Pitkään ulkomaantoimittajana toiminut Tom Kankkonen on kirjoittanut ajankohtaisen analyysin Turkin lähihistoriasta ja tulevaisuuden haasteista. Kankkonen on asunut pitkään Turkissa ja seurannut sen ja lähialueiden kehitystä ja hallitsee myös turkin kielen. Tiedolliset ja taidolliset lähtökohdat Turkkia käsittelevän esityksen tekemiseen ovat joka suhteessa kohdallaan.

Kankkosen tapaan muutkin toimittajat ovat usein olleet lähes pioneereja taustoittaessaan kunkin hetken näkökulmasta erityisen merkityksellisiä kohteita. Kaakkois-Euroopan suuntaa valottaneista suomalaisten toimittajien kirjoista voi mainita vaikkapa Raija Vallan ja Erkki Karjalaisen ”Titon perintö ja perilliset” (1980) ja ”Balkan kolkuttaa Euroopan omaatuntoa” (2000), Yrjö Lautelan ja Jyrki Palon ”Jugoslavia: kansakunta jota ei ollut” (1992), Marita Vihervuoden ”Tervetuloa helvettiin. Välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta” (1999) ja vaikkapa sellaiset matkakirjat kuin Jörn Donnerin ”Eurooppa-raportti” (1990) ja Markus Leikolan ”Ja vapaus koitti” (1991).

Tämän lajityypin ongelmana on joskus tasapainoilu tutkimuksellisen otteen ja omaan kokemukseen pohjaavan kertomuksellisen otteen välillä, jolloin jää tekemättä valinta tietokirjan ja enemmän subjektiivisuutta sallivan päiväkirjan näkökulmien välillä. Nämä näkökulmat voi tietysti myös yhdistää elegantista ja vakuuttavasti – kuten on tehnyt esimerkiksi Misha Glenny kirjassaan ”The Rebirth of History. Eastern Europe in the Age of Democracy” (1990) ja Anne Applebaum esityksessään “Between East and West: Across the Borderlands of Europe” (1995). Kankkosen valinta on ollut tietokirja, joka kuitenkin on kirjoitettu tämän päivän haasteista käsin ammattitaitoisen toimittajan mielenkiinnon ylläpitävällä otteella.

Kankkonen on omimmillaan tarkastellessaan historian ja kulttuurin läsnäoloa ja merkityksiä tämän päivän turkkilaisessa todellisuudessa. Itse asiassa hän ei juurikaan syyllisty sellaiseen historian ”ulkoistamiseen”, jossa menneisyys esitetään vain taustana tai polkuna nykyisyyteen – tällainen vaara on ilmeinen, kun tarkastelun lähtökohtana ja punaisena lankana on Turkin läntisen suuntauksen yli satavuotinen jatkuvuus, kuten Kankkonen toteaa kirjansa aluksi.

Historialliseksi johdannoksi mieltyvässä luvussa (Hunneista osmaneiksi) ja jatkossakin Kankkonen esimerkiksi tekee mielenkiintoisia historiapoliittisia havaintoja pyrkimyksistä turkkilaistaa osmanien ja sitä edeltävä menneisyys. Historian jatkuvuuden konstruointi on kaikissa yhteiskunnissa ollut tärkeä argumentoinnin lähde alueellisen ja poliittisen legitimiteetin esittämiseen. Yhteisön hyvinvoinnille ja yhteishengelle on kuitenkin tärkeämpää ”tulla toimeen” menneisyyden kanssa. Menneisyyspolitiikan näkökulmasta satojen tuhansien armenialaisten joukkomurha vuonna 1915 on epäilemättä yksi keskeisimpiä kipupisteitä. Tämän problematiikan Kankkonen hyvin tuo esiin lukunsa lopuksi.

Johdannon jälkeen kirja käsittelee aihettaan temaattisissa luvuissa, jotka kuitenkin asettuvat sujuvasti myös kronologisesti eteneväksi kertomukseksi. Temaattisina ytiminä ovat Atatürkin politiikka ja sen läsnäolo poliittisessa kulttuurissa ja yhteiskunnallisessa elämässä, kurdit, islam, naapurisuhteet, EU ja yhteiskunta.

Kankkonen esittää (luvussa Atatürk, turkkilaisten isä) havainnollisesti Mustafa Kemal Atatürkin keskeisen roolin modernin Turkin tekijänä ja ideologina ja siten kansallisen identiteetin kulmakivenä. Turkki on muiden itäisen Euroopan valtioiden tapaan nuori kansallisvaltio, jonka synnyn mahdollisti historiallisten imperiumien romahtaminen. Atatürkin malli nivoi yhteen turkkilaisen nationalismin ja läntisen modernismin, jonka tunnuksia ja käytäntöjä suorastaan pakotettiin osmani-tradition tilalle sekä islamin että etnisen moninaisuuden tunnustamisen kustannuksella. Politiikan takaajana oli aseellinen voima, ja armeija liittyi myös vahvasti nuorturkkilaiseen liikkeeseen ja uuden Turkin synnyn kertomukseen esimerkiksi Kreikan joukkojen häätäjänä Anatoliasta. Turkin armeija onkin vuonna 1938 kuolleen Atatürkin henkilökultin ja kemalistisen ohjelman valppain vartija, joka on harkintansa mukaan puuttunut suoraan politiikkaan. Vallankaappaukset – 1960-, 70- ja 80-lukujen alussa ja tavallaan myös vuonna 1997 – olivat Turkin epävakaan sisäpolitiikan osoittimia, ja erityisesti 1970-luku oli yhteiskuntarauhaton. Kankkosen analyysi aseellisen voiman ja turkkilaisen demokratiakehityksen vuorovaikutuksesta on kiihkoton ja lähtee turkkilaisen yhteiskunnan ja sen edellytysten ymmärtämisestä sortumatta kuitenkaan kulttuurirelativismiin.

Kurdeille – jotka turkkilainen etninen nationalismi halusi nähdä ”vuoristoturkkilaisina” – Kankkonen on omistanut yhden luvun kirjastaan. Kurdikysymys on sisä- ja kansainvälispoliittinen, strateginen, ideologinen, etninen, kulttuurinen, sotilaallinen, alueellinen ja sosioekonominen, ja tämä moninaisuus tulee hyvin esiin. On selvää, että kurdien oikeuksien tunnustaminen kurdeina ei ole viralliselle Turkille helppo asia, vaikka siihen onkin tietynasteisia paineita erityisesti EU-projektin vuoksi.

Kurdikysymys kytkeytyy myös Turkin varsin epävakaana ja pitkään epäystävällisenä näyttäytyneeseen naapurustoaan (luku Kiistoja ja lännessä ja etelässä), jossa yhtäältä omaa rooliaan ovat näytelleen historialliset huonot suhteen Kreikkaan – ennen niin sanottua maanjäristysdiplomatiaa 90-luvun lopulta alkaen – ja Kyproksen kysymys ja toisaalta Lähi-itä-problematiikka. Uusimmassa kehityksessä Turkki on ollut huolissaan kurdien aseman vahvistumisesta Saddamin jälkeisessä Irakissa; turkkilaisena uhkakuvana kummittelee pahimmillaan Kurdistan tai ainakin kansainvälisen yhteisön tunnustus kurdien autonomialle.

Keski-Aasia ja ennen muuta siellä olevat energiavarat on turkkilaisessa ulkopolitiikassa haluttu joskus nähdä sillä suunnalla avautuvan turkkilaisen maailman ellei peräti ”turkkilaisen vuosisadan” resurssiksi, mutta todellisuudessa tällainen geostrateginen suuntaus ei ole ainakaan toistaiseksi osoittautunut vaihtoehdoksi EU-projektille ja lännen tielle (jota Kankkonen arvioi luvussa Turkki Brysselin tiellä). Tästäkin Turkin kansainvälispoliittisesta asemasta Kakkonen tekee hyvän yleiskuvan. Mustanmeren yhteistyöhankkeista ja Keski-Aasian leikkauspisteessä aktualisoituvista Venäjän- ja Kiinan-suhteista olisi ollut mielenkiintoista lukea vähän enemmänkin. Turkki on yhteydessä sekä Keski-Aasiaan että Lähi-itään, ja tästä kytköksestä avautuu sekä uhkia että mahdollisuuksia esimerkiksi EU:n tulevaisuuden näköaloja ja ratkaisuja punnittaessa.

Kankkosen kirjan yksi vahvuus on se, että siinä analysoidaan myös Turkkia eräänlaisena maallistuneena islamilaisena maana (luku Islamilaisuus Turkissa) ja kiinnitettään huomio paitsi ylätason poliittisiin prosesseihin myös yhteiskuntaan ja kulttuuriin (erityisesti luvussa Nuoret, tasa-arvo ja kulttuuri). Islamin ja maallisen politiikan vuorovaikutus, sukupuolen merkitys turkkilaisessa yhteiskunnassa ja väestörakenteeltaan nuoren Turkin koulutuspoliittisen haasteet ovat esimerkkejä Kankkosen käsittelemistä tärkeistä teemoista. Ehkä suurin vaje suomalaisessa yleisessä tietoisuudessa vallitseekin juuri Turkin yhteiskunnan ja sen moninaisuuden ymmärtämisessä. Yli 70 miljoonan asukaan Turkki näyttäytyy kovin erilaisena sen mukaan mistä näkökulmasta – esimerkiksi sukupolvien, sukupuolten, alueiden jne. – sitä tarkastellaan.

Kankkosen kirja on hyvä ja ehdottoman tarpeellinen tietopaketti suomalaiselle yleisölle. Nyt jos koska tarvitaan asiallista tietoa Turkin yhteiskunnan ja politiikan kehittymisestä. Tämän yleisesityksen soisi kaikkien niiden lukevan, jotka joutuvat pohtimaan Turkin EU-jäsenyysproblematiikkaa.