Marja Linnankivi on opetusneuvos, joka on toiminut niin musiikinopettajana kuin Kouluhallituksen ylitarkastajanakin. Hän on musiikkiperheen lapsi, joka on halunnut vanhoja valokuvia ja muistiinpanoja löydettyään kertoa itsensä ja perheensä tarinan. Sama ajatus on varmasti käynyt monen muunkin perhearkistojaan penkoneen ihmisen mielessä. Linnankiven eväät työhön ovat kuitenkin mitä mainioimmat. Töölöläisessä kulttuurimiljöössä vietetty lapsuus tuo tekstiin monien kulttuurivaikuttajien nimiä ja taiteilijakoti Lallukassa elettyä aikaa kuvataan pikkulapsen rehellisestä näkökulmasta.

Kerronta on kuitenkin välillä turhankin ilmavaa. Lukijan mieleen tulee epäilys siitä, että kirjoittaja ei muista itse tapahtumia vaan itse asiassa niistä otetun valokuvan. Tarina kiinnittyy niin tarkasti juuri valokuvien ympärille. Kirjoittajan tyyli kuvailla ympäristöään maalailevasti tulee parhaiten esille kesäisissä huvilakuvauksissa.
Hyvin pian käy myös selväksi, että tässä ei olla kertomassa koko elämäntarinaa vaan vasta lapsuus. Jatko-osa on enemmän kuin todennäköinen Linnankiven heittäessä tärpeiksi muutaman muiston tulevasta appi-ukostaan Urho Kekkosesta.

Kirjoittaja on halunnut tuoda oman tarinansa lisäksi kirjaan kertomuksia vanhemmistaan, tädeistään ja isovanhemmistaan. Tämä tekee kirjan rakenteesta hieman omituisen, kun loppua kohden kuljettaessa henkilöhahmot ovat aina vaan kaukaisempia.

Päähenkilön äiti, laulajatar Taru Linnala, saa ansaitusti paljon huomiota tyttärensä muistelmissa. Linnakivi kuvaa niin äitinsä esiintymisasuja, lukuisia ystäviä kuin myös äitinsä suhdetta opettajaansa Leevi Madetojaan. Kertojan tyyli on kuitenkin suojeleva. Niin vanhempien avioero kuin isän sairaalakierrekin tuodaan esille varovasti ja lyhyesti.

Kirjassa vilahtelee kymmeniä suomalaisia kulttuurihahmoja Maj Lindistä Ella Eroseen. Joidenkin hahmojen, kuten Tauno Palon kohdalla, kyseessä on vain parin lauseen mittainen viittaus, mikä on omiaan turhauttamaan lukijaa. Loppujen lopuksi Linnankivi tuo esille hyvin vähän sellaista, mitä ei tuon ajan arjesta ja kulttuuripiireistä jo tiedettäisi.

Päälimmäiseksi tunteeksi kirjasta jää tietynlainen keveys ja onnellisuus. Vaikka talvi- ja jatkosota katkaisevat lapsuuden, ei kirjassa kylvetä katkeruutta eikä pahaa sanaa sanota kenestäkään. Kirja on sellaisenaan sovelias lahja vaikkapa isoäidille äitienpäivänä.