Kirsti Salmi-Niklander tarkastelee folkloristiikan alaan kuuluvassa väitöskirjassaan aikaisemmin niukasti tutkittua ilmaisumuotoa, käsinkirjoitettuja lehtiä. Tutkimuskohteena on ”Valistaja” ja muut karkkilalaisten työläisnuorten 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä käsin kirjoittamat lehdet. Aineisto ei varmaankaan houkutellut helppoudellaan: tutkija sai käyttöönsä lähes 800 sivua käsittävän järjestämättömän läjän osin päiväämättömiä, suureksi osaksi anonyymien kirjoittajien tuottamia tekstejä ja tekstikatkelmia, joiden sisältö vaihteli Nyyrikistä ja muista painetuista julkaisuista kopioiduista tarinoista raittius- ja siveellisyyskeskusteluihin ja poliittiseen agitaatioon.

Hankala aineisto ei lannistanut Salmi-Niklanderia, joka kävi siihen käsiksi vimmalla ja järein asein. Valaisevassa itsereflektiossaan kirjoittaja sanoo usein miettineensä, miksi ”Valistajasta” tuli hänelle suoranainen pakkomielle, arvoitus joka juuri hänen olisi kyettävä ratkaisemaan. Paikkakunnan menneisyys kiinnosti Karkkilan Fagerkullaan, vanhalle (nykyään mitä idyllisimmälle) Högforsin työväen asuntoalueelle muuttanutta tutkijaa. Tutkimus sai vuosien kuluessa yhä enemmän sisältöä paikallisten tapahtumien myötä. 1990-luvulla kaupunki ajautui vakavaan taloudelliseen kriisiin ja asukkaat joutuivat pohtimaan identiteettiään ja olemistaan: lähteäkö vai jäädä. Pieni, yhden yrityksen ympärille kasvanut teollisuuskaupunki taisteli olemassaolostaan ja tulevaisuudestaan. Neuvostoliiton romahtaminen tuotti omat tuskansa punaiselle Karkkilalle ja sen asukkaille. Yhteisön identiteetti piti rakentaa uudestaan ja etsiä sille vaihtoehtoisia tulkintoja, päästä pois yhden tarinan vankilasta, kuten Salmi-Niklander kirjoittaa. Jotkut vaativat vaikean menneisyyden unohtamista. Tutkijan työstä tuli kannanotto muistamisen puolesta. Teemat, joita ”Valistajan” kirjoittajat aikoinaan käsittelivät, olivat Karkkilassa edelleen ajankohtaisia.

Luettuaan kirjan ymmärtää hyvin, miksi Kirsti Salmi-Niklander koki että hänen oli vastattava ”Valistajan” tarjoamaan tutkimukselliseen haasteeseen. Inspiraatio on syntynyt erikoisen aineiston ja persoonallisten tutkijanominaisuuksien – kuten laajan lukeneisuuden ja uupumattoman salapoliisitarmon – hedelmällisestä kohtaamisesta.

Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat kumpuavat keskustelusta, joka koskee folkloristiikan tutkimuskohdetta. Romanttis-nationalistiseen traditioon sitoutuneet folkloristit tutkivat luku- ja kirjoitustaidotonta, ei-modernia ihmistä (joka sivumennen sanoen määriteltiin erityiseksi ”kansanihmiseksi” kuten Salmi-Niklanderkin tekee). Itse asiassa kiinnostus ei kohdistunut niinkään ihmisiin, vaan heidän tuottamaansa perinteeseen. Kuitenkin kirjoittavia kansalaisia alettiin jo 1800-luvun lopulla hyödyntää perinteenkeruussa ja lopulta nämä ihmiset saivat lähettää arkistolle jopa omaelämäkertoja. Käsitys perinteestä kyseenalaistui. Niin historioitsijat, kirjallisuuden tutkijat ja folkloristit (lisäisin tähän myös kansatieteilijät) alkoivat kartoittaa kirjallisen ja suullisen ilmaisutradition välistä harmaata vyöhykettä. Käsitteitä ja rajanvetoja jouduttiin tarkistamaan, ja uusia kysymyksiä heräsi: Onko tällainen aineisto luotettava lähde historiallisesta tapahtumasta? Mikä on lähde ja mikä on historiallinen tapahtuma? Onko tämä kollektiivista suullista perinnettä? Mitä on kollektiivisuus, mitä on perinne?

Salmi-Niklander määrittelee keskeiseksi tutkimuskohteekseen kirjoittamisen sekä kirjallisen ja suullisen kulttuurin vuorovaikutuksen. Termillä suullis-kirjallinen paikallisperinne hän haluaa painottaa sitä, että luku- ja kirjoitustaito on monipuolistanut paikallisyhteisöjen kommunikaatioverkostoja. Tutkimuksen innoittajana on ollut kirjallisuuden ja historian tutkimuksen välimaastoon syntynyt uusi tieteenala, jota kutsutaan kirja-, media- tai kommunikaatiohistoriaksi. Alan tutkijoiden käsitteistöön kuuluu mm. termi ”vaikuttava luku- ja kirjoitustaito”, johon sisältyy teknisen luku- ja kirjoitustaidon lisäksi myös taktinen tai retorinen tieto siitä, miten näitä taitoja voi hyödyntää ja soveltaa. Omaksuttu taito voi saada aikaan muutoksia niin yksilöiden elämässä kuin yhteiskunnassakin. Vaikuttava luku- ja kirjoitustaito on Salmi-Niklanderin mukaan yksi vastaus kysymykseen, miksi käsinkirjoitettuja lehtiä tuotettiin. Huomattaviksi havaittuja taitoja haluttiin opiskella ja ottaa käytäntöön.

Käsinkirjoitetuilla lehdillä oli suuri merkitys 1800-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Ne olivat yksi ensimmäisistä kirjallisen ilmaisun muodoista, jotka suomalainen maaseutuköyhälistö ja työväestö on ottanut haltuunsa. ”Valistajan” ja muiden vastaavien julkaisujen kirjoittajat olivat perheissään ja yhteisöissään ensimmäinen luku- ja kirjoitustaitoinen sukupolvi, joka on kyennyt käyttämään kirjoittamista paitsi käytännöllisissä yhteyksissä, myös yhteisöllisen luovan ilmaisun välineenä, kuten Salmi-Niklander huomauttaa.

1900-luvun alun työläisnuorten harrastukset suhteutetaan tutkimuksessa käsinkirjoitettujen lehtien ja ylipäänsä kirjoittamisen historiaan ja toisaalta paikalliseen miljööseen. Tutkija on lukenut käsikirjoitusaineistoaan suhteessa Suomen ja Karkkilan historiaa käsitteleviin tutkimuksiin, Karkkilan nuorison tuntemiin teksteihin (lehtiin, kirjoihin, kupletteihin) sekä Karkkilaan liittyviin muistelmiin ja perinnekeräelmiin (arkistoaineistot sekä julkaistut tekstit). Taustatietoja kartuttaakseen hän on lisäksi haastatellut karkkilalaisia, jotka kuuluvat samaan tai hiukan nuorempaan sukupolveen kuin ”Valistajan kirjoittajat”. Kirkonkirjoista on selvitetty kirjoittajien perhetaustaa.

Salmi-Niklander tulkitsee aineistoaan kolmessa tulkintakehyksessä, jotka ovat 1) Ideologian ja mentaliteetin suhteet: miten työläisyhteisön nuoret kommentoivat ideologisia keskusteluja ja sosiokulttuurisia muutosprosesseja. Millaisia lajityyppejä ja kerronnallisia keinoja käytetään tässä keskustelussa? 2) Suullisen ja kirjallisuuden kulttuurin murrosvaihe paikallisyhteisössä: miten nämä nuoret tulkitsevat ja muokkaavat painettua tekstiä ja suullista perinnettä? 3) Käsinkirjoitettujen lehtien merkitys 1900-luvun alun Suomessa, suhteutettuna painettuun kirjallisuuteen ja lehdistöön sekä suulliseen perinteeseen.

Tutkija erittelee mentaliteetin ja ideologian käsitteitä viitaten mm. Peter Burkeen ja Michel Vovelleen. Kiinnostava keskustelu olisi saanut olla tässä kohdin perusteellisempaakin. Kansanomaisen ajattelun tutkimisesta Salmi-Niklander sanoutuu pidemmittä puheitta irti. ”Kansanomaisen” tai ”kansanomaisen kulttuurin” käsitteitä hän ei problematisoi, mikä on itse asiassa hämmästyttävää muutoin niin kriittisessä ja analyyttisessä tutkimuksessa. Kansanomaisen käsitettä hän viljelee kuitenkin tutkimuksessaan ahkeraan.

Mikrohistoriallisissa tutkimuksissa on kiinnitetty uudenlaista huomiota lähteisiin, teksteihin ja kirjoittamiseen. Salmi-Niklander on hahmottanut näistä tutkimuksista kaksi näkökulmaa lukemiseen, kirjoittamiseen ja teksteihin: lukevan ja kirjoittavan ihmisen mikrohistorian (esim.Giovanni Levi ja Carlo Ginzburg) sekä tekstien ja kirjoittamisen mikrohistorian (esim. Natalie Zemon Davis). Yhteistä näille näkökulmille on se, että tekstejä ei hyödynnetä vain lähteinä tai dokumenttina historiallisista tapahtumista, vaan tekstien tuottamisprosessia käsitellään historiallisena tapahtumana. Kirsti Salmi-Niklander sijoittaa tutkimuksensa jälkimmäiseen suuntaukseen, tekstien ja kirjoittamisen mikrohistoriaan. Siinä tarkastelun keskiössä ovat ihmisten ja yhteisöjen sijasta kirjoittamisen lajityypit ja ilmaisutraditiot. Karkkilalaiset nuoret jäisivät tämän mukaan sittenkin taka-alalle, mikä tuntuu paradoksaaliselta suhteessa väitöskirjan alaotsikkoon: ”tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla”. Loppujen lopuksi kirjassa kuitenkin huomioidaan sekä kirjoittajat että heidän tuotoksensa.

Tutkimusmenetelmäänsä Salmi-Niklander kuvaa etnografiseksi lähiluvuksi, joka eteni lukemalla ”Valistajan” tekstejä yhä uudestaan ja kuorimalla niistä esiin kerroksen toisensa jälkeen. Tutkijan hyödyntämiä teoreettis-metodologisia analyysivälineitä ja -käsitteitä ovat mm. Arne Jarrickin malli ajattelun eri muodoista, diskurssianalyysi, Stuart Hallin malli eri subjektipositioista, sukupuolieroja ilmentävien strategioiden tarkastelu, avainkertomukset, Mihail Bahtiniin ajatteluun pohjautuva intertekstuaalinen analyysi ja dialektisen kronotoopin käsite, sekä marxilaisessa ja feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa harrastettu aukkojen ja hiljaisuuksien etsiminen. Tutkimusmenetelmiä koskeva luku on käsitteiden runsauteen verrattuna melko lyhyt ja jättää lukijan hieman ymmällään odottamaan, mitä tuleman pitää. Tutkimuksen viitekehyksen haltuunottoa vaikeuttaa sekin, että teoreettis-metodologisia käsitteitä lanseerataan vielä lisää tekstin etenemisen myötä. Tässä suhteessa olisi varmaankin ollut karsimisen varaa. Nyt yhteen väitöskirjaan on itse asiassa sijoitettu useamman tutkimuksen ainekset.

Salmi-Niklander esittelee laajassa ja kiinnostavassa luvussa käsinkirjoitettujen lehtien historiallisia juuria Suomessa ja maailmalla. Katsaus on antoisa kenelle tahansa kirjoittamisen ja lukemisen historiasta kiinnostuneelle, kuten myös käsikirjoituksia lähdeaineistonaan käyttäville tutkijoille. Kirjallinen kulttuuri liitti paikallisyhteisön jäsenet pitkäkestoiseen traditioon, jossa kansainvälisiä vaikutteita oli annettu ja vastaanotettu vuosisatojen ajan. Tutkija löysi myös vahvasti paikallisperinteeseen liittyville teksteille vertailukohteita käsikirjoituskulttuurin historiasta. Kirjallinen itsekasvatus merkitsikin karkkilalaisille nuorille kirjallisen tradition, sen normien, lajityyppien ja tyylikeinojen haltuunottoa.

Aineistoa käsitellään kolmessa luvussa, jotka on otsikoitu käsinkirjoitetuissa lehdissä käytettyjen nimimerkkien mukaan: ”Kynä”, ”Toveri” ja ”Kulkurityttö”. ”Kynässä” paneudutaan käsinkirjoitettujen lehtien poetiikkaan selvittäen perusteellisesti kirjoittamisen käytäntöjä, keinoja ja esitysteknisiä ratkaisuja. Keskeisiksi käsitteiksi osoittautuvat kopiointi, fiktivointi ja kotoistaminen. ”Valistajassa” on paljon tekstejä, jotka on kopioitu muualta. Kopioitu ja ”aito”, itse sepitetty teksti eivät kuitenkaan ole kategorisia vastakohtia, vaan niiden väliin sijoittuu erilaista muokkaamista ja siteerausta, kuten tutkija huomauttaa. Kopiointi on kautta aikojen kuulunut olennaisena osana käsikirjoituskulttuuriin. Kopiointiin liittyy kotoistaminen: kirjoittaja sijoittaa muualta nappaamansa tarinan tuttuun yhteisöön lisäten siihen sopivia yksityiskohtia. Kotoistamisen vastakohta on fiktivoiminen, jossa välitöntä kokemusta kehitellään yhdistämällä siihen aineksia mytologiasta tms. ja luodaan aiheesta osin fiktiivinen kertomus. Salmi-Niklanderin jännittävä arvio on, että tytöillä yleisin kerronnallinen strategia on fiktiivisten tekstien kotoistaminen, kun taas pojat harrastavat omien kokemuksiensa fiktivoimista.

”Toveriksi” ja ”Kulkuritytöksi” nimetyissä luvuissa kirjoittaja paljastaa ”Valistajan” herkullisen sisällön ja tulkitsee sitä monin tavoin. Karkkilan nuoret keskustelevat lehdessään niin luokkataistelusta ja kansalaissodasta kuin punaisen nuorison hyveistä ja paheista. Tanssi, juopottelu ja ”rasvaiset jutut” osoittautuvat kuumiksi kysymyksiksi. Tutkija analysoi myös työtä, rakkautta, erotiikkaa ja sukupuolten välisiä suhteita koskevia keskusteluja sekä matkakertomuksia. Viimeksi mainitut ovat jo itsessään hupaisaa luettavaa. Nuorten miesten kirjoittamat matkakertomukset vaikuttavat ensi lukemalta suoralta kokemuskerronnalta, toteaa Salmi-Niklander. Intertekstuaalinen analyysi paljasti niistä kuitenkin runsaasti yhteyksiä 1800-luvun matkakirjallisuuteen. Kertomukset myös ironisoivat ja parodioivat tätä traditiota: poikien seikkailut Helsingissä ja Karkkilan lähipitäjissä ovat tutkijan mukaan surkuhupaisia kommelluksia, minuutta etsivien humalaisten remuamista tai krapulaisten synkkää jankutusta. Tytöt eivät juurikaan kirjoita konkreettisia matkakuvauksia. Kiinnostava tulkinta on, että heidän matkansa suuntautuvat ajan, paikan ja sukupuolen tuolle puolen. Näiden matkakertomusten keskeinen teema on rakkaus. ”Toveri” -luvun päätteeksi Salmi-Niklander toteaa, että yhteinen avainsana suurten ja pienten tapahtumien käsittelyssä on katkeruus. Se kytkeytyy sekä kansalaissodan muistoihin, yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen että työväenliikkeen ja työläisnuorten sisäisiin ristiriitoihin.

Kokemuskerrontaa ja intertekstuaalisuutta koskevat pohdinnat laittavat lukijan tähyilemään niitä veteen piirrettyjä viivoja, jotka erottavat kokemuksen, siitä kertomisen ja muut mahdolliset ja mahdottomat tarinat toisistaan. Matkakertomukset luovat Salmi-Niklanderin mukaan arkisista reaalimaailman paikoista (auto, reki, katu, sauna) dialektisia kronotooppeja. Näissä paikoissa koetellaan halun ja pettymyksen sekä unen ja todellisuuden rajoja tai pohditaan sukupuoli-identiteetin vaihtoehtoja.

Käsinkirjoitettuja lehtiä käsittelevät luvut aineistositaatteineen avaavat eloisia näkymiä työläisnuorten elämään ja heitä askarruttaneisiin kysymyksiin. Tekstiä täydennetään havainnollisilla kartoilla sekä valokuvilla, joissa näyttäytyy niin käsikirjoitusaineisto kuin vanha Karkkila asukkaineen.

Tutkimuksen ylenpalttisen runsaista näkökulmista uupuu yksi. Vaikka kirjoittaja tutkii nuorten harrastuksia, hän ei määrittele tutkimustaan nuorisotutkimukseksi, eikä aina huomioi tutkittaviensa elämänvaihetta. Lukija ei esimerkiksi saa tietää – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta – käsinkirjoitettujen lehtien toimittajien ikää. Olivatko he 15- vai 20-vuotiaita? Tämän ikäiset muuttuvat huimasti jo parissakin vuodessa. Ehkäpä osin anonyymien kirjoittajien iän selvittäminen oli tutkijalle yksinkertaisesti mahdotonta. Kirjoittajien iän summittainenkin arvioiminen olisi voinut tuoda realismia muutamiin päätelmiin. Salmi-Niklander tekee melko pitkälle meneviä tulkintoja siitä, miksi kirjoittajat eivät huomioi kaskikulttuuria ja tietäjälaitosta tai miksi he eivät kerro työstänsä. – Ihmettelisin suunnattomasti, jos omat teini-ikäiseni sivuaisivat mahdollisissa vapaaehtoisissa kirjoitelmissaan suomalaista (entistä tai nykyistä) elinkeinoelämää tai lääkintäkulttuuria tai jos he vaivautuisivat kirjoittamaan omasta koulunkäynnistään. Sellaiset asiat eivät tosiaankaan askarruta heitä, eikä siitä käsittääkseni voi päätellä mitään muuta kuin sen, että tässä ikävaiheessa nuorisoa kiinnostaa enemmän ihan muut asiat.

Kirsti Salmi-Niklanderin väitöskirja on massiivinen opus: 552 sivua. Se liikkuu ketterästi useilla tieteenaloilla ja niiden rajapinnoilla. Teoksessa hyödynnetään folkloristiikan, naistutkimuksen, kirjallisuustieteen ja eri historiatieteiden piirissä tehtyä tutkimusta. Tutkija on tarttunut rohkeasti merkittävään ja vaativaan aiheeseen ja löytänyt hyvää välineistöä aineistonsa käsittelyyn. Teoksen runsaus koituu sekä sen ansioksi että ongelmaksi. Lukija voi nääntyä yrittäessään huomioida, omaksua ja suhteuttaa toisiinsa kaikki esitetyt teoriat, käsitteet, keskustelut ja menetelmät sovellettuna laajan aineiston yksityiskohtaiseen analyysiin. Versojen rönsyily uhkaa välillä peittää tutkimuksen suuret linjat näkyvistä, jos kohta niiden kautta tulee näkyväksi myös tutkimuskohteen moniäänisyys ja tulkintavaihtoehtojen rikkaus. Tätä kirjaa kannattaakin lukea paloissa ja valikoiden eniten kiinnostavat luvut. Teoksella on paljon annettavaa erityisesti kirjoittamisen historian ja työväenkulttuurin tutkijoille. Modernin sähköisen tiedonvälityksen tutkijat ja mediaetnografit tulevat löytämään tärkeitä rinnastuskohteita tutkimuskohteilleen 1900-luvun alun suullis-kirjallisen paikallisperinteen muodoista ja sisällöistä. Monet kirjassa esitetyt tutkimukselliset haasteet ovat kuuluneet ja kuuluvat jatkossakin folkloristiikan ydinkysymyksiin.

Lopuksi on mainittava, että karkkilalaiset ovat jo ottaneet tutkimuksen omakseen. Paikalliset taiteilijat tekivät tutkimusaineistoon sisältyneistä runoista cd-levyn nimeltään ”Maailman meno”, joka julkaistiin väitöskaronkassa. Vaikuttavat sävelmät ja tulkinnat kertovat niin Krotte-myllyn syövereissä raatavista työn orjista kuin estottomasta Saliinin Mantastakin. Kirsti Salmi-Niklander onnistui monellakin tasolla aktivoimaan Karkkilaan liittyvät muistot.