Ernesto ”Che” Guevara tunnetaan nykyisin lähinnä pop-ikonina. Hänen kasvot ovat nykyään tavaramerkki, jolla myydään julisteita, sikareita, olutta ja varsinkin t-paitoja. Chen kasvot kävelevät päivittäin minua vastaan. Chen huomiotaherättävyydestä kertoo sekin, että Jon Lee Andersonin käynti Suomessa Turun tiedemessuilla viime lokakuussa noteerattiin lehdissä.
Ensinäkemältä Andersonin Che-elämänkerta tuntuu jatkavan legendaa. Jyhkeän kirjan kannessa on Chestä upea kuva ja takakannessa kustantamon mainostekstit hehkuttavat ”vallankumouksellista elämää” ja ”rajua elämänkertaa”. Kirjan ulkoasu tuntuu kuitenkin olevan pitkälti kustantajan mainoskikkaa. Kuusisataa sivuinen tiiliskivi tarjoaa hyvin vähän rajuja paljastuksia ja sitä enemmän yksityiskohtia ja pohdintaa päähenkilön aatteellisesta kehityksestä.
Esipuheessa Anderson, Keski-Amerikan politiikkaan erikoistunut toimittaja, kertoo halunneensa löytää miehen myytin takaa. Tätä hän tekee juuri Chen päiväkirjojen kautta. Kovin syvällisesti sissijohtajan oma ääni ei kuitenkaan teoksessa kuulu
Anderson teki teostaan varten viiden vuoden tutkimustyön. Esipuheesssa hän kertoo jonkin verran tutkimuksistaan ja kiittää muun muassa Ernesto Guevaran leskeä tämän avusta. Muuten kirjassa ei ole minkäänlaista lähde tai kirjallisuusluetteloa. Lähteiden määrä näkyy lähinnä runsaina suorina viittauksina haastateltujen puheisiin. Kirjan lopussa on monisivuinen henkilöhakemisto.

Ernesto Guevara syntyi Argentiinassa 1928. Isä oli köyhtynyttä aatelissukua. Äidin suku oli varakkaampaa. Perhe vietti kiertelevää elämää. Ernestolla ilmennyt paha astma koitui rasitukseksi koko perheelle. Perhe yritti etsiä ilmastoa, joka sopisi Erneston sairaudelle.
Astma varjosti koko Erneston nuoruusaikaa. Pitkät astmakohtaukset pakottivat vuoteeseen, jolloin ajanvietteeksi tuli lukeminen. Tällöin hän luki vasta tavallisia poikien seikkailukirjoja. Myöhempinä opiskeluvuosinaan hän luki myös Freudia, Nerudaa ja jopa Karl Marxin ”Das Kapitalin” lyhennetyn laitoksen kiinnostamatta siitä vielä sen enempää. Astma ei kuitenkaan estänyt häntä kokeilemasta fyysisiä rajojaan, harrastamaan urheilua, ratsastamista ja ampumista.
Erneston opiskeluvuosista tuli kiihkeitä. Hän päätyi opiskelemaan lääketiedettä, osasyynä pakkomielle löytää parannuskeino astmaan, joka rajasi hänen elämäänsä. Andersonin mukaan Erneston poliittiset ajatukset alkoivat kehittyä hänen matkustaessaan opiskeluvuosina Etelä-Amerikassa niin moottoripyörällä, liftaten kuin jäniksenä laivassakin.
Tärkein aate, joka näillä matkoilla syttyi Ernestossa oli Yhdysvaltain vastaisuus. Yhdysvaltalaiset yhtiöt kuten pahamaineinen United Fruit harjoittivat Etelä-Amerikassa imperialistista kauppapolitiikkaa, jota Yhdysvaltain hallitus CIA:n kautta tuki. Se osaltaan johdatti hänen kiinnostuksensa marxismi-leninismiin, joka näytti tarjoavan vastauksen Etelä-Amerikan ongelmiin. Tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis sitoutumaan mihinkään aatteeseen.

Muutos Ernestossa alkoi tapahtua hänen valmistuttuaan lääkäriksi 25-vuotiaana vuonna 1953. Valmistumisensa jälkeen hän lähti taas uudelle matkalla ympäri Etelä-Amerikkaa. Boliviassa hän tutustui sikäläiseen vallankumoukseen. Matka osaltaan kypsensi hänen Yhdysvaltain vastaisuuttaan.
Guetamalassa hän tutustui sikäläiseen vasemmistolaiseen vallankumoukseen ja siitä tuli selkeästi hänen valintansa. Kun Yhdysvaltain tukema vastavallankumous murskasi Erneston toiveet, hän pakeni Meksikoon. Tässä vaiheessa hän oli valintansa tehnyt ja tunnustautui kommunistiksi.
Meksikossa tapahtui myöhempiä tapahtumia ajatellen merkittävä kohtaaminen: Ernesto Guevara tapasi Fidel Castron, joka oli Meksikossa paossa Batistan hallitusta. Meksikossa Castro oli perustanut Heinäkuun 26. päivän liikkeen, poliittisesti epämääräisen vallankumouksellisen liikkeen.
Siviilielämässään Ernesto päätyi samoihin aikoihin naimisiin ja isäksi, mutta hänen päähuomionsa oli jo Kuuban vallankumouksen valmisteluissa. Taisteluun valmistauduttiin Meksikossa tarkoitukseen vuokratulla tilalla. Ernesto salasi astmansa päästäkseen mukaan.
Maihinnousu Kuubaan toteutettiin 2.12.56. Seuranneessa vallankumoussodassa Che Guevara teki selkeän valinnan ryhtymisestä juuri vallankumoussotilaaksi, eikä lääkäriksi. Vallankumousarmeijan alku on vaatimaton. Joukko oli pieni ja yhteistyö vuorilla toimivien joukkojen ja alankolaisten välillä oli ongelmallista. Vallankumousidealismin mukainen siviilien tuen saanti osoittautui vaikeaksi.
Batistan hallitukselle vallankumoukselliset muodostuivat ongelmaksi. Vaikka Yhdysvallat pyrkikin Kuubassa suojelemaan kaupallisia etujaan, ei antanut täysimääräistä tukeaan Batistan taistelulle Castroa vastaan koska Yhdysvalloissa ei vielä uskottu Castroa kommunistiksi. Vallankumouksen voittoon vaikutti merkittävästi myös se, kuinka monet armeijan upseerit siirtyivät sen puolelle.

Batistan kukistuttua vallankumous vaikutti voittaneen. Fidel Castrolla ja Ernesto Guevaralla oli kuitenkin laajempi tavoite kuin porvarillinen vallankumous. Maan taloudellisen itsenäisyyden estävä riippuvuus Yhdysvalloista oli katkaistava. Alkuvaiheessa nimettiin hallitus, jossa kommunisteilla ja Fidelin esikunnalla ei ollut merkittävää asemaa. Fidel itse jäi asevoimien ylipäälliköksi.
Vallankumousta seurasivat puhdistukset Kuuban hallinnossa. Ne hoidettiin erottamisilla ja omaisuuden takavarikoilla. Andersonin mukaan vallankumous oikeudenkäynnit, joissa Che Guevara oli ylin syyttäjä olivat kohtuullisen perusteltuja ja huolellisesti hoidettuja. Selkeää on kuitenkin, että kuolemanrangaistuksia jaettiin pikavauhdilla.
Kirjassa on kuvattu mielenkiintoisesti Kuuban vallankumouksen muuttuminen sosialistiseksi. Fidel Castro kerää vähitellen vallan käsiinsä, alkaa kaventaa lehdistön vapautta ja loppuvaiheessa aloittaa täydelliseen välirikkoon Yhdysvaltain kanssa johtavat omaisuuden haltuunotot. Tämä kaikki lähentää Kuubaa Moskovaan, jonka taloudellinen tuki sokerinoston nimissä muuttuu välttämättömyydeksi.
Ohjuskriisin jälkeen Kuuban ja Neuvostoliiton välit viilenevät. Myös unelma Kuuban nopeasta teollistamisesta Neuvostotekniikan avulla alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Taloudellisista syistä Kuuban on yritettävä rauhanomaista rinnakkaiseloa Yhdysvaltain kanssa, joka estää avoimen tuen antamisen Latinalaisen Amerikan muille vallankumousliikkeille. Che Guevara kokee tässä tilanteessa parhaimmaksi keinokseen henkilökohtaisen osallistumisen vallankumousliikkeiden toimintaan. Hän kirjoittaa poliittisen testamenttinsa ja lähtee salaa Kongoon tukemaan siellä toimivaa sissiliikettä.
Kongon sissiliike osoittautuu kuitenkin fiaskoksi. Chen yritys henkilökohtaisella läsnäolollaan innostaa joukkoja kaatuu sissiliikkeen sisäisiin erimielisyyksiin. Kongon fiaskon jälkeen Che ei halua palata Kuubaan. Hän oleskelee piilossa muun muassa Prahassa, kunnes palaa salaa Kuubaan ja jatkaa sieltä Boliviaan edistääkseen sikäläistä sissikampanjaa.
Suurempana linjana Chellä on tässä halu sytyttää koko Etelä-Amerikka täyteen ”uusia Vietnameita”. Niiden tehtävänä on yhdistää Neuvostoliitto ja Kiina taisteluun Yhdysvaltoja vastaan. Kyseessä on kirjan rajuin kohta, vaikka se jääkin vain ajatuksen tasolle: Che Guevaran tavoitteena oli aloittaa kolmas maailmansota.
Kuuban vallankumouksen alkuvaihetta ajatellen Bolivian sissikampanjakaan ei ollut täysin epärealistinen ja toivoton. Käytännössä se kuitenkin osoittautuu sellaiseksi. Che itse menettää kykynsä tilanteen hallintaan astman nuertaessa hänet. Sissit tekevät jopa turhan hyökkäyksen apteekkiin saadakseen astmalääkkeitä.
Che Guevaran kohtalo sinetöityy kun Bolivian hallitukselle selviää hänen henkilöllisyytensä. Hän jää kiinni väijytyksessä ja viimeisen luotinsa ampuneena joutuu antautumaan. (Käsittämätöntä kyllä, kirjan takakannessa väitetään Chen saaneen surmansa väijytyksessä. Ovatko Otavan kustannusvirkailijat edes lukeneet kirjaa?) Che teloitetaan 24 tunnin vankeuden jälkeen. Kuolleesta Che Guevarasta otetut kristusmaiset kuvat muuttivat hänet legendaksi.

Andersonin kuva Che Guevarasta on vahvasti nationalistinen. Aatteellisesti tämä näyttää pyrkineen juuri Etelä-Amerikan vapauttamiseen ja riippumattomuuteen. Päävihollinen on Yhdysvallat, mutta Kuuban ohjuskriisi saa myös Neuvostoliiton vaikuttamaan epäilyttävästi omaa etuaan ajavaksi. Tällöin Kiinan idealistinen vallankumous alkaa vaikuttaa houkuttelevalta.
Anderson korostaa moneen otteeseen Chen huolettomuutta ulkonäöstään ja aineellisesta hyvinvoinnistaan. Tavallaan hän hakee tässä Chen yksityisestä persoonasta selitystä hänen julkiselle toiminnalleen: mies, joka ei välittänyt itse aineellisista saattoi vaatia samaa muilta. Chen luonteen pimeistä puolista, armottomuudesta, joka ilmenee pikaoikeudenkäynneissä pettureita vastaan, Anderson ei paljon kerro.
Kaunokirjallisesti teos ei ole mikään huikea lukuelämys. Yksityiskohtia ja yksittäisiä tapahtumia on niin paljon, että suuremmat linjat ja Chen persoona peittyvät niiden alle. Rehellisesti sanottuna Anderson kirjoittaa journalistiksi aika tylsästi. Myös kuvitus on pettymys. Kartat Kuuban vallankumoussodasta ja Bolivian sissikampanjasta ovat heikkoja.
Tehtävänsä kirja kyllä täyttää. Se kertoo Ernesto Che Guevaran kehityksen huolettomasta argentiinalaisesta nuorukaisesta koko maailman kiihkeäksi vallankumoukselliseksi ilmeisesti niin puolueettomasti kuin näin värikkäästä hahmosta voi kertoa.