Jalo velvollisuus onnistuu siinä, missä hyvän historiantutkimuksen pitääkin, se auttaa ymmärtämään nykypäivää ja katsomaan omaa aikaamme pidemmällä perspektiivillä. Kurkistus 1800-luvun puurtajien elämään panee oman aikamme paineissa ponnistelevan virkanaisen historialliseen kontekstiin ja muistuttaa taas kerran kuinka lyhyt aika sata vuotta onkaan. Kasvatus kuuliaisuuteen ja velvollisuudentuntoon on vielä meidänkin aikamme virkanaisen taustalla; pieneen palkkaan on sosiaalikasvattajan ja opettajan tyytyminen siinä missä sata vuotta sitten eläneen virkasiskonsa, sillä eikö työ oikeastaan olekin vain ilomme ja velvollisuutemme?

Kirjoittaja kertoo saatesanoissa, että alunperin tarkoitus oli tehdä elämäkerta Suomalaisen Yhteiskoulun pitkäaikaisesta johtajattaresta ja Naisasialiitto Unionin perustajajäsenestä Lucina Hagmanista (1853-1946), mutta kävi niin kuin historioitsijalle alkuperäislähteiden äärellä usein käy: lähteet veivät mukanaan ja uudenlaiset kysymykset alkoivat kummitella mielessä. Anne Ollila päätyi tutustumaan virkanaisen elämään myös kahden muun henkilön kautta, nimittäin joensuulaisen käsityönopettaja Emilia Hällströmin (1860-1941) ja vaasalaisen opettajattaren Naemi Ingmanin (1863-1935). Lähteiden johdatus on tässä tapauksessa ollut lukijan kannalta siunauksellista. Naemin, Lucinan ja Emilian kirjeiden, päiväkirjojen ja muun kirjallisen jäämistön pohjalta kuva virkanaisen elämästä monipuolistuu ja saa laajempaa kulttuurihistoriallista ulottuvuutta muun muassa sitä kautta, että Naemi Ingmanin veli, Santeri Ivalo tunnetaan myös kirjailijana ja sanomalehden toimittajana.

Päähuomio on kuitenkin naisen suhteessa työhönsä, perheeseensä, ystäviinsä ja yhteiskuntaan. Kaikki päähenkilöt ovat naimattomia ja lapsettomia virkanaisia, jotka löysivät elämäntehtävänsä opetustyösta. Heidän kohtalonsa on 1800-luvulla tyypillinen, sillä avioliiton ja työelämän yhteensovittaminen oli tuolloin vielä ennenkuulumatonta. – Sanon tarkoituksella avioliiton ja työelämän, enkä perheen ja työelämän, sillä kirjan yksi mielenkiintoisimpia anteja liittyy mielestäni juuri naisten perhesuhteiden kuvauksiin. Vaikka kaikki kolme ovat työlleen omistautuvia, jopa uhrautuvia virkanaisia, se ei suinkaan tarkoita, että he olisivat eläneet yksinäistä sinkkuelämää. Luvussa Naimaton perheellinen nainen Ollila kuvaa, kuinka Lucina Hagman naimattomuudestaan huolimatta onnistuu perustamaan todellisen suurperheen, jossa paikkansa on niin äidillä, veljenlapsilla, ystävättärillä kuin kasvattityttärellä. Myös muut naiset elävät jatkuvassa kiinteässä suhteessa lapsuutensa ja sisarustensa perheisiin.

Toinen kirjan kiinnostava luku kertoo naisten keskinäisistä ystävyyssuhteista. Monissa tutkimuksissa on esitetty, että 1800-luku oli tavallaan naisten keskinäisten ystävyyssuhteiden "kultakautta". Kiinteitä ystävyyssuhteita on selitetty toisaalta naisten kotiin sidotulla, alistetulla asemalla, joka on lisännyt heidän yhteenkuuluvuuden tunnettaan. Toisaalta taas koti on nähty positiivisena voimana, joka tosin erotti naiset miehistä, mutta samalla rohkaisi naisia etsimään toistensa läheisyyttä ja kannusti heitä samaistumaan toisiin naisiin.

Naisten välinen kirjeenvaihto antaa aihetta monenlaisille tulkinnoille ystävyyssuhteiden luonteesta. Esimerkiksi Hulda Holm kirjoittaa Naemi Ingmanille hyvin lämpimään sävyyn:

"Oma rakas Naimani! Sydämmelliset kiitokset Ystävän lämpimästä kirjeestä jonka sain viikko takaperin. Kiitos rakas oma Ystäväni niistä hyvistä neuvoista joita sain, ne olivatkin oikein hyviä rakkaita neuvoja. – Olen niin iloinen että Naima viitsii minulle niin usein kirjoittaa, luulin jo Naiman unohtaneen pienen Ondan, vaan rakkaat ja yhtä ystävälliset ovat kirjeet aina. Minä en kyllä osaa kirjoittaa ollenkaan rakkaasti Naimalle, vaikka rakastan Naimaa paljon, oikeen todellisesti."

Ollilan mukaan runsaasti tunneilmaisuja vilisevää kielenkäyttö kertoo siitä, että rakkaus oli sata vuotta sitten monivivahteisempi ja monitasoisempi ilmiö kuin nykyisin. Kirjeissä tulee esiin ainakin kolmenlaista rakkautta: ensiksikin ystävien keskinäistä rakkautta, toiseksi kristillistä lähimmäisenrakkautta ja kolmanneksi sisarusten keskinäistä rakkautta. Kaikki nämä rakkauden muodot saattoivat saada myös sellaisia sävyjä, jotka nykyään tulkitaan eroottisiksi.

Erotiikkaa ei kuitenkaan Ollilan mielestä pidä samaistaa seksuaalisuuteen ja sen vuoksi hän näyttää suhtautuvan melko varovaisesti 1980-luvulla esille nousseisiin tutkimuksiin, joissa naisten keskinäiset ystävyyssuhteet on tulkittu lesbosuhteiksi. Ollilan kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän antaa tilaa myös toisenlaisille näkemyksille. Luvun lopussa olevat lähdeviitteet ohjaavat anteliaasti myös toisenlaiseen ystävyyssuhteiden tulkintaan.

Kirja antoi myös vastauksia moniin niistä kysymyksistä, joita muistan pikkutyttönä pohtineeni Anni Swania ja muita tyttökirjoja lukiessani. Yhtä mysteerisiksi kuin tyttökirjojen kiinteät ystävyyssuhteet mustasukkaisuusdraamoineen jäivät 60-luvulla syntyneelle hajusuolat ja pyörtyilyt, kun niihin ei todellisuudessa koskaan törmännyt. Niihin lisävalaistusta tarjoaa nyt kirjan luku nimeltään Ikävyys ja hermotauti.

1800-luvun säätyläistyttöjen oletettiin olevan hentoja ja hauraita. Hentous saavutettiin usein korsetin avulla ja kasvatuksensa seurauksena monet säätyläistytöt olivat todellisuudessakin fyysisesti heikkoja, sillä lähes ainoat sallitut liikuntamuodot olivat kävelyretket ja tanssi. Sukupuolittuneen sairauskäsityksen mukaan naiset olivat erityisen alttiita hermotaudille. Hysteria määriteltiin 1800-luvulla erityisesti naisten taudiksi, koska naisten hermojärjestelmän keskuksena pidettiin heidän sukupuolielimiään ja hysterian keskuksen arveltiin sijaitsevan naisen kohdussa.

Esimerkiksi Hällströmin perheessä sairastelu jakautui sukupuolen mukaan siten, että äiti ja tyttäret vuorottelivat hoitamassa huonoja hermojaan kylpylöissä, kun taas isää Henrik Hällströmiä, ei hevillä sairasvuoteelle kellistetty. Samanlainen jako näkyy myös kahden muun perheen kirjeissä, joissa naiset seikkaperäisesti kuvailevat terveydentilaansa ja kyselevät toistensa vointia, kun taas miehet vaikenevat aiheen kuoliaaksi.

Kirjan niukka kuvitus – kuten muukin aineisto – on peräisin päähenkilöiden sukuarkistoista ja alueellisista museoista. Valokuvat puhuvat samaa kieltä kuin teksti: tiukasti napitettujen kaulusten ja silmälasien takaa meitä katsovat velvollisuutensa sisäistäneet naiset. Heidän kapinansa siemenet kytevät kuitenkin jo joissain kirjeissä ja päiväkirjamerkinnöissä, joissa muun muassa kyseenalaistetaan naisten miesten palkkaa puolta pienemmät palkat.

Vuonna 1905 Naemi Ingman kirjoittaa: "Woi kun minulla on ollut paljon työtä ja hommia. Sain vielä muutamia päiviä sitten kouluylihallitukselta lyhyen käskyn että minun tulee maksaa 800 mk vuokraa – eli että minun palkastani vedetään 800 mk sentähden että minä olen täällä koululla. Ja minulla ei ole kuin 2ksi huonetta, toinen hyvin pieni, sillä kolmatta käytetään joka päivä kansliana. Minä vastasin heti että minä muutan heti pois. — Kirjoitin kyllä vähän kiivaasti, saanenko katua. Mutta pohjalaisen oikeudentunto nousee vääryyttä vastaan."