Tämä Tunteiden historia ei ole tunteiden historia. Itse asiassa alkuteoksen nimi on A History of Feelings, joka kuvaa huomattavasti paremmin sitä mistä on kyse: affektiivisten tuntemusten tai kokemusten historia. Tai vielä paremmin voisi sanoa historiaa, sillä teos ei ole missään tapauksessa systemaattinen esitys aiheesta, pikemminkin sarja kohtauksia historian varrelta, joka voisi olla kirjaksi yhdistetty blogijatkumo samasta aiheesta tai kirjaksi kirjoitettu podcast, siitäkin huolimatta että kirjassa on myös viitteet, lähdeluettelo ja jopa hakemisto. Kirjoittaja on varsin tuottelias Tampereen yliopistossa vaikuttava historioitsija, joka on kirjoittanut aiheen tiimoilta useamman teoksen ja tutkinut myös tieteenhistoriaa.

Esipuheessa ja myöhemminkin Rob Boddice kritisoi aiempia tapoja tehdä tunteiden historiaa. Esim. empatia ei toimi lähtökohtana, sillä historioitsija voi eläytyä vain niihin tunteisiin, joista on omakohtaista kokemusta. Sen sijaan hän suosittelee kontekstilähtöistä tutkimustapaa, jossa henkilön tunteita opitaan ymmärtämään hänen omista lähtökohdistaan käsin. Se vaatii vaivaa ja aikaa, mutta maksaa kyllä vaivan. Jää kuitenkin hiukan epäselväksi, mikä on kirjoittajan suhde kontekstilähtöiseen akateemiseen historiantutkimukseen, sillä vaikka Boddice valittaa tunteiden historian kattavien esitysten puutetta, hän ei kuitenkaan itse tarjoa sellaista otsikosta huolimatta. Kirjoittajan mukaan

kyse ei ole akateemisesta tutkimuksesta, jonka tutkimuskohde olisi rajattu tarkasti mitä tulee aikaan ja paikkaan, vaan yrityksestä affektiivisen elämän narratiiviksi laveaan tyyliin. Pyrkimyksenä narratiivi, tarina, josta aloittaa, jonka muut voivat haastaa, jota he voivat kiillottaa, värittää ja laajentaa (s. 15).

Tämäkään ei pidä ihan paikkaansa. Teoksen sisältö on kyllä kronologinen ja jakautuu väljästi eri aikakausien hallitsevien tunteita koskevien teorioiden mukaisiin lukuihin, mutta on narratiivi vain hyvin väljässä mielessä. Akateeminen tutkimus se ei viitteistä huolimatta ole, sillä dialogia muiden tutkijoiden kanssa käydään varsin vähän ja tutkimuskohteetkin vaihtuvat historiasta filosofiaan, kaunokirjallisuuteen, valokuvaukseen, poliittisiin teorioihin ja dokumentteihin. Kuten alussa sanoin, mieleen tulee enemmänkin blogisarja kuin varsinainen narratiivi. Teoksessa ei myöskään ole varsinaista yhtenäistä teoreettista viitekehystä, vaikkakin usein palataan ajatukseen siitä, että tunteet on ymmärrettävä paitsi konteksti- ja kulttuurilähtöisesti muuttuvina affekteina, myös suhteessa ihmisruumiiseen. Sivun 19 luonnehdinta osuu varsin oikeaan:

Jossakin määrin kirjan voi purkaa sellaisiksi affektiivisen tyylin ja sisällön tuokiokuviksi, jotka määrittävät hetkia ajassa ja paikassa.

Edellisistä sitaateista saa melko hyvin kuvan kirjoittajan tyylistä: se on lavea, monisanainen ja maailaileva. Itseni kaltaiselle akateemiseen tiukkuuteen tottuneelle Boddicen tyyli tuntuu toisinaan hiukan jaarittelevalta, vaikka hän pystyy usein myös kiteyttämään erinomaisesti vaikeita ajatuskulkuja, esittämään kiinnostavia ja vähemmän tunnettuja tapauksia ja varsinkin lopussa hyviä poleemisia argumentteja tunteisiin liittyen. Positiivista on myös kirjoittajan käsitteellinen tarkkuus: tunnetermit pyritään esittämään ja ymmärtämään tarkan kontekstilähtöisesti ja harhaanjohtavia käännöksiä välttäen. Allekirjoitan myös Boddicen huolen siitä, että nykyihmisen kyky eritellä tunteitaan on huomattavasti vähäisempi kuin esimerkiksi 1600/1700-luvun ihmisen: filosofiassa, kaunokirjallisuudessa ja runoudessa tapaa hyvin sävykkään kirjon erilaisia tunteita ja tuntemuksia ja olisi toivottavaa, että ne tunnettaisiin nykyajattelussa paremmin. Ja yleisesti täytyy todeta, että pamflettimaisuudestaan huolimatta teos on mielestäni akateemisesta katsantokannasta aivan kelvokas, vaikka kirjoittaja on valinnutkin esitystyylinsä toisin kuin yleensä tehdään.

Antiikin tunteet

Käyn seuraavaksi kursorisesti läpi teoksen eri lukuja ja mainitsen joitakin kirjoittajan osuvia havaintoja. Ensimmäisessä luvussa pureudutaan Antiikin klassikoihin, nimittäin Iiliakseen, Peloponnesolaissotaan ja Nikomakhoksen etiikkaan ja varsinkin niiden ongelmallisiin nykykäännöksiin tunteiden kohdalla (esimerkiksi Aristoteleen eudaimonia-käsitteen kääntäminen onnellisuudeksi). Boddice analysoi Akhilleuksen tunne-elämää monipuolisesti ja korostaa, että hänen tunteensa menis eli raivo ei ole vihaa, vaikka se yleensä niin käännetään. Kyse on jumalallisesta tunteesta, kosmisesta suuttumuksesta, johon sisältyy valta korjata sosiaalista järjestystä kohtaava uhka. Siksi aikalaiset arvostivat Akhilleuksen Hektoria korkeammalle, vaikka myöhemmin jälkimmäistä on pidetty tunteensa hillitsevänä sankarina.

Kiinnostavasti kirjoittaja luonnehtii Peloponnesolaissodan ensimmäiseksi tunteiden historiaksi, sillä Thukydides esittää ihmiset oikullisina ja epävarmoina olioina, jotka vastoinkäymisissä herkästi joutuvat tunteiden valtaan (affektiivinen heikkous). Sodassa yksilöiden tunteet kanavoituvat yhteisön tunteiksi poliittisten instituutioden kautta. Siten dialogi käydään Peloponnesolaissodassa kaupunkien, ei yksilöiden välillä, ja sitä leimaa vallanhimo tai vallan pelko.

Toisessa luvussa Boddice siirtyy käsittelemään sitä, miten retoriikka ja ruumis synnyttävät tunteita meissä. Hänen mukaansa tietyt tunteet eivät synny itsestään vaan tilanteen oikeuttamina ja tuo oikeutus saa retorisen ilmaisun. Siten taitava puhuja voi loitsia sanoilla tunteita, synnyttää pathoksen. Tämän voi nähdä myös Peloponnesolaissodassa, sillä Thukydides on sepittänyt esitetyt puheet niin että ne kiihottavat kansalaisten tunteita, kuten vihan tunnetta, mahdollisimman paljon. Antiikin lääketieteessä (Hippokrates, Galenos) kehitettiin pitkään vaikutusvaltaisia oppeja ruumiinnesteistä (veri, lima, keltainen ja musta sappi), jotka vaikuttivat temperamenttiimme. Kun nesteiden tasapaino järkkyi, se pyrittiin palauttamaan lääketieteen keinoin, mm. veren juoksuttamisella.

Tässä kohtaa Boddice lähtee omille poluilleen tunteiden historian standardiesityksiin nähden ja siirtyy puhumaan Plutarkhoksen lihansyöntiä kohtaan tuntemasta inhosta ja ruumiita kohtaan tunnetusta uteliaisuudesta, josta mm. Platon ja Augustinus kertoivat. Hän sanoo, että emootioiden historia on yhtä tyhjän kanssa, jos vaadimme saada jättää huomioitta Platonin Valtiossa kuvaaman kokemuksen ja suosimme nykyistä neurobiologista tulkintaa inhosta. Myös Augustinus selittää, että ruumiiden katsominen herättää yhtälailla inhoa kuin uteliaisuutta ja halua oppia tai kokea uutta ihmisyydestä. Siten monet tilanteet voi ymmärtää usean eri tunteen yhdistelmiksi, kuten tuska-riemu.

Mitä on rakkaus?

Nykyajan suosikkitunteeseen päästään luvussa kolme. Aiheellisesti Boddice kuitenkin sanoo, että nykymääritelmä rakkaudesta on kapea ja perustuu lähinnä romanttiseen rakkauteen (seksuaalisuus + romanttinen tunne). Historiasta löytyy paljon enemmän variaatiota, joista hän mainitsee ensin Hildegard Bingeniläisen näyissä kohdatun jumalallisen rakkauden. Bingeniläiselle ilmeni kirkas, palava liekki, joka joskus liikkui. Hän puhuu kirjeissään taivaallisesta personifikaatiosta (caritas) ja maallisemmasta amorista. Hildegard näkee Jumalallisen rakkauden valon, joka on hyvien ihmisten noudattamien hyveiden lähde ja jota tulee vaalia.

Samassa luvussa Boddice keskustelee myös rakkaudesta ruhtinaiden, hovilaisten ja kirjallisten salonkien affektiivisena työkaluna sekä Descartesin tunteita koskevista näkemyksistä. Näistä ehkä vähiten tunnettu on Medeleine de Scudéryn romaanissa Clélie esittämä rakkauden kartta, jonka romaanin sankaritar piirtää tunnemaastostaan intohimoisia kosijoita varten. Teoksesta löytyy myös keskustelu hellästä emootiosta, joka on sekoitus myötätuntoa, rakkautta ja affektiivista suhtautumista toiseen ja joka rakentuu kunnioituksen ja hyvyyden varaan. Tämä hellätuntoisuus on hyvä esimerkki varhaisen modernin ajan sofistikoituneesta tunneanalyysistä, joka on sittemmin hävinnyt tunteita koskevasta keskustelusta. Boddice pitää yhtenä syyllisenä Herbert Spenceriä, joka teki hellätuntoisuudesta säälin johdannaisen. Se on turhaa sentimentalismia, joka kyllä häviää vähitelleen tunteiden evoluutiossa. Näin kävikin, mutta voi hyvällä syyllä kysyä olisiko sille tarvetta vielä nykyäänkin?

Järjen ja tunteiden ristiriita

Luvussa neljä käsitellään rationalismin vastavoimia 1600- ja 1700-luvuilla. Kartesiolaisuuden vallatessa yliopistot syntyi vähitellen kritiikkiä Descartesin mekanismia ja järjen tiukkaa ohjausta vastaan. Spinozalaisuus ja sentimentalismi Englannissa näkivät affektit keskeisenä ja positiivisena asiana ihmisen sielunelämässä, vaikkakin tulee muistaa, ettei myöskään Descartes pitänyt niitä pelkästään vahingollisina. Ohitan Boddicen Spinoza-keskustelun, joka ei nähdäkseni esitä mitään varsinaista uutta, mutta kiinnostavia ovat hänen esittämänsä myöhemmät esimerkit järjen ja tunteiden ristiriidasta.

Boddice puhuu Thomas Painesta, jonka mukaan meitä ohjaa ainakin poliittisessa toiminnassa paremmin tunne oikeudenmukaisuudesta pikemmin kuin abstraktit väitteet siitä miten tulisi yhteiskunta muodostaa. Päämäärät luodaan pikemmin affektien kuin järjen avulla. Mary Wollstonecraft taas puhui naisten oikeuksien ja järjenkäytön puolesta. Naisten järjessä ei ole mitään vikaa ja he pystyvät opiskelemaan siinä kuin miehetkin. Hän itse ajautui kuitenkin onnettomaan rakkaussuhteeseen ja tuli niin tunteiden valtaamaksi, että joutui vetoamaan rakastettunsa tunteisiin pikemmin kuin järkeen suhteen pelastamiseksi.

Viides luku on kirjan kiinnostavimpia, ja siinä tulee esille 1700- ja 1800-luvun Britanniassa esiintynyt tunteettomuus ja suorainen julmuus, jota vallanpitäjät yrittävät eri kampanjoin suitsia. Boddicen mukaan 1700-luvun filosofiassa ja kirjallisuudessa esiintynyt tunteiden ylivaltaa järkeen korostanut sentimentalismi koski pikemminkin aristokratiaa kuin tavallista kansaa. Arkielämää kuvasi muuan muuassa William Hogarth teossarjassaan Four Stages of Cruelty, jossa hän kuvaa ihmisen vajoamista eläimen tasolle ja aikansa lääkäreiden säälimättömyyttä. Esimerkiksi utilitarismissa ajateltiin kipua abstraktisti, ei yksilön kokemuksena. Siten kivun aiheuttaminen ei ollut julmaa, jos siitä oli hyötyä (vrt. eläinkokeet).

Tämäntapaiset ajatukset johtivat suoranaiseen tieteelliseen tai institutionaaliseen julmuuteen, joista Boddice esittää esimerkkinä De Boulognen kokeilut tunteiden esittämisestä valokuvissa. Kasvojen tunteettomuudesta kärsivälle potilaalle annettiin sähköshokkeja, joiden avulla pyrittiin luomaan tunteita valokuvausta varten. Vaikka mm. Darwin oli hyvinkin innostunut teoksesta, on selvää että vähintääkin kyseenalainen menetelmä tuotti vain kuvaajan haluamia tunteita ja nekin olivat väärennettyjä. Ajan kirurgit eivät myöskään paljon potilaita säälineet, vaan lääketieteen nimessä potilaiden tuntemista kivuista ei välitetty mm. siksi, että ajateltiin kivun olevan Jumalan tahdon mukaista eikä kallista nukutusainetta ollut tarpeen kaikille potilaille antaa. Leikkaukset säilyivät kivuliaina toimenpiteina pitkälle 1900-luvulle saakka.

Onnellisuuden mittarit

Viimeisessä luvussa otetaan kantaa nykyaikaiseen institutionaaliseen onnellisuustehtailuun, jolla on pidemmät juuret kuin luulisi. Jo 1900-luvun alkupuolella sotaan osallistuminen esitettiin onnellisuuden lähteenä ja pyrittiin syyllistämään siviiliin jääneitä. Onnellisuutta on pyritty myös mittaamaan eri tavoin ja tavallisesti esitetään, että onnellisuus on korkeimmillaan liberaaleissa demokratioissa. Usemmiten onnellisuuspuheen tavoitteet ovat poliittisia ja kapitalistisia ja niissä jätetään huomiotta, että taloudellinen hyvinvointi on eri asia kuin onnellisuus. Boddice korostaa, että tunteet on ymmärrettävä oman kokemuksen kautta, ei poliittis-taloudellisin termein sen enempää kuin abstraktien teorioidenkaan kautta.

Hän ottaa esimerkiksi Arabiemiraatit, jossa on pyritty edistämään onnellisuutta hallituksen keinoin siitä huolimatta, että ihmisoikeudet ovat maassa varsin heikoissa kantimissa. Boddicen mukaan ei voi olla niin, että politiikan tehtävä on tehdä kansalaista onnellisia (varsinkin jos tilanne on se, että kansalaisilla ei ole juurikaan poliittisia vaikutusmahdollisuuksia). Kun maailman onnellisimmilla valtioilla on myös maailman korkeimmat itsemurhaluvut, pystymmekö enää liittämään onnellisuuteen minkäänlaista sisällöllistä merkitystä? Boddice ottaa vertauskohdaksi Aristoteleen, jonka mukaan eudaimonian yhtenä osatekijänä on osallistuminen kaupunkivaltion poliittiseen toimintaan, siis yhteisön hyvinvointiin kontribuoiminen, pikemmin kuin tyytyminen ylhäältäpäin tuotuun onnellisuuteen.

Tunteiden tutkimisen uudet menetelmät

Lopuksi Boddice varsin aiheellisesti esittää, että se mitä nykyään ymmärretään emootioilla, supistaa tarpeettomasti tunne-elämän ja ihmisen historian tutkimusta. Mielenliikutukset ovat eri aikoina olleet erilaisia, tai ainakin ne on ymmärretty eri tavoin, ja menneisyyden ihmisen ymmärtäminen vaatii irrottautumista nykyisistä tunnekäsityksistä. Tämä ei sinänsä ole mitenkään uusi näkemys, mutta Boddicen monipuolinen tapauslista tuo varsin hyvin esiin tämän tosiseikan.

Hän kuitenkin peräänkuuluttaa uudenlaista tutkimusotetta, jossa historioitsijat pystyvät tuomaan jotain uutta nykytutkimukseen tallentamalla menneisyyden tunnekokemuksia. Tämä on kyllä sinänsä hyvä ajatus, mutta voidaan kysyä millä tavoin menneisyyden tunnekokemuksia voidaan lopulta tallentaa. Esimerkiksi Thukydideen esittämät puheet (ja luultavasti teoksessa esitetyt tunnekokemuksetkin) olivat pitkälti sepitettyjä ja usein tunteiden kuvauksia löytyy pikemminkin kaunokirjallisuudesta tai muistelmista kuin tallennetusta tiedosta. Myös kertomusten tunnekokemusten rehellisyyttä tai omakohtaisuutta voi joskus olla syytä epäillä. Boddice puhuu havaitusta tunnekokemuksesta. Kuka havaitsee? Kenties oraalihistoria voi tässä suhteessa olla hyödyllinen, mutta kovin vanhaan aikaan ei tällä tavoin päästä. Toki menneisyyden ihmisten kertomukset tunnekokemuksistaan ovat hyvin kiinnostavia ja valaisevia ja toisinaan hyvin vakuuttaviakin ­– liioiteltunakin ne voivat olla varteenotettavia tunteiden historian lähteitä.

Joka tapauksessa Boddicen mukaan emootiohistorian tärkein aikaansaannos on sen kyvyssä valaista niitä emootioita sääteleviä vallan instituutioita, jotka pohjimmiltaan muovaavat ja rajoittavat moraalitalouksia. Tämä emansipatorinen intressi on kyllä mielestäni varsin perusteltu erityisesti tällä hetkellä, jolloin mm. ulkonäköpaineet ja taloudellinen eriarvoisuus asettavat varsin korkeat rajat sille, mitä halutaan esittää onnellisuutena. Kuten hän sanoo, tärkeämpää on kysyä miltä tuntuu kuin oletko onnellinen tai miksi et ole onnellinen.