Niin ulkomaankansalaisten kuin Suomen kansalaisuudenkin saaneiden henkilöiden määrä on moninkertaistunut Suomessa 20 vuodessa. Varovaistenkin arvioiden mukaan Suomessa on syntynyt jo kymmeniä tuhansia lapsia ja nuoria, joita voidaan kutsua maahanmuuttajien ”1–2-sukupolveksi”.

Samanaikaisesti Etelä-Suomen alakouluista kuuluu huolestuttavia uutisia monen ulkomaalaistaustaisen nuoren huonosta kielitaidosta, turhautumisesta ja häiriköinnistä. Vaikka Suomen kotoutuslainsäädäntö onkin paperilla kunnossa, käytännön kotoutuminen on usein epäonnistunut. Pääkaupunkiseudun pahimmilla alueilla on jo tapahtumassa nuorten jengiytymistä. Ongelmaksi ei kuitenkaan näytä muodostuvan aatteellinen radikalisaatio, vaan arkipäivän syrjäytyminen. Syrjäytyminen sen sijaan on vaarassa muuttua rikollisuudeksi.

Vaikka PISA- ja MIPEX -mittarimme sojottavatkin ylöspäin, monet koulumme ovat hätää kärsimässä ulkomaalaistaustaisten nuorten kanssa. Niistä kouluista, joissa on paljon ulkomaalaistaustaisia, puuttuu monin paikoin resursseja. Toisaalta taas kouluissa, joissa on vähän ulkomaalaistaustaisia, nämä joutuvat silmätikuiksi, eivätkä he sopeudu yhteisöön ja koulunkäyntiin. Jos koulukiusaajan nimi on säännönmukaisesti kansainvälisempi kuin Matti tai Maija, ei kai voida sanoa, että toisen sukupolven kotoutuminen olisi onnistunut.

Martikaisen ja Haikkolan moniääninen kokonaisuus ilmestyy kreivin aikaan. Artikkelit on jaettu perhe-, koulutus-, monikielisyys- ja identiteettikokonaisuuksiin. Yleislukemalla kirjasta paljastuu huolellinen tutkimus, asianmukainen lähteistys ja erinomainen oikoluku. Tämän arvion erityistarkastelussa ovat koulutusartikkelit ja kielikysymykset.

Kirjan jopa kolmessa artikkelissa (Peltola, Kilpi ja Markkanen) pyöritellään etenkin ensimmäisen ja toisen asteen koulutuksen nivelkohtaa, ehkä aavistuksen liikaakin ja turhan teoreettisesti. Artikkeleiden kantavana teemana on toisen sukupolven mahdollinen luokkahyppäys ylöspäin: Peltolan (s. 73) mukaan maahanmuuttajataustaisilla on taipumus kouluttautua edellistä sukupolvea, ja jopa valtaväestöä, pidemmälle. Kilpi (s. 111) ja Markkanen (s. 142) eivät ole samaa mieltä. He siteeraavat kansainvälisiä auktoriteetteja ja väittävät oman tutkimuksensa perusteella, että maahanmuuttajataustaiset tippuvat helposti kärryiltä ja jäävät tavallista useammin pois lukio-opetuksesta. Kirjasta ei kuitenkaan selviä ulkopuoliselle, mikä ajattelutapa on tällä hetkellä johtava.

Toinen koulutuskysymyksiin liittyvä mielenkiintoinen huomio kohdistuu muun kotoutumisen ja koulumenestyksen suhteeseen. Teräs ym. käyttävät artikkelissaan runsaasti tilaa (s. 87–91) PISA -tutkimusten tarkasteluun ja huomaavat, että parhaiten koulutuksessa menestyneet maat, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti, välttävät maahanmuuttajien sumppuamista yksittäisille asuinalueille ja keskittyvät koulutuksen alussa voimakkaasti yhteen kieleen eli valtakieleen. Suomessa tämä tarkoittaisi sitä, että ghettoutuminen tulisi estää jämerästi jo hyvissä ajoin. Lisäksi monikielisyydestä tulisi erottautua selvästi siten, että myös toiselle sukupolvelle opetettaisiin selkeästi ja määrällisesti paljon joko suomea tai ruotsia. Näin yksikielisyyden opetukseen siirtymistä voitaisiin ”kansallisen yhtenäisyyden” (Latomaa ja Suni, s. 151) lisäksi perustella toisen sukupolven koulumenestyksellä ja menestyksellä ylipäätään.

Ergo: Perustuslain mukainen oikeus äidinkieleen ja sen soveltaminen opetusohjelmissa saattaa johtaa huonompaan koulumenestykseen ja epäonnistumisiin saapumismaassa. Yksikielisyysajattelu maahanmuuton alkuvaiheessa onkin saanut aikaan hyviä tuloksia maahanmuuton voimatalossa, Kanadassa. Suomessakin moni maahanmuuttaja haluaa nykyistä selvemmin suomen kielen korostamista, kuten Latomaa ja Suni ovat tutkineet (s. 164).

Kirjan sivulla 159 on yksi ainoista varsinaisista asiavirheistä: ”ammoisista ajoista Suomessa asuneen” jälkeläisen kieli ei ole automaattisesti suomi. Virallisen kielen, esimerkiksi kirkonkirjojen kielen, paljon ammoisampi väline on ruotsi, puhumattakaan saamen eri murteista, joita puhuttiin jo, ennen kuin N-ugrit ja I-viikingit levittäytyivät alueelle.

Rynkäsen ja Pöyhösen (s. 178) artikkelissa on mielenkiintoinen siteeraus Iskaniukseen: jopa 40 prosenttia venäläisnuorista on joko venäläismielisiä ja venäjänkielisiä tai venäjänkielisiä ja suomalaisvastaisia. Voidaankin ajatella, että venäläisnuorista liki puolen kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan, joko kielen tai yhteiskuntalojaliteetin suhteen, on oleellisesti puutteellista. Tieto on huolestuttava, ja sen tulisi esimerkiksi hallitusohjelmassa johtaa vahvoihin toimiin, joilla venäläisnuoret kiinnitetään nykyistä paremmin suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisiin arvoihin.

Kokonaisuutena kirjan eetos on kliinisen siisti ja turhankin optimistinen. Pärjäävien yhdeksäsluokkalaisten ja hyvinvoivien unkarilaistaustaisten nuorten luksusongelmien sijaan olisi toivonut, että kirjassa olisi käsitelty monen koulun kohtaamia, paljon epämukavampia ongelmia. Kuinka kriisiytyneessä laitoksessa toimitaan, ja miten meillä on varauduttu Länsi-Euroopassa ilmeneviin, pahimpien ongelmien kaltaisiin, tilanteisiin? Nyt asiaa lähestytään ikään kuin lattekahvin ääreltä ja piiloudutaan tutkijakammioiden Mac-ruutujen taakse, kun pitäisi uskaltaa löytää hyviä käytänteitä vakaviin tilanteisiin, joissa tilanne on jo päällä ja kädet ovat sonnassa.

Ylipäätään antologiasta puuttuu herättelevä artikkeli toisen sukupolven olosuhteiden kriisiytymisestä, joka on monin paikoin jo todellisuutta esimerkiksi pääkaupunkiseudun kouluissa. Mahtaako olla kyse silmien ummistamisesta, naiiviudesta vai elitismistä?

Kirjan lopussa oleva henkilö- ja asiasanahakemisto on epätavallinen ja mukava lisä kokonaisuuteen. Hakemiston sijaan resursseja olisi kuitenkin kannattanut käyttää huolellisiin konkluusioihin antologian lopussa. Vaikka lupaavassa introssa on kaksi sivua ad hoc -tason ylimalkaista tulevaisuuspohdintaa (”parempaa tilastointia”, ”enemmän tutkimusta, ” ”tehokkaampia toimintamalleja” jne.), jää artikkeleihin aidosti sidottu, määritellympi loppukaneetti puuttumaan. Käsillä on pätevien toimittajien hienostunut pino hyviä, tyydyttäviä ja välttäviä artikkeleita ilman kipeästi kaivattua, konkreettista lisäarvoa itse asiaan. 

Sukupolviasioiden generalistien, Martikaisen ja Haikkolan, kynästä, jos jostain, olisi toivonut parempaa tulevaisuusluotausta ja jopa suosituksia. Juuri tänä kesänä 2011, uutta hallitusohjelmaa luotaessa, suositukset olisivat olleet poikkeuksellisen tärkeitä. Martikaiselta on nyt jäätävä odottamaan uutta laitosta, jossa vastataan edellä esitettyihin, vastaamattomiin kysymyksiin ja jossa olisi aimo annos inhorealismia, tarkempia tulevaisuusskenaarioita ja hyödyllisiä toimenpidesuosituksia. Poliittinen korrektius on syytä heittää romukoppaan, sillä nyt ollaan tekemisissä siinä määrin vakavien ja lisääntyvien haasteiden kanssa.