Eero Järnefeltin hautakivessä Helsingin Hietaniemessä on kaiverrettu teksti "Vain tosi on pysyväistä". Tämä toiveikas ja samalla velvoittava tunnuslause oli niin taidemaalari Eero Järnefeltin ja hänen kirjailijaveljensä Arvidin, näiden nuoruudenystävän ja taistelutoverin Juhani Ahon kuin yleisemminkin 1800-luvun loppupuolen tendenssirealistien ohjenuorana. Se oli myös Elisabet Järnefeltin ympärille kerääntyneen ns. Järnefeltin koulun keskeisin taiteellinen ja yhteiskunnallinen ohjelmanjulistus.

Totuus vain on siitä kiusallinen olio, että sen sisältö tuppaa muuttumaan kontekstin, näkökulman ja ajan muuttuessa. On myös vain inhimillistä, että totuutta kertomaan ryhtynyt henkilö tuleekin vyöryttäneeksi ilmoille oman ohjelmallisen näkemyksensä, jolle sitten vaatii yleistä hyväksyntää. Tässä hän saattaa myös onnistua – erityisesti silloin, kun kuvattavana oleva kenttä on vielä neitseellinen, ja totuuden maalarin edessä siis tyhjä kangas, jolle näkemyksensä ikuistaa.

Realismin periaatteisiin kuului paitsi totuudellisen, myös ‘tyypillisen’ etsintä ja ihannointi. Kansallista omakuvaa rakentaneen taiteilija- ja kirjailijapolven vakiinnuttamat tyypittelyt niin suomalaisesta kansallismaisemasta kuin kansan luonteesta ja kohtaloistakin elävät edelleen keskuudessamme. Tämä voitiin hyvin havaita siitäkin polemiikista, jota nyt jo päättyneen Ateneumin Järnefelt-näyttelyn avautuessa käytiin taiteilijan tunnetuimman ns. kansankuvauksen, Kaski-teoksen ympärillä. Se muistetaan paremmin aikaisemmalla, Kantelettaresta otetulla nimellään Raatajat rahanalaiset, joka voimakkaasti ohjaa katsojan tarkastelukulmaa yhteiskunnallisten epäkohtien ja kansan kärsimysten suuntaan. Taulun sanomasta on sittemmin esitetty monenlaisia muitakin tulkintoja; se on mm. nähty puheenvuorona metsien haaskaamisen lopettamiseksi. Hieman kärjistäen voi silti sanoa, että "kansa" edelleen mielellään uskoo itsestään sen, mitä suomalaisuuden kultakauden herraspojat sille aikanaan syöttivät. Maltillisemmin formuloituna sama kuuluisi, että kansallisen heräämisen toteuttajien yhteiskuntakriittiset asenteet kantavat poliittisen tarkoituksenmukaisuuden leimaa: aiempien vallanpitäjien työn tuloksena oli pelkkää kurjuutta, joten ohjaksiin oli aika saada uudet, pystyvämmät miehet. – Aidosta kansasta lähtenyt kirjailija Kauppis-Heikki, jota kirjassa siteerataan, kuittasi aikanaan nämä sääliväiset asenteet lyhyesti: "Ei ole sanottu, että sillä (maalauksen tytöllä) täytyy olla kärsivä kasvojen ilme. Rohkeana ja reippaana ne useimmiten tekevät työnsä." (s. 99)

Teoksen 148-sivuisesta elämäkertatyyppisestä päätekstistä vastaa taidehistorioitsija, Eero Järnefelt-seuran puheenjohtaja, FM Leena Lindqvist. Teksti kirjaa paitsi taiteilijan oman elämäntarinan, myös hänen vanhempiensa sukujen varhaisempia vaiheita. Kirjoittaja katsoo pääosan taiteilijan lahjakkuudesta kummunneen äidin puolelta – Clodt-von Jürgensburg -suvussa kun oli useita taiteilijoita – mutta painottaa toisaalta myös maanmittausupseerina uraansa aloitelleen, sittemmin maaherrana ja senaattorinakin toimineen isä-Järnefeltin ja Eero-pojan yhteisiä maastonkartoitus- ja luontoretkiä piirustusharrastuksen herättäjinä.

Teksti jakautuu elämäkertaperinnettä noudattaen kahteen osaan: nuoruus- ja oppivuosiin sekä kypsän toiminnan kauteen. Mukana ovat opiskeluvaiheet Pietarin Taideakatemiassa ja Pariisissa mm. Académie Julianissa, avioituminen Kansallisteatterin näyttelijän Saimi Swanin (kirjailija Anni Swanin sisar) kanssa, kesien vietto ensin taiteilijan lapsuuden perheen ja sittemmin oman perheen parissa sekä kesänviettopaikkojen luonnon ja alkuperäisasukkaitten vaikutus tämän tuotantoon. Selostetuiksi tulevat myös kotimaiset ja kansainväliset näyttelyt ja niissä saadut kunnianosoitukset – mm. kultamitali Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 ja osallistuminen kansallisesti tärkeimpänä pidettyyn vuoden 1900 maailmannäyttelyyn, lukuisat huomattavat muotokuvatilaukset, järjestötyö sekä pitkä ura Yliopiston piirustuskoulun opettajana vuosina 1902 – 28.

Kirjoittajan haaviin on jäänyt ensinnäkin runsas valikoima kulttuurihistoriallisia tuokiokuvia. Pääsemme kurkistamaan suomalaistaiteilijoiden pariisilaisten ateljeiden arkielämään ja rahahuoliin (vuokraemännät ilmeisesti huijasivat näitä melkein työkseen, mutta ymmärtäväinen isä Alexander lähetti maksuosoituksia), matkustamme Pietarin-Varsovan pikajunan tupakoimattomien osastossa, näemme Tuusulan taiteilijayhteisön elämää mm. keittiöpuutarhan puolelta käsin ja osallistumme Suvirannassa, Järnefeltien huvilassa järjestettyyn musiikilliseen illanviettoon, jossa itse Sibba flyygelin ääressä improvisoi valssia. Käymme myös Järnefeltin lasten juopottelevan enon, Eeron varhaisen taideopettajan Misha Clodtin Pietarin asunnossa, talon ylimmässä kerroksessa…

Poliittisemman historian harrastajia taas varmasti kiinnostaa ajan yhteiskunnallis-aatteellisia virtauksia, mm. fennomaniaa, KPT:a ja tolstoilaisuutta valottava aines, jonka analysointi tosin on jäänyt pitkälti tekemättä. Teos kuvaa kansallisen projektin kaikkein hurjimpia vuosikymmeniä, ja mukana ovat kaikki ajan keskeiset henkilöt. Verkostoitumisen merkitys yhteiskunnallisen vaikuttamisen keskeisenä taustatekijänä tuskin voisi tulla enää selvemmäksi.

Vaikuttajayksilöitten vanhempaa polvea saa edustaa isä Järnefeltin ikätoveri Yrjö-Koskinen. Eeron taiteilijakollegoista tavataan mm. von Wrightit, Gallén, Edelfelt, Louis Sparre, A.W.Finch, Ville Vallgren ja Pekka Halonen. Säveltäjä Sibelius on Eeron Aino-sisaren puolisona itseoikeutetusti mukana kuvassa. Kirjallisuutta ja sanomalehtialaa edustavat Kasimir Leino, Juhani Aho (&vaimonsa, taiteilija Venny Soldan-Brofelt), Otto Manninen ja Anni Swan, Minna Canth, Kauppis-Heikki, J.H. ja Eero Erkko. Mainittava on myös Järnefeltin Kolin-matkatoveri, valokuvaaja I.K.Inha, sekä appiukko, lappeenrantalainen fennomaani-lehtimies C.G.Swan. Mukana vilahtaa myös nuori kirjailijalupaus F.E.Sillanpää, joka poseerasi Porthanina Yliopiston juhlasalin (vuoden 1944 pommituksissa tuhoutunutta) Aurora-seura -aiheista maalausta varten. Ulkomaisista taiteen alan vaikuttajista Järnefeltille läheisiä olivat mm. Carl Larsson ja Gunnar Berndtson. Ehdottomasti tärkein, elinikäinen yhteistyökumppani oli kuitenkin Juhani Aho, jonka toimittamia sanomalehtiä (Savo, Päivälehti) taiteilija eri vaiheissa avusti. Hän myös kuvitti Ahon teoksen Rautatie, ja osallistui kuvittajana ajan muihinkin kansallisiin suurteoshankkeisiin.

Kiinnostavaa oli jälleen havaita, miten tietoisesti ja ohjelmallisesti tämän ns. kansallisen heräämisen vaiheen kulttuuriset toimijat käsittivät tehtävänsä kansakunnan toivoina ja sen luotsaajina kohti parempaa tulevaisuutta. Asia tulee esiin sitäkin selvemmin, kun kirjoittaja ei sitä mitenkään korosta, vaikka mukana onkin, sanoisinko, tahatonta analyysiä – tekstissä mm. todetaan sen kummemmin kommentoimatta, että demokraattina ja kansan ystävänä itseään pitänyt Järnefelt kuvasi kansanihmiset ‘tyyppeinä’, mutta säätyläiset yksilöinä (s. 135). Totinen hengen palo ei kuitenkaan jaksanut kantaa aivan loppuun asti. Myöhäiseen ikään ehtinyt Järnefelt pohdiskeli vanhan taiteen äärellä, miten "nuorena oppositionellina menin aina ylimielisesti kaikkien tällaisten ohi. Samanlainen koppava ylimielisyys näkyy hallitsevan nykyistäkin nuorta polvea. Ehkä emme olekaan jättäneet heille mitään muuta perintöä, kuin tuon tyhmän itsensä yliarvioimisen." (s. 145)

Teoksen ehdottomasti arvokkainta kulttuurihistoriallista antia ovat sen runsaat kirjesitaatit. Niiden historiallinen todistusvoima kuitenkin hieman himmenee siitä, että vain osa niistä on tutkijoiden vapaasti käytettävissä – emme siis voi tarkistaa, minkä kokonaisuuden osia lainatut tekstinpätkät ovat, saati millaisia sisältöjä löytyy niistä kirjeistä, jotka on jätetty kokonaan käsittelyn ulkopuolelle. Lindqvistkin esittää, että kirjeet olisi julkaistava; ensimmäinen toimenpide kuitenkin olisi saada ne julkiseen arkistoon turvalliseen säilytykseen ja tutkijoiden käyttöön. Jos tällainen aineisto pääsee tuhoutumaan, vahinko on huomattava.

Lindqvistin elämäkertateksti ei suinkaan ole vailla vikoja. Olennaisin niistä on kirjoittajan kiusallisen ihasteleva, epäanalyyttinen sävy – jolla ehkä on ostettu oikeus käyttää suvun hallussa olevia kirjeitä ja papereita?! Eero Järnefeltissä ei kerta kaikkiaan näytä olevan ainoatakaan huonoa piirrettä tai säröytynyttä kohtaa. Hänen mielenterveydelliset ongelmansa ovat kypsyvän sielun itsetutkiskelua, hänen harmistumisensa aina vähintään "oikeutettuja", hänen jokainen mielipiteensä tarkkaan punnittu. Järnefeltien suvun runsaat sisäiset ristiriidat kuitataan toteamalla, että Eeron sovittelijan lahjoja tarvittiin usein. Myös lähipiirin skandalöösimmät vaiheet – Sibban viftailut ja Juhani Ahon käytännön kaksiavioisuus – on huolella siivottu pois sivistyneen auvon kuvaa pilaamasta, vaikka taiteilijaperheen arkielämään kuuluneita taloudellisia yms. vaikeuksia kiitettävän tarkasti kuvataankin.

Toinen ongelma on kirjoittajan ilmeinen asenteellisuus suhteessa taiteilijan varhaisiin vaikutelähteisiin. Hän toistaa kaikuna 1940-luvun lopun tutkimuskirjallisuuden (Ludvig Wennervirta, Bertel Hintze) Venäjä-kielteisiä painotuksia, todeten – esittelemänsä lähdetekstien ambivalenttisuudesta huolimatta! – itsestäänselvyytenä, että Eero Järnefelt, jonka tuotannossa venäläisen koulukunnan vaikutus näkyi loppuun asti, ehdottomasti inhosi Pietaria. Kun nuori ja itsetietoinen taiteilija sitten kirjoittaa Pariisin taide-elämästä täsmälleen samaan sävyyn, kirjoittaja toteaa, että suuren maailman metropolina Pariisin on kuitenkin "täytynyt" merkitä tälle enemmän. (s. 21 – 24 ja passim) Venäjän kaihtaminen menee niinkin pitkälle, että joissakin kirjesitaateissa kyrillisin aakkosin kirjoitetut sanat on jätetty kääntämättä (esim. s. 31). Toisaalta missään ei kerrota, onko kulloinkin siteerattu kirje käännetty ruotsista, vai alunperin suomenkielinen.

Kun kirja on painettu, ei toteutuksen arvostelu enää hyödytä. Ei kuitenkaan anna suuresta kustannustalosta kovin mairittelevaa kuvaa, että se julkaisee teoksen, jonka toimitustyö on jäänyt kesken. Liian moni lause alkaa toisenrakenteisena kuin päättyy, ja käytössä on omalaatuisia uudismuodosteita ("uuranta", "konsistorio"). Venäläisten nimien ortografia huojuu: maisemamaalari Levitan on etunimeltään vuoroon englantilaisittain Isaac, vuoroon Isaak, ja kirjailija Turgenev on
saanut lopputavuunsa ylimääräisen j:n. Venäjän ohella ranskakin näyttää tuottaneen vaikeuksia – vai häveliäisyyskö lie iskenyt: Matissen naismuotokuvissaan toteuttama "lux, calme, volupté" (ylellisyys, tyyneys, aistillisuus) -periaate väitetään vaikeaksi kääntää ja tulkitaan sitten ‘rauhaksi, tasapainoksi ja harmoniaksi’. (s. 144) Kerrassaan 87-sivuinen pääluku olisi kaivannut joko selvempää jäsennystä tai sitten taiton keinoin haettua rytmitystä. Peruskronologiasta erkaantuvat teosanalyysit ja Järnefeltin taiteilijatovereita esittelevät katsaukset olisi voinut erottaa päätekstistä vaikkapa väripohjin tai kehyksin. Lindqvistin teksti olisi myös suuresti hyötynyt terävämmästä otteesta. Enkä tarkoita pelkästään sen tieteellistä painavuutta: myös ne ns. suureen yleisöön kuuluvat lukijat, joille kirja ensisijaisesti on tarkoitettu, olisivat fan club -tyyppisten hymistysten sijasta varmaan mieluummin lukeneet kriittisempää ja samalla analyyttisempää esitystä.

Teosta täydentää neljä erinomaista asiantuntija-artikkelia. Riitta Konttinen paneutuu otsikon "Uskollinen totuudelle ja ideaalille" alla Järnefeltin henkilökuvaukseen, jossa sijansa saivat niin tunnetut muotokuvamallit – Mathilda Wrede, J.R.Danielsson-Kalmari, J.P.Palmén – ja "kansantyypit" (sic) kuin oman perheen jäsenet, erityisesti näyttelijävaimo Saimi sekä tyttäret. Heikki Malme tarkastelee Järnefeltiä suomalaisen taidegrafiikan uranuurtajana. Tämä otti ensimmäisten joukossa käyttöön 1800-luvun lopun uuden tekniikan, pehmeäpohjasyövytyksen, josta kehitti erilaisia, yhden tai useamman painolaatan työstämistä edellyttäviä värigrafiikan versioita. Jorma Mikolan "Myrskytuulessa ja ristiaallokossa" puolestaan on tarkka kuvaus alttaritaulujen tilaamiseen, maalaamiseen ja paikoilleen sijoittamiseen liittyvistä prosesseista, joista asian uskonnollinen herkkyys tuppaa tekemään monimutkaisia. Annika Waenerberg tarkastelee Järnefeltin maisemakäsityksen kehitystä sekä maalausten että päiväkirjamerkintöjen valossa. Kirjan lopussa on Leena Ahtola Moorhousen laatima elämäkerrallinen vuosilukukaavio: tiivis, havainnollinen ja erittäin käyttökelpoinen katsaus taiteilijan elämän tärkeimpiin ihmisiin ja tapahtumiin.