’Heränneitä ja nukahtaneita’ on Esko Hartikaisen Joensuun yliopiston historian laitokselle tekemä väitöskirja, joka käsittelee 1800-luvulla Liperissä vaikuttanutta Henrik Renqvistin (1789-1866) johtamaa herätysliikettä. Liperi sijaitsee muutama kymmen kilometriä Joensuusta lounaaseen. Renqvistiläisyydeksikin nimitetty uskonnollinen liikehdintä alkoi vuonna 1817, kun Renqvist nimitettiin kirkkoherran Nils Johan Peranderin apulaiseksi Liperin seurakuntaan. Renqvist ajautui nopeasti törmäyskurssille rovastinsa kanssa ja hän olikin ensimmäinen 1800-luvun papistoon kuuluva herätysjohtaja, joka joutui oikeustoimien kohteeksi. 1826 hänet siirrettiin Loviisan Svartholmaan vankilapapiksi, jossa oleskelun aikana hän myös kärsi vuoden virasta pidättämisen. Vuonna 1835 Renqvist valittiin kappalaiseksi Sortavalaan, jossa hän oli yhä viranomaisten seurannan alaisena, mutta aktiivisena asiassaan. Hartikaisen tutkimus käsittelee ensisijaisesti Renqvistin aikaa Liperissä.

Väitöstutkimus on osa uutta suomalaista historiankirjoitusta, jossa keskitytään entistä enemmän tavallisten ihmisten elämänmenoon ja ylipäätään sosiaali- ja kulttuurihistoriaan poliittisen ja taloushistorian sijasta. Vaikka tulisieluinen Renqvist onkin kirjan päähenkilö, niin siitä huolimatta suuri joukko kansan ja rahvaan väkeä pääsee pohdintojen kohteeksi. Henkilögalleria olisi varmasti ollut vieläkin värikkäämpi ja monipuolisempi, jos lähdeaineisto olisi sen sallinut. Tuon aikakauden asiakirja-aineistossa kun kansanmiehet ja -naiset näkyvät varsin vähän. Mittava kirja on sujuvasti kirjoitettu, eikä Hartikainen vältä hillityn huumorinkaan viljelemistä, mikä hänelle kunniaksi luettakoon.

Kirja jakautuu 12 lukuun ja sen johtolangaksi kirjoittaja määrittelee vastauksen etsimisen seuraaviin kysymyksiin: ’mihin renqvistiläisyys vastasi ja mitkä olivat sen keinot?’ (s.17) Alun tutkimushistorian, käsitteiden ja lähteiden esittelyn jälkeen esitellään luvussa ’Puhtaan oksan sivallus’ ne keskeiset konfliktit, joiden ympärillä teos liikkuu. Renqvist piti Liperin hengellistä tilaa surkeana ja hänen lähettämänsä kirje kirkkoherralle syksyllä 1820 käynnisti mitä moninaisimman tapahtumaketjun ja pitkällisen oikeusprosessin. Syytöksiä olivat mm. rovastin virkavirhe kuolevan siunaamatta jättämisessä (laiskuuden ja välinpitämättömyyden takia) ja koulumestarin passiivisuus työssään ja juoppous. Kirjan alkupuolella on myös kolme lukua, jotka taustoittavat aikakauden valtiokirkollisuutta, kansankulttuuria ja renqvistiläisyyttä herätysliikkeenä.

Renqvistiläisyys oli osa laajempaa keskisessä Suomessa ollutta uskonnollista liikehdintää, joista yhä muistutuksena on Paavo Ruotsalaisen toimintaan pohjautuva herännäisyys. Ruotsalainen ja Renqvist olivatkin aluksi hyvissä väleissä, mutta ajautuivat myöhemmin välirikkoon. Renqvistiläisyydessä oli myös yhteneväisiä piirteitä Länsi-Suomen rukoilevaisuuteen, vaikka varsinaiset yhteydet olivatkin varsin vaatimattomia. Omaseuraisuudestaan huolimatta Renqvist pitäytyi kirkon linjoilla ja Pentti Laasonen onkin todennut, että liike oli alkuaikoinaan ’pitkälle samaa kuin puhdasoppinen kirkollisuus täydestä todesta otettuna.’ (s. 282, Hartikaisen lainaus). Liikkeen omaleimaisia piirteitä oli polvirukous ja ylipäätään erittäin ahkera ja osin varsin äänekäs rukouselämä. Sen sijaan erilaiset hurmahenkisyydet Renqvist kitki kannattajiensa käyttäytymisestä jo alkuvaiheessa pois, vaikka niitä jossain määrin esiintyikin. Liperin herätys hiipui vähitellen papin jouduttua siirtymään muualle.

Tutkimuksessa on niin lukuisia juonteita ja näkökulmia, että niiden esittely ei tässä yhteydessä ole tarkoituksenmukaista. Tätä voidaankin pitää sekä teoksen keskeisenä rikkautena että haittana. Hartikainen toki esittelee kirjan alussa keskeiset käsitteensä, joihin pitkin matkaa palataan, mutta matkan varrella tuodaan muutama sangollinen uusia näkökulmia ja taustainformaatiota mukaan, joka laittaa pohtimaan, että mikä on kirjoittajan tavoite tällaisella ratkaisulla. Oli miten oli, niin kärsivällinen lukija tutustuu matkan varrella niin 1800-luvun alun suomalaiseen valtiokirkollisuuteen, aikaisemman tutkimuksen painotuksiin, monenlaisiin uskonnollisia ja sosiaalisia liikkeitä käsittelevään kirjallisuuteen kuin kansankulttuurin monenlaisiin muotoihin.

Nostan seuraavaksi esille kaksi näkökulmaa, joiden uskoisin kiinnostavan myös muitakin kuin uskonnontutkijoita. Hartikaisen yksi pääteema on yhtenäiskulttuurioletuksen kyseenalaistaminen, joka liittyy läheisesti luterilaisen valtiokirkon ylläpitämään sosiaaliseen ja moraaliseen kontrolliin sekä tapakulttuuriin. Kirkkohan oli vielä pitkälle 1800-luvulle käytännössä ainoa valtiollinen instituutio maaseudulla ja siten hallintovallan keskeinen apuri. Kirkon ensisijainen tehtävä valtiovallan kannalta oli tukea vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. (s. 164) Herätysliikkeet haastoivat kirkon auktoriteetin ja toimintamallit, jolloin ne samalla olivat uhka valtiolliselle yhtenäisyydelle. Hartikainen tuo tutkimuksessaan lisäksi selvästi esille sekä säätyläisväestön ja ’rahvaan’ väliset kulttuuriset erot, ja Renqvist olikin varsin kovasanainen arvostellessaan herrasväkeä. (s. 198) Kansa oli jakautunut eturyhmiin ja lisäksi uskonnollisen aktiivisuuden kannalta varsin erilaisiin ryhmittymiin, jotka eivät noudattaneet pelkästään säätyrajoja. Tämän lisäksi Suomessa oli myös paljon alueellisia eroja uskonnollisessa käyttäytymisessä, vaikka ne eivät Hartikaisen teoksessa olekaan keskiössä paikallisen lähtökohdan takia.

Toiseksi herätysliikkeitä on usein pidetty merkittävänä vaiheena modernisaation yksilöllistymisprosessissa. Uskonnollista kääntymystä korostanut retoriikka (s. 113) erotteli väen heränneisiin ja suruttomiin uudella tavalla, joka yhä edelleen vaikuttaa siihen tapaan miten Suomessa suhtaudutaan uskonnolliseen jäsenyyteen ja aktiivisuuteen. Toisaalta on ’uskovaiset’ ja toisaalta ’perusluterilaiset’, tai mitä nimityksiä sitten käytetäänkään. Ajattelutavan taustalla on uskonnollisuuden näkeminen nimenomaan yksilöllisenä valintana ja elämäntapana, vaikka tässä vaiheessa se ei vielä edennytkään vastaaviin yksilöllisiin muotoihin, joita tänä päivänä näemme. Hartikainen kuitenkin kritisoi yksilöllistymisteesiä, vaikka hän sitä pääsääntöisesti tukeekin. Sosiologisessa teoriassa on hänen mukaan turhan usein nähty varhaiset edeltäjämme ainoastaan laumaeläiminä. (s. 286-288)

Hartikainen käsittelee varsin laajasti myös kirjallisuuden merkitystä uusien uskonnollisten ajatusten levittäjänä. Renqvistiläisyys olikin erittäin kirjallinen herätysliike ja omalta osaltaan se nosti tavallisten ihmisten lukutaitoa ja -intoa. Kirjassa käsitellään myös laajasti mitä kirjallisuutta liikkeen parissa luettiin ja muutenkin aikakauden uskonnollista kirjallista kulttuuria. Tämä osaltaan vaikutti siihen, että aktiivien oli mahdollista entistä itsenäisemmin luoda omia synteesejään uskonnosta ja myös muista maailman asioista. (s. 239)

Kirjoittaja antaa itsestään vaikutelman teoreettisena pluralistina, joka kokeilee mielellään erilaisten näkökulmien soveltuvuutta aineistoonsa, mutta niihin kuitenkaan vahvasti sitoutumatta. Yhden lukukerran jälkeen tämä ainakin minua hieman harmitti, koska aihepiiriä paremmin tuntematta ei aina seljennyt mitä lähestymistapoja kirjoittaja pitää muita soveliaampina. Tähän liittyi myös eräänlainen akateeminen kiltteys, sillä suhteessa aikaisempiin tulkintoihin kirjoittaja ei ota kovinkaan selvästi kantaa. Usein joutuu rivien välistä lukemaan josko sen ja sen näkemykset ovat yhä vakuuttavia vai eivät. Kenties voimakkaampi sitoutuminen johonkin teoreettiseen viitekehykseen olisi muuttanut lähestymistapaa. Sinänsä on toki mitä erinomaisin asia, että kirjoittaja tuo monia näkökulmia esille.

Kokonaisuudessaan Esko Hartikaisen tutkimus Liperin herätyksestä on hieno johdanto niin suomalaisia herätysliikkeitä käsittelevään tutkimukseen kuin 1800-luvun yhteiskuntaan ja kansankulttuuriin yleisemminkin. Kirjoittajan kriittinen katse kohdistuu ehkä erityisesti ns. yhtenäiskulttuuriseen olettamukseen, jota myös muut tutkijat ovat viime vuosina eri näkökulmista purkaneet. Sujuvasta kirjoitusasusta huolimatta teos on monisyidyydessään ehkä hieman raskasta luettavaa ja sisäistettävää, mutta ainakin siitä voi olla varma, ettei tämä kirja vanhene vielä pitkään aikaan. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille uskonnollisista liikkeistä ja varhaisesta modernisaatiosta kiinnostuneille lukijoille, sillä juuri luterilaisia herätysliikkeitä on pidetty nousevan yksilöllistymisen varhaisina airuina ja tärkeinä esipoliittisina liikkeinä. Tästä aiheesta Hartikaisella on paljon arvokasta sanottavaa.