On ihmisiä, jotka eivät voi kuvitellakaan asuvansa vanhojen esineiden ja huonekalujen keskellä. Mutta on myös niitä, jotka eivät voi elää ilman antiikkitavaroita. Heitä kiehtoo esineiden kauneus ja taitavien tekijöiden kädenjälki, ja heille vanhat huonekalut huokuvat meidän ajastamme puuttuvaa rauhaa ja tasapainoa. On myös niitä, joiden mieltä kutkuttaa tieto omistamiensa esineiden alkuperästä tai rahallisesta arvosta. Toisille riittää pelkkä antiikkikalusteiden katselemisen nautinto. Uskon, että Kari-Paavo Kokin uusi, todella runsaasti kuvitettu kirja Tuolit, sohvat ja jakkarat: Renessanssista 1920-luvulle löytää nopeasti lukijansa ja katselijansa tyylihuonekalujen ystävien joukosta. Otavan Kirjapainon erinomainen painotyö päästää oikeuksiinsa kuvat, joista pääosa on Katja Hagelstamin ottamia.

Suomen tunnetuin heinolalainen, kamarineuvos Kokki ei kirjoita ensi kertaa tyylihuonekaluista tai muista vanhoista esineistä. Jo vuosikymmenien ajan, mm. Heinolan kaupungin museon johtajana, hän on paneutunut niihin. Tiedotusvälineissäkin hän on toiminut antiikkiesineiden erikoisasiantuntijana, ja hänen tietämyksensä näkyy lukuisissa Heinolan museon julkaisuissa, mm. rokokoo- ja empire-tyylisiä sekä venäläisiä huonekaluja koskevissa teoksissa, joita hän on ollut tekemässä ja toimittamassa. Vanhojen esineiden tuntemustaan hän on jakanut suurelle yleisölle myös Marketta Kotilaisen kanssa laatimassaan kirjassa Ihanaa  antiikkia: Tunnista kertaustyylien esineet (2010).

Tuolit, sohvat ja jakkarat -kirjassaan Kokki on voinut hyödyntää myös sitä työtä, jota hän on tehnyt neliosaisessa Suomen antiikkiesineet -teossarjassa (2005–2006). Hän on näet päätoimittanut sen, mutta myös kirjoittanut siihen barokin, rokokoon, kustavilaisen tyylin ja empiren istuimista sekä kertaustyylien huonekaluista. On ymmärrettävää, että hän on halunnut koota tietämyksensä istuinhuonekaluista yksiin kansiin, sillä Riitta Pylkkäsen suppeahko teos Vanhat tuolimme on ilmestynyt alkujaan jo vuonna 1965 (uusintap. 1968, 1978) ja keskittyy etupäässä kansanomaisiin istuimiin. Näistä Kokki mainitsee teoksessaan vain muutaman kerran, sillä hän esittelee pääasiassa yläluokan mööpeleitä.

Kokki aloittaa kirjansa lyhyellä katsauksella ammattikuntalaitokseen, joka syntyi Euroopassa jo keskiajalla, mutta ohjaili ja määräsi Suomessakin 1600-luvulta lähtien 1800-luvun jälkipuoliskolle asti huonekaluja valmistaneiden puuseppien toimintaa ja ammattitaidon hankkimista. Esiteltyään tuolien rakennetta, koristeita, puulajeja ja pintakäsittelyä sekä pehmustusta ja verhoilua lyhyiden tekstien ja lukuisien valokuvien avulla hän käsittelee eri sisustustyylien ilmenemistä istuinhuonekaluissa. Hän tekee sen vakiintuneen tyylikausijaon mukaisesti aloittaen 1500-luvun puolivälistä renessanssista ja edeten barokkiin, rokokoohon, kustavilaisuuteen ja empirismiin. 1800-luvun historismin eli kertaustyylien sekä jugendin kautta hän päätyy 1920- ja 1930-lukujen monimuotoisuuteen. On hienoa, että Kokki esittelee erityisesti Suomessa käytettyjä istuinhuonekaluja, vaikka näistä monet ovatkin lähtöisin Ruotsista ja Venäjältä. Ilahduttavan paljon on kuvia myös kotimaassa valmistetuista istuimista, ja jokainen turkulainen iloitsee kirjassa kuvatuista lukuisista Nikolai Bomanin huonekaluista, vaikka ne lieneekin valmistettu Helsingissä – Bomanillahan oli oma tehdas myös Turussa.

Keinotekoisuudessaankin eri tyylikaudet ovat Kokille selviö, joita hän ei kyseenalaista, vaikka esittelee monia huonekaluja, jotka poikkeavat kausien päälinjoista. Varsinkin 1900-luvun alussa on valmistettu niin monenlaisia tuoleja, että niitä on hyvin vaikea sijoittaa samaan tyylisuuntaan kuuluviksi. Kirjavuus vain kasvaa 1920- ja 1930-luvulla. Onneksi Kokki ei enää tässä yhteydessä puhukaan yhtenäisestä tyylistä. Kirjan viimeisissä vuosikymmenissä on kiintoisaa hyvinkin vanhojen tyylivaikutteiden sekä ultramodernien materiaalien rinnakkaiselo. Tuolit, sohvat ja jakkarat loppuu töksähtäen ilman yhteenvetolukua tai päätössanoja. Lyhytkin arvio tai pohdiskelu tyylikausien merkityksestä istuinhuonekalujen kehityksessä olisi lopettanut teoksen tyylikkäästi.

Tyyli-istuimista lisätietoja kaipaava lukija löytää kirjallisuusluettelosta suomen-, englannin-, ruotsin- ja saksankielisiä julkaisuja; onpa listassa jokin norjankielinenkin. Asia- ja nimihakemisto auttaa puolestaan löytämään helposti tietoa vaikkapa chaise longuesta tai puuseppä Jacob Nygrenistä. Lyhyttä sanastoa kuitenkin vielä kaipasin, sillä eräiden termien (esim. drapeerattu, kredeerattu, godronoitu, lambrekiini, pastellage, peltta) suomenkielisiä vastineita en kirjasta löytänyt. Monet huonekalujen rakenteet tai koristeet (esim. balusterilauta, rosetti, sapelijalka, voluutti) onneksi selvisivät tekstin viereisistä tai myöhemmistä kuvista. Sanaston lisäksi kaipasin kuvaa kruunutuolista, joka mainitaan tekstissä kahteenkin kertaan. Myös tikapuutuolista olisi saanut olla kuva, jossa näkyy selustan rakenne.

Nykyisin on turhaa valittaa kirjojen kielenhuollon ja oikoluvun puutteesta, sillä kustantajat eivät halua panostaa moiseen ylellisyyteen, mutta valitanpa kuitenkin. Ärsyttävintä on se, että tekstin pienet huolimattomuudet olisi saatu siivottua tuoli-kirjasta pois varsin vähällä vaivalla.