinnoksi tarkoitetut eläimet lopetetaan ja teurastamista kontrolloidaan lakiteknisesti sekä kielellisesti ja materiaalisesti.

Tutkijaa kiinnostaa, miten tuotantoeläimistä tehdään tapettavia ja millä tavoin kielenkäyttö on osa tätä prosessia. Hän tarkastelee teurastamista kriittisen diskurssianalyysin keinoin piilossa olevana työnä ja prosessina, johon liittyvät ei-inhimillisten olentojen tunteet sivuutetaan ja ihmistunteet etäännytetään. Hän selvittää myös, miten Eläinten hyvinvointikeskuksen (EHK) laatimissa teurastusoppaissa ohjataan ja oikeutetaan teurastuksen lainsäädäntöä ja toimintatapoja. Oppaat käsittelevät hyvää toimintatapaa naudan sian ja siipikarjan lopettamisessa ja teurastamisessa; ne täydentävät ja tarkentavat EU:n ja Suomen lainsäädäntöä. Niiden tavoitteena on eläinten hyvinvoinnin turvaaminen, mutta tavoitteen saavuttaminen riippuu aina teurastamiseen osallistuvista ihmisistä.

Tuotantoeläimien kuvaaminen ja esittäminen

Outimaija Hakala sekä Markus Vinnari ja Visa Heinonen paneutuvat siihen, miten tuotantoeläimiä kuvataan ja esitetään. Hakala on kuvataiteilija ja taidehistorioitsija. Hänen artikkelinsa, ”Eläimien kuvaamisen tasot: nostalgisia, materiaalisia ja kriittisiä kuvia”, liittyy hänen väitöskirjansa teemoihin. Hän tarkastelee taiteessa eniten esitetyn tuotantoeläimen, naudan, kuvaamistapoja ja sen merkitystä nykytaiteessa eli 1960-luvun jälkeen tehdyssä taiteessa riippumatta teosten muodosta. Aineistonaan hän käyttää sekä tunnettujen että aloittelevien taiteilijoiden teoksia, taidehistoriallista kirjallisuutta ja tutkimusta, näyttelykritiikkejä ja näyttelyjen tiedotusmateriaalia. Keskeistä aineistoa ovat myös taiteilijoiden haastattelut.

Miina Äkkijyrkkä on tunnetuin nautataiteilijamme. Hän on kuvannut lehmiä ja vasikoita sekä veistoksissa että maalauksissa. Hän on myös ponnistellut kyyttöjen säilyttämisen puolesta. Kuva: Teemu Rajala (kuvaaja), Wikimedia Commons.

Hakala tarkastelee eläintaidetta kriittisen eläintutkimuksen näkökulmasta. Hän näkee teosten taiteellisen ja eettisen arvon kytkeytyvän toisiinsa. Hän selvittää, miten nautoja on esitetty itsearvoisina ja tuntevina olentoina sekä niiden yksilöyden näkökulmasta. Hän etsii aineistosta visuaalisia ja kielellisiä diskursseja, jotka välittävät arvomaailmaan pohjautuvia avoimia ja piilotettuja viestejä. Hän myös liittää teokset historiallisiin genrekonventioihin ja muihin kuvallisiin ja kirjallisiin yhteyksiin. Eläinten kuvaamisen tavat taiteessa ovat monipuolistuneet. Ne heijastelevat yleisiä asenteiden muutoksia ja eläinten hyödyntämisen tehostumista.

Yhteisartikkelissaan ”Eläinten roolin muutos yritysviestinnässä” Vinnari ja Heinonen tarkastelevat elintarvikejätti Valion ulkoisessa viestinnässä tapahtunutta muutosta 1960-luvulta nykypäivään. Yliopistonlehtori Vinnari on kiinnostunut kestävästä kehityksestä ja erityisesti eläinoikeusnäkökulman huomioimisesta yritysten vastuullisuustoimissa. Kuluttajaekonomian professori Heinonen on puolestaan tutkinut mm. pitkän aikavälin muutoksia kulutusyhteiskunnassa ja mainonnan historiaa Suomessa.

Kirjoittajat tarkastelevat eläinten esittämistä Valion markkinoinnissa ja mainonnassa sekä omistajille tarkoitetuissa vastuullisuusraporteissa ja vuosikertomuksissa 1960-luvulta 2000-luvulle, ts. rakennemuutoksen vuosikymmenien ja modernin kulutusyhteiskunnan kontekstissa. Heidän teoreettinen lähtökohtansa on sosiaalisten representaatioiden teoria, jonka mukaan sosiaaliset representaatiot muodostuvat tiedosta, asenteista ja kohdetta koskevista mielikuvista. He soveltavat kuva-aineistoon visuaalisen sosiologian menetelmiä ja teksteihin tulkinnallista tekstianalyysia.

Tutkijat havaitsivat, että eläimiä on mainoksissa yllättävän vähän. Kaikkiaan 149:stä tuoretuotteita mainostavasta filmistä vain 33:sta löytyy eläimiä – lehmiä, hevosia, kissoja, koira ja papukaija – sekä jäätelömainoksissa pingviini. Piirretyissä mainosfilmeissä esiintyy lepakko, käärme ja koira. Mainoksissa eläimet ovat sivuroolissa ja tuottavat mielikuvia tuotteiden luonnollisuudesta, menneistä maalaismaisemista ja agraarisista perusarvoista.

Aluksi mainokset sisälsivät lähinnä tuoteinformaatiota, ja vähitellen ilmestyi yhä enemmän tuotemielikuva- ja personoituja mainoksia sekä elämäntyylimainoksia. Vuosikertomukset seuraavat aikaviiveellä yhteiskunnallista keskustelua, mutta niissäkin tarjottu eläinkuva laajenee vuosikymmenten aikana. 1960-luvun eläinmääriin liittyvästä informaatiosta siirryttiin eläinkäsitykseen, joka sisältää eläinten hyvinvointiin ja viime vuosina myös eläinten lajinomaiseen käyttäytymiseen liittyviä seikkoja. Tekijät tiivistävät tekstin sanomaa kolmessa taulukossa, joissa he esittävät maatalouden ja maidontuotannon tunnuslukuja, vuosikertomusten raportoinnin muutosta 1960–2015 ja muunlajisia eläimiä aineistossa. He myös huomauttavat, että olisi tutkittava myös painettuja mainoksia.

Eläintuotannon kritiikki

Sanna Karhun, Heidi Kurvisen ja Niina Kuorikosken sekä Pinja Mustajoen artikkelit käsittelevät eläintuotannon kritiikkiä. Karhu on mm. ekofeminismiin ja kriittiseen eläintutkimukseen erikoistunut filosofi ja sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori. Artikkelissaan, ”Näimme kaiken omin silmin: tappaminen teurastamoissa piilotettuna väkivaltana”, hän tarkastelee eläinten massateurastamista historiallisena ja poliittisena käytäntönä, jossa tappaminen on pyritty häivyttämään lihansyöjien silmistä, vaikka siinä näytettäisiin teurastamista avoimesti tai ei. Hänen mukaansa häivyttämisen yhteiskunnallisena ja kaupallisena tavoitteena on nujertaa pohdinta eläinten ruoaksi tappamisen eettisestä oikeutuksesta. Tekijä hyödyntää historiallista aineistoa, mutta hänen otteensa on filosofinen.

Karhu ei usko väitteeseen: ”Jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat kasvissyöjiä.” Hän ei usko myöskään käsitykseen, että suhtautuminen eläinten hyvinvointiin riippuu siitä, nähdäänkö eläimiä ja niiden kärsimystä arjessa. Omaa käsitystään kirjoittaja tukee tarkastellen massateurastuksen historiaa teurastamoturismin näkökulmasta. Mekaaninen joukkoteurastus käynnistyi 1860-luvulla Chicagossa, missä eläinten tappamisesta tehtiin spektaakkeli, jota turistit pääsivät ihmettelemään. Tuotantoketjussa liukuhihna saneli tappamisen ja paloittelun tahdin ja tekniikat. 1900-luvun alun jälkeen eläinten julkisesta tappamisesta tuli arka asia, ja teurastuksen näkemistä alettiin kontrolloida yhä enemmän. – Äärimmilleen automatisoidut ja teknologisoidut nykyteurastamot eivät päästä yleisöä laitoksiinsa hygieniaan vedoten. Eri maissa lihan ja teurastamoiden laatua valvotaan hieman eri tavoin; Suomessa teurastamot valvovat itse toimintaansa.

Heidi Kurvinen on dosentti ja mm. yhteiskunnallisiin liikkeisiin erikoistunut historiantutkija ja Niina Kuorikoski on eläinoikeusaktivisti. Heidän yhteisartikkelinsa, ”Eläimen ja ihmisen välinen suhde suomalaisen aktivismin historiassa”, on tapaustutkimus turkisaktivismista, joka on ollut yksi eläinaktivismin keskeisimmistä muodoista Suomessa. Se nousi 1995 kaiken kansan tietoisuuteen ”kettutyttöjen” tekemien turkistarhaiskujen myötä. Kirjoittajat selvittävät eläimiä kohtaan tunnetun ”affektiivisen empatian”  merkitystä ja eläineettisen ajattelun kehittymistä eläinaktivismissa sekä historiallisen kontekstin vaikutusta aktivistien toimintatapoihin. Tarkastelu ajoittuu 1970–1990-lukuihin, jolloin suomalainen turkisaktivismi muotoutui.

Suuri yleisö kauhistui ja järkyttyi 1995, kun ”kettutytöt” vapauttivat kymmeniä kettuja häkeistään turkistarhoilta. Kuvassa minkki turkistarhassa. Kuva: Bogna Wiltowska, Filckr.

Lähdeaineistonaan tutkijat käyttävät viiden eläinoikeusaktivistin haastatteluja ja aikalaistekstejä: 1987 perustetun Turkisten vastustajat -ryhmän asiakirjoja, Koe-eläinten suojelu -lehteä 1975–1985 sekä sanoma- ja aikakauslehtiä. Jo 1970-luvulla aktivistien käsityksiin kuului eläinten kokeman vääryyden empaattinen ymmärtäminen ja moraaliin perustuva oikeudentaju. Silloin pyrittiin myös suojelemaan koe-eläimiä. 1980-luvulla kerättiin tarhausta vastustavia adresseja. Toiminta oli rauhanomaista lukuun ottamatta yksittäisiä radikaaleja tekoja. Muualla maailmassa samaan aikaan vapautettiin koe-eläimiä ja lähetettiin kirjepommeja. Suomalaiset 1970- ja 1980-luvun aktivistit käyttivät samaa retoriikkaa, mutta toimintaan ilmestyi ajattelutapoja, jotka näkyivät vielä voimakkaampina 1990-luvun liikkeessä. Radikaaleimpien aktivistien toiminta hipoi laillisuuden rajoja, ja eläinsuojeluyhdistykset sanoutuivat niistä irti. 1990-luvun jälkeen vaikutustyö on edennyt maltillisempaan suuntaan.

Pinja Mustajoki on taustaltaan elokuvaäänisuunnittelija ja tekee väitöstutkimusta eläinaktivistivideoista ja tuotantoeläinten näkyväksi tekemisestä. Samoja asioita hän pohtii myös artikkelissaan, ”Kuviteltu, kuvattu ja todellinen tuotantoeläin”. Hän tutkii vuodesta 2007 lähtien julkisuuteen tulleita, eläinaktivistien salaa kettutarhoilla, sikaloissa, navetoissa, munitus- ja broilerikanaloissa sekä teurastamoissa kuvaamia videoita, jotka näyttävät eläintuotannon nurjaa puolta. Videot lisäsivät tuotantoeläinten näkyvyyttä, mutta ne myös yksinkertaistivat eläinkuvan ja tekivät kärsimyksestä tavanomaista. Videot on julkaistu Eläintehtaat.fi-sivustolla. Tekijä tarkastelee aktivistivideoita visuaalisena materiaalina ja yhteiskunnallisena ilmiönä, joka kertoo ihmisten ja eläinten suhteesta.

Aktivistivideoita on kahdenlaisia. Operaatiovideot on kuvattu yöllä; niissä ei ole lainkaan ihmisiä eikä dramatiikkaa tai suurieleisyyttä, mutta liikkuvasta kuvasta voi päätellä kameran takana olevan ihmisen. Tarkkailuvideot on kuvattu päivällä staattisella kameralla, ja niissä on mukana myös ihmisiä ja fyysistä väkivaltaa: potkimista ja piiskaamista. Videot ovat toteavia, koruttomia ja kaunistelemattomia, mutta myös liioittelemattomia ja kaunistelemattomia, siis ”tosia”. Videot kuvaavat ihmisten ja eläinten suhteesta laillisen ja laittoman, todellisen ja kuvitellun, shokeeraavan ja arkisen sekä näkyvän ja näkymättömän raja-alueella.

Lihatalot ovat puolestaan pyrkineet puhdistamaan imagoaan lisäämällä vastuullisuusviestintää, jossa ihmisen sanat ovat kuitenkin keskeisempiä kuin eläimet ja eläintuotannon käytännöt esitetään normaaleina. Eläintuotteita markkinoivien mainoskuvien ja aktivistivideoiden välille asettuvat neutraalit, kaunistelemattomat ja kauhistelemattomat kuvaukset. Eläinten näkökulmaa on niissäkin vaikeaa ellei mahdotonta tavoittaa, sillä kameran takana on aina ihminen ja eläin on kuvauksen kohde.

Vaikka tuotantoeläinten kärsimysten kavalkadi elää edelleen aktivistivideoilla, jotka kauhistuttivat ja järkyttivät julkisuuteen tullessaan, videot saattavat ohjata keskustelun pois eläimistä. Ehkä huomion kohteeksi pitäisi ottaa eläinten hallitsemisen välineet: hallit, häkit, käytävät, kaukalot, automaatit, ritilälattiat, portit, ketjut, kalterit sekä erilaiset välineet ja koneet. – Kuten Mustajoki artikkelissaan toteaa, eläintuotannon todellinen ongelma on sen olemassaolo.

Tunteva tuote on monipuolinen teos, josta löytyy varmasti jotakin kiinnostavaa luettavaa jokaiselle, joka haluaa tietää muunlajisten eläinten tutkimuksen viime aikojen trendeistä Suomessa. Kirjasta saa myös vinkkejä siitä, mitä kannattaisi tutkia enemmän.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *