Maantieteilijä voi tuskin toivoa elämäkertansa kirjoittajaksi sopivampaa miestä kuin dosentti Allan Tiittaa. Luulenpa, että Sinisten maisemien mies: J. G. Granön tutkijantie 1882–1956 olisi tyydyttänyt kuvauskohdetta itseäänkin. Kirjoittaja on näet koulutukseltaan maantieteilijä ja kokenut tieteenhistorioitsija. Hänen väitöskirjansa Harmaakiven maa: Zacharias Topelius ja Suomen maantiede julkaistiin 1994. Sen jälkeen ovat ilmestyneet mm. Suomen Akatemian historia I: 1948–1969 (2004) ja Collegium Medicum: Lääkintöhallitus 1878–1991 (2007) sekä Sivistyksen ja tiedon Suomi (2007), jonka hän kirjoitti yhdessä Ville Pernaan kanssa. Tiitta on uurastanut myös Päiviö Tommilan luotsaaman Suomen tieteen historia -hankkeen (2000–2002) toimitussihteerinä.

Vaatii rohkeutta ryhtyä kirjoittamaan elämäkertaa niin monitoimisesta ja monipuolisesti lahjakkaasta miehestä kuin J. G. Granö – tutkimusmatkailija, valokuvaaja, geomorfologi, maisematutkija, aluetieteen kehittäjä, tietokirjailija, yliopiston professori ja hallintomies, monien tieteellisten seurojen ja toimikuntien jäsen, joka soitti vielä viulua ja urkujakin sekä kasvatti kaktuksia ja orkideoita ja joka tunnettiin myös innokkaana kalastajana. Ei siis ole ihme, että teoksen kirjoittamiseen kului puoli vuosikymmentä. Onneksi useiden säätiöiden rahanjakajat uskoivat tekijään ja tukivat kirjoitustyötä.

Tiitta keskittyy Granön akateemiseen toimintaan ja liittää sen sekä maantieteen historiaan että Suomen dramaattisiin vaiheisiin. Hän käsittelee myös Granön suhtautumista suomen kielen asemaan, Turun Suomalaisen Yliopiston hallinnon ongelmiin sekä Suur-Suomi-ajatteluun. Puolisosta ja lapsista Tiitta kirjoittaa niin, että lukija huomaa perheen olleen tärkeä. Lähteinään hän käyttää Granön tutkimuksia ja muuta tuotantoa sekä muiden maantieteilijöiden julkaisuja ja yleistä tutkimuskirjallisuutta. Myös yliopistojen toimintaan liittyviä asiakirjoja ja pienpainatteita hän on hyödyntänyt. Ensiarvoisen tärkeä on ollut Granön kirjallinen jäämistö ja laaja kirjeenvaihto, jota Tiitta on jäljittänyt Yhdysvaltoja myöten. Haastatteluista ja kirjallisista tiedonannoista sekä valokuvista ja lehdistä tekijä on saanut monipuolista lisätietoa. Erityisesti on mainittava J. G. Granön pojan akateemikko Olavi Granön lukuisat haastattelut. Tiitta toteaakin alkusanoissaan, että Olavi Granö on ”isänsä perinnön ja kirjallisen jäämistön parhaana tuntijana ja tietopankkina osannut opastaa minua oikeiden kysymysten, teemojen ja aineistojen pariin”.

Kirja rakentuu kronologisesti Granön elämänvaiheiden mukaan, ja sopivissa kohdissa nousevat esiin Granön tieteelliset julkaisut ja niiden vastaanotto sekä arviot niiden merkityksestä ilmestymisaikanaan ja myöhemmin. Perustekstin rinnalla muutamat lyhyet erikoisartikkelit mm. Granön kannalta keskeisistä henkilöistä, tapahtumista ja tilanteista täydentävät kokonaisuutta. Teoksen lopun henkilö- ja paikkahakemistosta on lukijalle paljon hyötyä.

Granön selkeä esitystapa ja hiottu kielellinen muoto ovat selvästi olleet esikuvana ja tavoitteena Tiitan omassa kirjoitustyössä. Perusteellisuus, asiantuntevuus, sujuvuus ja hillitty huumori tekevätkin Tiitan tekstistä nautittavaa, vaikka lauseenvastikkeet ja pitkät määriteketjut hidastavat paikoin lukemista. Muutamat kömpelyydet tuntuvat melkeinpä vitseiltä. Minua ainakin huvitti, kun tekstissä ”painoarvon pienentyminen voimistui”.

Siperia opettaa

J. G. Granön vanhemmista aloittaen Tiitta perehdyttää lukijan kohteensa persoonaan ja uraan. Varsinkin isän, kirkkoherra Johannes Granön valinnat vaikuttivat ratkaisevasti pojan elämään. Isä oli viljelijäperheestä keskipohjanmaan Teerijärveltä, ja äiti Alma Jakobina Fontell oli Lemlandissa Ahvenanmaalla syntynyt Teerijärvellä toimineen papin tytär. Perheen esikoinen Johannes Gabriel syntyi 14.3.1882 ja toinen poika, Paavo 1883. Erotukseksi isästä esikoista nimitettiin Kaapoksi. Veljekset saivat kotoaan vakaat kristilliset eväät elämäänsä, ja kotonaan he oppivat suomen ja ruotsin modernissa kielikylvyssä, jossa vanhemmat puhuivat keskenään ruotsia mutta pojille kumpikin omaa kieltään. Kaapo oli vasta kolme- ja Paavo kaksivuotias, kun Johannes Granö kesällä 1885 lähti Siperiaan suomalaisten papiksi ja otti perheensä mukaansa. Omskista käsin pastori teki retkiä suomalaisten keskuuteen. Syksyllä 1891 perhe palasi Suomeen, kun pojat oli saatava kouluun. Johannes Granö kirjoitti teoksen Kuusi vuotta Siperiassa (1893) tuosta ajasta, joka jätti lämpimät muistot poikien mieleen. 

Ei tullut Kaaposta isän toivomaa pappia, sillä päästyään ylioppilaaksi 1900 hän ryhtyi lukemaan luonnontieteitä. Elämänsä suuren ratkaisun hän teki syksyllä 1901, kun hän aloitti maantieteen opinnot. Aivan olennaisesti ratkaisuun vaikutti professori J. E. Rosberg, joka luennoi innostavasti maantieteen ajankohtaisista kiistanaiheista, mm. vuoristojen muotojen synnystä. Hän selosti Albrecht Penckin ja Eduard Brücknerin jääkausiteoriaa sekä W. M. Davisin eroosiosyklioppia, joista maantieteilijä J. G. Granö oli myöhemmin käyvä tieteellistä diskurssia vuosien ajan.

Vielä 1900-luvun alussa ei maantiedettä kovin arvostettu, mutta Kaapo tunsi löytäneensä oman alansa. Rosbergin kehotuksesta hän kirjoitti seminaariesitelmänsä pohjalta ensimmäisen, yleistajuisen tieteellisen artikkelinsa ”Uusi Guinea”. Se ilmestyi 1901 Geografiska Föreningens Tidskriftissä ja aloitti Granön yli 50-vuotisen julkaisutoiminnan. Jos oli opettaja tehnyt vaikutuksen oppilaaseen, niin oli oppilaskin kiinnittänyt lahjakkuudellaan opettajan huomion. Jo syksyllä 1902 Rosberg otti Granön maantieteen assistentiksi, ja tämä ryhtyi ohjaamaan ensimmäisen vuoden opiskelijoita ja kartografisia harjoitustöitä. Virallisesti ruotsinkielisessä yliopistossa Granö opetti suomeksi, kehitti alansa suomenkielistä sanastoa ja käsitteistöä sekä yhtenä ensimmäisistä tutkijoista käytti suomea fyysis-matemaattisen osaston kokouksissa, kun hän toimi ajoittain vt. professorina Rosbergin sijaisena.

Johannes Granö lähti taas papin tehtäviin Siperiaan 1902, kun Paavo pääsi ylioppilaaksi ja valitsi isän mieliksi teologian opinnot. Pojat viettivät nyt kesänsä Siperiassa, ja jo 1902 Kaapo valokuvasi, keräsi kasveja ja eläimiä sekä tutki suomalaisten siirtolaisten maantiedettä. 1904 hän teki isänsä kanssa matkan pitkälle Itä-Siperiaan ja 1905 vielä kolmannenkin retken, jolla hän tutustui Altain vuoristoon, sen metsämaihin, tunturiylänköihin, jäätiköihin, lumikenttiin, alppiharjanteisiin ja ruuhilaaksoihin. Myös Eetu Isto oli tuolla matkalla mukana.

Kuten Tiitta toteaa, noilla Siperian matkoilla Granöstä tuli tutkimusmatkailija, matkakirjailija ja valokuvaaja ja siellä hän perehtyi geomorfologiaan, tutkimussuuntaan, joka muodosti suuren osan hänen tieteellisestä elämäntyöstään. Granön pro gradu-tutkielma ja ensimmäinen tieteellinen tutkimus Siperian suomalaiset siirtolat valmistui 1905. Hän selvitti aihetta heti myös Suomen tärkeimmässä maantieteellisessä julkaisusarjassa Fenniassa. Toukokuun lopulla 1906 Granö valmistui filosofian kandidaatiksi – pääaineenaan maantiede sekä sivuaineinaan  eläintiede, kemia, geologia ynnä kansantalous ja tilastotiede – ja päätti jatkaa opintojaan tohtorin tutkintoon.

Kesällä 1906 Granö lähti Mongoliaan Suomalais-ugrilaisen Seuran stipendiaattina piirtokirjoituksia tutkimaan. Kolmena kesänä hän luetteloi, valokuvasi ja kartoitti muinaismuistoja. Hän kartoitti myös omia reittejään ja piti havaintopäiväkirjaa kasvillisuudesta, ilmastosta ja maanpinnan muodoista. Jo ensi retkellä hän tajusi, että Altain vuoristo tarjoaisi maantieteilijälle loistavan tutkimusmaaston, jonka muodostelmat osoittivat jäätikön muinoin peittäneen alueen. Vuonna 1907 Granö toi mukanaan yli kaksimetrisen piirtokiven, jonka hänen väkivahva siperianvirolainen apulaisensa Kalle Vokk oli kaapannut yön pimeydessä ja jonka miehet raahasivat purilaiden avulla Sajain vuorten yli Siperian radan varteen. Se oli ensimmäinen Suomeen tuotu muinaiskivi. Täällä matkalla alkoi väitöskirjan aihekin hahmottua. Tiitta kertoo vaiheikkaista retkistä elävästi Granön kuvauksia lainaten.

Havainnoista julkaisuiksi

Jo varhaisimmillakin matkoilla Granö kokosi aineistoa tieteellisiä artikkeleita varten. Kesän 1904 havainnoista hän kirjoitti Luonnon Ystävään selvityksen ”Maralinhoito Etelä-Siperiassa”.  Mongolian matkojensa tuloksia hän kuvasi saksankielisissä artikkeleissa, jotka ilmestyivät Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa 1909–1910. Niissä hän esitteli arkeologisia löytöjä sekä valotti eri seutujen muinaisjäännöstyyppejä ja näiden suhdetta luonnonympäristöön ja taivaankappaleiden liikkeisiin. Granön piirroksilla ja valokuvilla on ollut pysyvääkin merkitystä.

Myös Granön väitöskirja Beiträge zur Kenntnis der Eiszeit in der nordwest Mongolei und einigen ihrer südsibirischen Grenzgebirge perustui Siperian matkojen antiin, niiden geomorfologisiin ja geologisiin havaintoihin. Granö väitteli 28.5.1910 Suomen kolmantena maantieteen tohtorina. Hänen vastaväittäjänsä Rosberg oli alan ensimmäinen tohtori ja Iivari Leiviskä toinen. Tutkimus osoitti, että vastoin aikaisempia käsityksiä Altailla oli ollut kolme jäätiköitymisvaihetta. Se herätti laajaa kiinnostusta, sillä hän oli ainoa Altain aluetta tutkinut ei-venäläinen. Kiitoksia kirvoitti runsas havaintoaineisto, perinpohjainen tulkinta sekä selväpiirteinen esitys. Granö oli perehtynyt venäläiseen kirjallisuuteen, kartoittanut tutkimusalueensa ja kehittänyt uuden tutkimusmetodin, joka perustui pääjokien sivulaaksoihin muodostuneiden terassien keskinäiseen sijaintiin. Väitöskirjan ansiosta hänet kutsuttiin esitelmöimään Berliiniin ja Leipzigiin sekä värvättiin kirjoittamaan Siperiasta ja Mongoliasta Brockhaus-tietosanakirjaan.

Jälleen kesällä 1911 Granö matkusti isänsä apulaisena ja urkurina aina Japania myöten etsimässä Kaukoitään ajautuneita suomalaisia. Senaatin tukemalla matkalla hän teki tieteellisiä havaintoja ja vakuuttui siitä, että geomorfologia eli oppi maanpinnan muodoista on maantieteen ytimessä, mutta ihmisen toimintakin pitää ottaa maantieteen piiriin. Siperian tutkimus sai pitkäjänteisyyttä, kun Granö sai vuosiksi 1913–1916 apurahan tutkimusmatkaan. Heinäkuun ensimmäisenä  eli matkalle lähtöpäivänä hän vei vihille maantieteilijä Hilma Ekholmin, jonka hän oli tuntenut jo vuosia ja joka oli auttanut häntä väitöskirjan karttojen piirtämisessä. Nuoripari suuntasi Omskiin, missä Paavo jatkoi isänsä työtä, ja teki sieltä yhdistetyn hää- ja tutkimusmatkan Altain maisemiin. Muutoin Hilma hoiti kotia, mutta kesällä 1916 hän seurasi miestään aina Mongoliaan asti.

Granön esikoistytär Aune syntyi Omskissa heinäkuussa 1914, mutta tapahtuma ei näytä häirinneen tutkimusta. Keväästä syksyyn mies teki retkiä Altailla ja muokkasi talvella havaintojaan, kehitti valokuvia ja valmisteli tulevia matkoja. Hän kirjoitti artikkeleita suomeksi, saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi. Suomenkieliset artikkelit Terrassa – ”Jääkauden geomorfologisesta vaikutuksesta Venäjän Altain Bija-alueeseen” ja ”Jääkausitutkimukseni Venäjän Altaissa” – olivat vieraskielisten julkaisujen ennakkoraportteja ja tutkimusaiheen kuvauksia. Yli satasivuinen monografia Les formes du relief dans l’altai russe et leur genèse, joka julkaistiin vasta 1919 Fenniassa, oli suunnattu kansainväliselle tiedeyhteisölle. Siinä Granö selitti Keski-Aasian ylängön pinnanmuotoja ja niiden syntyä tukeutuen Davisin eroosiosykliteoriaan. Davis itse kehui tutkimusta viime vuosien huomattavimmaksi vuorimuotojen syntyä selvittäneeksi työksi. – Vuosien mittaan Granö tuli julkaisseeksi monografioita ja artikkeleita peräti kahdeksalla kielellä.

Takaisku Altain tutkimukselle

Ranskankielinen teos oli välitilinpäätös, jolla Granö halusi näyttää, että hänen tutkimuksensa johtaisi merkittäviin tuloksiin. Jo maaliskuussa 1916 valmistuneen käsikirjoituksen hän vei Helsinkiin henkilökohtaisesti. Hän toivoi sen ansiosta saavansa kahden vuoden jatkoajan Altain tutkimuksilleen. Mutta toisin kävi. Hänen hakemansa stipendi myönnettiin Pentti Eskolalle Itä-Karjalan geologisiin tutkimuksiin. – Yksikään tieteellisten apurahojen kilpahaussa häviölle jäänyt ei voi olla kokematta myötätuntoa Granötä kohtaan tätä raskasta takaiskua ajatellessaan. – Granön oli jätettävä Altain tutkimukset ja palattava Helsingin yliopistoon opetustyöhön. Omskin koti jäi tyhjilleen ja joutui pian suomalaisten punasotilaiden majapaikaksi ja lopulta neuvostovallan omistukseen. Poliittiset mullistukset aiheuttivat sen, ettei Granö voinut koskaan palata Siperiaan eikä saanut menetetystä omaisuudestaan korvausta. Mutta vuorimaa oli syöpynyt pysyvästi tutkijan mieleen ja retkillä koottua aineistoa riitti vuosikausiksi muokattavaksi.

Tiitta ei spekuloi, miten heikommilla henkisillä eväillä olisi selvitty tilanteesta, kertoopa vain, että Granön elämä asettui Helsingissä uomiinsa ja että tammikuussa 1917 syntyi perheen toinen tytär Siine Taiga. Kun yliopiston opetus keskeytettiin levottomien olojen takia lukuvuonna 1917–18, mutta dosenteille maksettiin palkkiot, alkoi Granö oitis suunnitella Altain kokemuksista matkakirjaa sekä kirjoittaa artikkeleita Tietosanakirjaan. Hän joutui myös Itä-Karjalaa ja Kuolan Lappia käsittelevään kirjahankkeeseen, vaikka vieroksuikin tutkijapiireissä yleistä Suur-Suomi-intoilua.

Sisällissodan aikana Granö, joka kannatti laillista valkoista hallitusta, keskittyi kirjallisiin töihinsä ja perheen toimeentulon turvaamiseen. Tiitta kertoo, että voita, silavaa, perunoita, silakoita, sieniä, vihanneksia ja marjoja oli varastoituna eri puolilla asuntoa, kellaria ja ullakkoa. Niitä oli niin paljon, että jotakin olisi voitu antaa niillekin, jotka revolveri kädessä tulivat pyytämään. Muutenkin isäntä varautui: ”Punaisten odottamattomien vierailujen varalta Granö piilotti 1906 hankkimansa Mauser-pistoolin olohuoneen lattiaa mattona peittäneen Siperiasta tuodun ison karhuntaljan pään sisään.” – Tämä virkehirviö tuo mieleen kouluajan kielten käännösharjoitukset ja on niitä harvoja kohtia, jotka jouduin lukemaan kahteen kertaan. – Huhtikuussa Helsingin valtauspäivänä syntynyt kolmas tytär, Eeva pantiin korisängyssä kylpyammeeseen turvaan harhaluodeilta.

Valkoisten siirrettyä päämajansa Helsinkiin Granö joutui suunnittelutehtäviin, jotka liittyivät todennäköisesti Itä-Karjalan kysymykseen sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen rajan vetämiseen. Toukokuun lopulla 1918 hän sai filosofian tohtorin arvon. Vaikka perhe vietti kesää maalla ja koetti hankkia talveksi ruokavaroja, oli elintarvikkeista syksyllä pula. Silloin Granön kekseliäs ystävä, maantieteen opettaja  J. K. V. Tuominen lähetti postissa Wüllnerin kookkaan teoksen Lehrbuch der Experimentalphysik. Granöt ”syventyivät” ”hartaudella” nauttimaan ”sulavasti” kirjoitetusta kirjasta, jonka sisusta oli kaiverrettu pois ja korvattu voipaketilla! 

Altai I-II (1919–1921)

Suomalaisen matkakirjallisuuden klassikolle, Altai-teokselle Tiitta omistaa kirjassaan yli 30 sivua osoittaen sen tärkeyden ja ainutlaatuisuuden. Jo alkuvuodesta 1917 Granö kirjoitti Uuteen Suomeen Altain matkojen kuvauksia, ja ne miellyttivät WSOY:n johtoa niin, että se pyysi tekijältä kansantajuista kuvausta matkoistaan ja tutkimustuloksistaan. Teoksen aikataulun venyessä rahoituksen niukkuuden vuoksi, Granö ehti hyvin miettiä teoksen rakennetta, muotoa ja kuvitusta, jonka hän rakensi omien karttojensa ja valokuviensa varaan, kuten oli tehnyt jo aikaisemmissa julkaisuissaankin. Taneli Eskolan mukaan valokuvaus oli Granölle näkyväksi tekemisen, viestinnän ja ilmaisun sekä taltioinnin ja havainnollistamisen keino, joka tarjosi kirjalliselle kuvaamiselle rinnakkaisen keinon tallentaa tutkimusmatkojen tunnelmia ja kokemuksia. Granö mietti tarkoin kuvakulmat ja rajaukset, mutta osasi vangita myös ohikiitäviä hetkiä. Itselaukaisinta käyttäen hän pääsi itsekin kuviinsa.

Altai-kirja syntyi vaivalloisesti, vaikka aineistoa ja lähteitä Granöllä oli yllin kyllin ja hän osasi kirjoittaa. Mutta kronologisen matkakuvauksen sijasta hän halusi Alexander von Humboldtin tavoin kirjoittaa esteettistä aluekuvausta, joka liitti tieteellistä ainesta kaunokirjallisuuteen. Nyt, antamalla teokselle maatieteellisten seikkojen muodostaman rungon, johon kaunokirjallinen kuvaus liittyi, hän uudisti perinnettä. Hän nosti esiin jokapäiväisyyden ihmisten elämässä ja tavallisuuden luonnossa; näin kokonaisuus sai ”karaktäärinsä”. Seikkailut, merkillisyydet, harvinaisuudet ja muut poikkeamat sekä tutkijan persoonallisuus joutivat ehdottoman todenmukaisessa tekstissä sivuosaan. Granön mielestä laajalle lukijakunnalle oli kirjoitettava niin, että lukija sai oman oivalluksensa kautta käsityksen Altain luonnon, maisemien ja väestön ominaispiirteistä. Kauan asiaa mietittyään Granö kirjoitti alueittain etenevän teoksen, jossa hän kuvasi alueet maisemallisina kokonaisuuksina ja liitti yhteen korkeusvyöhykkeet ja kasvillisuuden ilmenemismuodot. Kokonaiskuva syntyi ilman raskasta tieteellistä koneistoa. Tekstiä kertyi niin runsaasti, että sitä riitti kahteen osaan. Altai I ilmestyi syksyllä 1919 ja Altai II 1921, sillä Granön muutto Tarton yliopistoon viivytti painamista.

Tarton kutsu

Epävarmassa työtilanteessa tutkija sai yllättävän tarjouksen. Elokuussa 1919 hänet näet kutsuttiin Viroon maantieteen professoriksi, ja hän suostui tarjoukseen. Syyskuusta lähtien J. G. Granö alkoi hoitaa Tarton yliopiston maantieteen professuuria monikansallisessa tutkijajoukossa. Viroon hänet houkutteli varma toimeentulo, mahdollisuus itsenäiseen akateemiseen toimintaan ja pitkät lomat, joiden aikana soi keskittyä omiin tutkimuksiin. Tartossa hän saisi toteuttaa ajatuksiaan maantieteen metodiikasta ja oppisisällöistä. Hän aikoi viipyä siellä vain siihen asti, kunnes virolaiset pystyisivät itse vastaamaan alan kehittämisestä ja kun hänelle löytyisi kotimaasta sopiva tehtävä. Silti Granö paneutui tehtäväänsä täysin sydämin. Hän aloitti heti viron opiskelun ja oppi alansa perussanaston niin, että pystyi jo lokakuussa pitämään kartografian peruskurssin. Hänen mielestään  opiskelijan piti saada tieteellinen koulutus äidinkielellään kansallisessa yliopistossa, ja vaikka tiede on kansainvälistä, opiskelijan tulee tiedostaa oman isänmaansa ja kielensä merkityksen.

Tartossa Granö käynnisti opetuksen omien kirjojensa, karttojensa ja instrumenttiensa avulla. Ponnekkaasti hän ryhtyi nostamaan maantieteen arvostusta ja kirjoitti vuoden 1920 alussa ohjelmanjulistuksensa Geograafia kui teatus ja ülikooli aine maantieteestä tieteenä ja yliopiston oppiaineena. Hän koki olevansa alkusysäyksen antaja, suunnittelija ja kouluttaja. Kolmisen vuotta (1919–1923) kestäneen toimikautensa aikana hän perusti maantieteen laitoksen, saattoi sen toiminnan alkuun, määritteli työn tavoitteet ja koulutti työlleen jatkajia, joista tunnetuimmat olivat August Tammekann ja Edgar Kant. Hän loi perustan vironkieliselle maantieteen terminologialle ja virolaiselle maisematieteelle sekä aloitti kotiseudun- ja kaupunkitutkimuksen. Vuosina 1922–1924 hän julkaisi Loodus-aikakauskirjassa viroksi neljä tutkielmaa maantieteen olemuksesta, maisemasta, ympäristöstä sekä maisematieteestä, josta hän kirjoitti myös suomeksi Terrassa (1924).

Tarton vuosinaan Granö seurasi tiiviisti kotimaan tilannetta. Jo pitkään häntä oli ärsyttänyt, että Suomen Maantieteellinen Seura ja sen sihteeri, eläintieteen professori J. A. Palmén väheksyivät maantiedettä. Mutta kun Palmén kuoli 1919, hän saattoi ilmaista mielipiteensä. Hän kirjoitti 1920 Terraan poleemisen artikkelin ”Maantieteestä, sen asemasta yliopistossamme ja sitä meillä edustavissa seuroissa”. Tämä ”uskontunnustus” ja avoin hyökkäys seuraa vastaan herätti huomiota, mutta kukaan ei avoimesti noussut vastustamaan eikä puolustamaan Granön näkemyksiä. Kuitenkin artikkeli kannusti Granötä kannattaneita tahoja voimistamaan ponnistelujaan miehen saamiseksi takaisin kotimaahan. Osa kampanjaa oli hänen valintansa 1922 Maantieteellisen Seuran sihteeriksi sekä toimittamaan Suomen Kartaston kolmatta laitosta ja Fenniaa. Monien mutkien jälkeen Granö nimitettiin helmikuussa 1923 Helsingin yliopiston ylimääräiseksi maantieteen professoriksi, ja toukokuussa hän jätti jäähyväiset Emäjoen kaupungille, jossa hän ei enää koskaan vieraillut. Silti Tartto ja Viro säilyivät hänelle läheisinä koko loppuelämän, eikä Tartto unohtanut ”Viron maantieteen isää”, vaan myönsi hänelle 1933 yliopiston kunniatohtorin arvon.

Helsinkiin ja Turkuun 

Kotimaassakin Granö koki maantieteen käsitteistön kehittämisen tärkeäksi ja perusti heti syksyllä 1923 valiokunnan, jonka ”sanakeksinnöistä ja -tekaisuista” mm. laskeuma, laakio, kero, kuru, kuuluma, näkymä ja autiomaa tulivat myöhemmin yleiskäyttöön, mutta nyhä, purho, kehlo ja kulpannepatamo-onsilo eivät jääneet elämään. Granötä askarruttivat myös maantieteen tehtävät ja suhde lähitieteisiin, ja 1925 Terran artikkelilla ”Maantieteen rajat” hän loi oppialansa identiteettiä. Kollega Leiviskä oli tästä paljolti eri mieltä, ja kun Granö 1926 arvioi kriittisesti hänen teostaan Maanpinnan muodot ja niiden synty, syttyi miesten välille sananvaihto, jossa ei panoksia säästelty, ja paikoin se lähestyi jo panettelua. – Moni nykytutkija voi löytää urallaan vastaavia käänteitä. – Kollegan kauna saattoi juontua aina vuodesta 1924, jolloin Granö nimitettiin vakinaiseen virkaan . – Sitä Leiviskä ei sentään laskenut miinukseksi Granölle , että tämä sai toukokuussa 1925 jo 43-vuotiaana ”ikämiehenä” neljännen lapsen, Olavin, josta myös tuli maantieteilijä.

Granö oli ehtinyt hoitaa Helsingin virkaansa vain runsaat kaksi vuotta, kun Turun Suomalainen Yliopisto kutsui hänet 1926 maantieteen professoriksi, ja hän otti kutsun vastaan helsinkiläisten protesteista huolimatta. Nuori yliopisto tarjosi hänelle mahdollisuuden tieteenalan ja opetuksen kehittämiseen sekä toimintaan suomenkielisen sivistyksen hyväksi. Sitä paitsi Hilma Granö kannatti muuttoa, sillä hän oli kaupungista kotoisin. Turussa asui myös Granön läheinen ystävä Tuominen. Mutta tärkein syy muuttoon oli halu keskittyä tutkimukseen.

Kaksi miestä vastasi Turun maantieteen laitoksen toiminnasta. Professori luennoi geomorfologiasta, aluetieteen perusteista, klimatologiasta ja oseanografiasta sekä ihmismaantieteestä ja maantieteen metodiikasta sekä ajoittain kartografiasta. Assistentti Tuominen keskittyi kokoelmien ja kirjaston hoitoon sekä huolto- ja korjaustöihin. Järjestettyään laitoksen toiminnan mieleisekseen Granö pystyi keskittymään hyvin moniin tehtäviinsä. Seinäkalenteriin kirjoitettu teksti ”Aika rientää, vuodet vierivät, tee työtä, pysy lestissäsi” oli ilmeisesti hänen ohjenuoranaan.

Luennoitsijana Granö oli entisten oppilaiden mukaan elävä, havainnollinen, selkeä, syvämietteinen ja inhimillisesti koskettava. Mutta tutkijavakanssien puuttuessa ei vaikuttavankaan opettajan ympärille muodostunut laajaa koulukuntaa hänen työtään jatkamaan ja kehittämään. Hänen aikanaan maantieteessä väitteli vain yksi oppilas, ja muutamat oppilaat väittelivät myöhemmin muissa tieteissä. Mutta Granö ei pitänyt yliopiston tehtävänä pelkästään tieteen edistämistä, vaan hän näki tärkeäksi myös avarakatseisten, oikeamielisten kansalaisten kasvattamisen.

Kollegat houkuttelivat Granötä jatkuvasti takaisin Helsinkiin, ja hän harkitsi asiaa 1930-luvun alussa, mutta jäi Turkuun, koska halusi keskittyä tutkimustyöhön ja välttyä  yliopistopolitikoinnilta ja -hallinnolta. Hän joutui kuitenkin suoraan myrskyn silmään, kun hänet valittiin rehtoriksi 1932. Hänet koettiin mieheksi, joka pystyi vastustamaan kansleri E. N. Setälän pyrkimyksiä yliopiston toiminnan näivettämiseksi. Kielitieteilijä Setälän mielestä ”kandidaattileipomo” voitaisiin lopettaa tai ainakin sitä voitaisiin supistaa lakkauttamalla kallis luonnontieteellinen tiedekunta ja muuttamalla humanistinen tiedekunta tieteelliseksi instituutiksi, jolla ei olisi opetustehtäviä. Tuon laitoksen hän oli perustanut suomen kielen ja sen sukukielten tutkimiseksi eli itseään varten. Julkisuudessakin yliopiston korkein virkamies epäili, tarvittaisiinko Turun yliopistoa lainkaan.

Kuusi vuotta rehtorina toimiessaan Granö onnistui useiden muiden professorien tuella säilyttämään yliopistonsa, ja taistelua Setälän tavoitteita vastaan jatkoi vuodesta 1934 lähtien rehtori Einar W. Juva. Mutta uhka yliopiston yltä väistyi vasta helmikuussa 1936, kun työpaineiden rasittama Setälä sai sydänhalvauksen, mistä Tiitta toteaa eleettömästi: ”Setälän kuolema päätti Turun Suomalaisen yliopiston historian pahimman kriisin.” Kamppailu kanslerin kanssa aiheutti kuitenkin Granölle henkisen stressin, joka puhkesi bakteerin aiheuttamana sädesienenä. Joko sairaus tai sen kovat hoidot aiheuttivat hänelle pahan nivelreuman, joka vei hänet ajoittain vuodepotilaaksi ja sairaalaan.

Talvi- ja jatkosodan aikana monet maantieteilijät haaveilivat Venäjän Karjalan ja Kuolan liittämisestä Suur-Suomeen, mutta Granö ei osallistunut noihin kaavailuihin. Muutamien kuukausien ajan hän toimi sotasensuurin palveluksessa, mutta vapautui sitten ikänsä vuoksi kaikista sotilastehtävistä. Hän koki olevansa ennen kaikkea tiedemies ja halusi siksi pysytellä politiikan ulkopuolella. Hän kävi kirjeenvaihtoa useiden rintamalle joutuneiden oppilaittensa ja työtoveriensa kanssa tukien heitä henkisesti ja käytännöllisesti. Hän suhtautui Venäjään ja Neuvostoliittoon riskejä karttaen ja pragmaattisesti. Maltillisena konservatiivina hän vastusti kommunismia, mutta kannatti yhteisymmärryksen säilyttämistä itänaapurin kanssa. Hän ei väheksynyt venäläisiä, vaan arvosti heidän ihmisläheistä laveaa luonnettaan. Olihan hän ollut heidän kanssaan tekemisissä lapsuudesta alkaen. Sodasta huolimatta hän säilytti yhteytensä sekä saksalaisiin että venäläisiin kollegoihinsa, mutta suhtautui kielteisesti kaikkiin totalitaarisiin järjestelmiin, jotka polkivat törkeästi pienten kansojen oikeuksia.

Puhdasta maantiedettä

Tiitta selostaa laajasti niitä hankkeita, joiden parissa Granö työskenteli Turun kautenaan ja vielä sen jälkeen. Suomen Kartastoon 1925 hän teki kasvillisuuden ja asutuksen jakautumista sekä maantieteellisiä alueita kuvaavia karttoja ja näihin liittyvän artikkelin. – Kartat valmistuivat 1927, itse kartasto ilmestyi 1929. – Samaan aikaan Granö jatkoi Tartossa aloittamiaan teoreettisia ja metodologisia pohdintojaan ja antoi niille lopullisen muodon. Suomenkielinen käsikirjoitus Puhdas maantiede valmistui keväällä 1927, mutta kansainväliselle tiedeyhteisölle suunnattu teos julkaistiin ensin saksaksi: Reine Geographie ilmestyi syksyllä 1929 ja Puhdas maantiede 1930.

Suomessa Puhdas maantiede otettiin vastaan melko vaisusti. Toiset eivät halunneet, toiset eivät ehkä osanneet ottaa kantaa. Saksankielisellä alueella monet yllättyivät Granön tutkimusprofiilin muutoksesta, ja teos sai kehuja ja moitteita laidasta laitaan. Monet vierastivat Granön psykologista otetta, mutta teoksen looginen rakenne, ympäristön monipuolinen tutkiminen ja taitava karttojen käyttö saivat kiitosta. Teoksen tuoreisiin ajatuksiin kiinnitettiin vähän huomiota. Tiitan mukaan Granön tinkimätön ja lähes pakonomainen pyrkimys tieteellisesti omaleimaisen sisällön luomiseen maantieteelle synnytti uusia näkemyksiä, mutta ristiriitainen, vaikeaselkoinen, yksityiskohtiin tukeutuva ja kaavamainen teos ei tarjonnut hedelmällistä lähtökohtaa uusille tutkimuksille.

Puhtaan maantieteen vastaanoton tuottamasta pettymyksestä huolimatta Granö jatkoi uupumatta teoreettisten ja metodologisten ideoittensa kehittelyä ja onnistui esittämään ne selkeämmin Suomen maantieteelliset alueet –teoksessa, joka ilmestyi 1931 saksaksi otsikolla Die geographische Gebiete Finnlands ja 1932 suomeksi. Pääosan kirjasta kattoi Suomen maisemien ja olojen monipuolinen, täsmällinen ja ytimekäs kuvaus. Tämäkään teos ei saanut niin laajaa huomiota, kuin Granö toivoi.

Arvostetussa saksalaisessa sarjassa 1935 ilmestynyt Geographische Ganzheiten oli viimeinen tärkeä metodinen kirjoitus, jonka Granö suuntasi kansainväliselle tiedeyhteisölle. Suomen maantieteen käsikirjaan (1936) hän kirjoitti asutusta kuvaavan luvun, jossa hän esitti uusia näkökohtia väestön ja talouselämän sijoittumisesta. Teoksen toisessa laitoksessa (1951) hän vielä täydensi aikaisempaa aluejakoaan erottamalla toisistaan Rannikko-Suomen ja Sisä-Suomen aikaisemmin erottamiensa Viljely-Suomen eli Kulttuuri-Suomen ja Luonnon-Suomen lisäksi. Hän myös huomioi aiempaa enemmän ihmisen toimintaan liittyvät tekijät. Tiitan mukaan Granön aluejaolla oli suuri merkitys kehitettäessä maamme aluerakennetta toisen maailmansodan jälkeen.

Yliopiston toiminnan pysähtyminen ajoittain sotavuosina antoi mahdollisuuden Altai-tutkimusten loppuun saattamiseen. 1942 Granö sai sitä varten hakemuksetta Emil Aaltosen säätiön apurahan. – Vastaavia ihmeitä ei taida nykyisin enää tapahtua. – Vaikka tehtävä tuntui välillä ylivoimaiselta, hän sai sen valmiiksi loppukesällä 1944. Yhteenveto pitkäaikaisen tutkimustyön tuloksista, Das Formengebäude des nordöstlichen Altai ilmestyi 1945 vielä melko tuntemattomassa Turun Yliopiston maantieteellisen laitoksen julkaisuissa. Tutkimus huomioitiin Neuvostoliitossa, mutta muualla se jäi syrjään. Vaikka laattatektoniikan läpimurto osoitti Granön tulkinnan puutteelliseksi, hänen havaintoaineistollaan on pysyvä arvo. Viimeisen kerran Granö kuvasi maantieteellisiä alueita 1955 julkaistessaan Suomen yleiskuvauksen Maat ja kansat -teossarjassa sekä saksaksi tiivistettynä Geographische Rundschau -aikakauskirjassa.

Granön aluetieteelliset näkemykset jäivät 1930-luvun jälkeen unohduksiin, kunnes ne löydettiin uudelleen. 1960-luvulla niihin kiinnittivät huomiota arkkitehtuurin ja taidehistorian, maiseman, äänimaiseman ja ympäristöpsykologian tutkijat ja ympäristösuunnittelijat.  Yksi ensimmäisistä ”löytäjistä” oli arkkitehtuurin professori Reima Pietilä, joka piti 1968 Puhdasta maantiedettä  ”maisema-arkkitehtuurin ainoana suomenkielisenä käsikirjana”. Hän käytti Granön julkaisuja myös opetuksessaan. Maantieteessä Granö keksittiin uudelleen 1970-luvulla, kun kiinnostus ihmisen ja ympäristön suhdetta kohtaan lisääntyi ja alettiin huomioida tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten maisemakokemuksiin. Granö sai useita saksankielisiä puolestapuhujia maisematieteen kehittäjänä.

Muitakin Puhtaassa maantieteen teemoja nousi tutkimuksen kohteiksi 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Niitä olivat mm. alueanalyysi, ihmisekologia, ilmaston vaikutus ympäristöön, mittakaavan merkitys maiseman kokemisessa, visuaaliseen havaitsemiseen liittyvät psykologiset tekijät sekä lähiympäristöön liittyvät kokemukset. Granön ajatuksiin tutustuminen helpottui, kun Puhdas maantiede ilmestyi englanniksi 1997 Malcolm Hicksin kääntämänä ja Olavi Granön ja Antti Paasin toimittamana. Pure Geography huomioitiin laajalti ja sitä kehuttiin yhdeksi maantieteen klassikoista. Erityisesti huomioitiin Granön innovatiivisuus, tinkimättömyys ja johdonmukaisuus tieteellisten päämäärien määrittelyssä ja tavoittelussa.

Viimeinen vuosikymmen

Helmikuussa 1945 Granö nimitettiin Helsingin Yliopiston maantieteen professoriksi. Hän erosi Turun professuurista ja valittiin yliopiston kansleriksi. Hän alkoi syksyllä hoitaa entistä Helsingin virkaansa, johon hänet oli kutsuttu ja johon hän koki velvollisuudekseen siirtyä, kun maantieteen laitoksen toiminta uhkasi lamaantua. Granön paluu oli ratkaiseva Helsingin laitoksen toiminnan kannalta, sillä hänen arvovaltansa ansiosta laitos säilytti kaikki oppituolinsa ja sai 1950-luvun vaihteessa vielä uuden ruotsinkielisen professuurin. Virkansa ja laitoksen esimiehen tehtävät hän jätti 1950 ollessaan 68-vuotias.

Viimeisinä elinvuosinaan Granö vaikutti Suomen maantieteeseen ja tiede-elämään monissa toimi- ja toimituskunnissa. Yksi varsin vaikutusvaltainen tehtävä oli vuodesta 1947 lähtien kuuluminen kanslerina akateemikkojen valinnasta vastanneeseen akatemialautakuntaan. Tässä asemassa hän osallistui mm. kollegojensa V. A. Koskenniemen ja Yrjö Väisälän nimittämiseen akateemikon virkaan.  Hän sai myös lukuisia huomionosoituksia ja palkintoja: Suomen Maantieteellisen Seuran kultainen Fennia-mitali 1947, Alfred Kordelinin kunniapalkinto 1949,  Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen kunniajäsenyys ja Essi Renvallin muotoilema juhlamitali 1952. Mitalin toista puolta koristaa työjuhdan oloinen – mongolialainen – hepo ja toista puolta J. G. Granön sivukuva ja tunnuslause Via longa, vita brevis.

Turun yliopiston kanslerina Granö toimi vuoden 1955 helmikuun loppuun asti eli vuosikymmenen ajan. Hän oli nimenomaan yliopiston edunvalvoja, taustavaikuttaja ja neuvonantaja; operatiivisesta johdosta vastasivat rehtorit. Granön kansleriajan tärkein ratkaisu oli päätös keskittää yliopiston toiminta Vesilinnanmäelle, tulevalle Yliopistonmäelle, mihin ensimmäiset laitokset saattoivat muuttaa syksyllä 1954. Kanslerikauden jälkeen keväällä 1955 Granö nimitettiin Turun yliopiston kunniatohtoriksi.

Vatsasyöpä, jonka syntyä 1930-luvulla annetut sädesienen rankat hoidot olivat saattaneet edistää, alkoi vaivata iäkästä yliopistomiestä vuonna 1952. Siihen Johannes Gabriel Granö myös menehtyi inhimillisesti katsoen liian nuorena, alle 74-vuotiaana 23.2.1956. Jälkipolvien kiinnostus hänen tieteellisiin ajatuksiinsa vaihtelee varmasti tulevaisuudessakin eikä venäläisten nimeämän Granön jäätikönkään kohtaloa Altailla voi taata, mutta pikkuplaneetta 1451, jonka tähtitieteilijä Yrjö Väisälän nimesi kollegansa mukaan Granoksi, kiertää ”ikuisesti” avaruudessa.

On mahdotonta sanoa, millä elämänalalla J. G. Granön saavutukset olivat suurimmat, eikä Tiittakaan ryhdy vertailemaan. Lukija saa muodostaa oman käsityksensä. Turun yliopiston kasvattina pidän erityisen tärkeänä hänen sinnikästä taisteluaan Turun Yliopiston säilyttämiseksi kansleri Setälän häikäilemättömiä pyrkimyksiä vastaan.

Monen miehen kirja

Sinisten maisemien mies on kokonaisuutena niin vaikuttava teos, että on pakko kiinnittää huomiota myös sen kuvitukseen ja taittoon, jotka esittävät oman tulkintansa J. G. Granön tutkijantiestä. Kuvitus muodostuu pääasiassa Granön itsensä ottamista valokuvista, joissa avautuvat lukijan ihailtaviksi niin Siperian arot, Altain vuoret ja Petsamon tundra kuin herkät ihmis- ja eläinhahmot. Mutta huumoriakin otoksiin mahtuu. Vaikka kuvaaja on useimmiten pyrkinyt ensisijassa dokumentoimaan, hänellä on ollut myös ilmiömäinen taiteellinen silmä. Mestarillisen kuvaajan lisäksi kirjan kuvituksen valintaan on tarvittu toinen taitaja, kuvatoimittaja, taiteen tohtori ja valokuvaaja Taneli Eskola, joka tuntee Granön kuvat perin pohjin, sillä hän on järjestänyt ne SKS:n arkistoon. Jo aikaisemmin hän on koonnut kuvista laajoja näyttelyjä julkaisuineen ja nostanut niissä esiin tutkijan ja tutkimusmatkailijan esteettisen ja taiteellisen puolen.

Rauhallisen tyylikäs taitto ja kansi viimeistelevät kirjan kokonaisuuden. Niissä graafikko Ville Repo on tavoittanut jotakin olennaista J. G. Granön persoonallisuudesta. Altai-kirjan käsikirjoituksesta hän on saanut inspiraation myös alalukujen otsikoiden tekstityypille Liza, josta hän on poiminut myös pienen sinisen kaaren kirjan kanteen. Revon sanoin ”kannen sininen merkki on osa samaa käsialan rytmiä, jonka tarkoitus on pitää JGG:n omaperäinen tutkijan ote läsnä myös taiton yksityiskohdissa. Sillä ei ole mitään semanttista merkitystä, mutta se maustaa kantta esteettisenä detaljina ja antaa visuaalisen linkin muotoiluvalinnoille.” Myös nimiölehdellä toistuu tuo pieni kaari harkittuina yksityiskohtina. Tekstin lisäksi Repo näyttää panostaneen paljon myös kirjan kanteen. Siinä Granön huikea valokuva vuoden 1916 tutkimusretkeltä, jolla Hilma-puoliso oli myös mukana, pääsee täysiin oikeuksiinsa. Sinertäväksi sävytetty kansi houkuttelee lukijaa tarttumaan teokseen ja virittää lukijan sopivaan tunnelmaan.