Tutkija ja elokuvakriitikko Maarit Koskinen pääsi monen tutkijan haaveiden kohteena olevaan aarteiden kammioon, kun ruotsalainen elokuvaohjaaja Ingmar Bergman kutsui hänet tutkimaan jäsentelemätöntä kokoelmaansa keskenjääneitä ja loppuunsaatettuja käsikirjoituksia ym. dokumentteja. Ilmeisesti Bergman oli pitänyt Koskisen Bergmanin elokuvien estetiikkaa käsitelleestä väitöskirjatyöstä siinä määrin, että hän halusi suoda tämän etuoikeuden hänelle. Luulisin Bergmania itseäänkin kiinnostaneen, millaisia yhteyksiä jokin ulkopuolinen saattaisi tuoda varastosta esille.

Aluksi Koskinen tuntuu vetävän esiin turhankin suoralla tavalla yhtenevyyksiä käsikirjoituksissa esiintyvien henkilöhahmojen ja tilanteiden sekä Bergmanin omien elämänvaiheiden välille. Lukijana totuin Koskisen kirjaa lukiessa tähän kuitenkin suhteellisen nopeasti, varsinkin kun myös Bergmanin omaelämäkerralliset tekstit (esimerkiksi muistelmakirja Laterna Magica) ovat painottaneet näitä suhteita vastaavalla tavalla. Epäilyttävimmiltä tuntuvat viittaukset kuviteltujen ja todellisten tapahtumien välillä on helppo sivuuttaa. Sen sijaan huomaan kiinnostuvani niistä kosketuspinnoista, joita Koskisen metodi suhteessa Bergmanin kirjoittamissa kirjallisissa teksteissä ja elokuvissa esiintyvien tiettyjen teemojen lähes pakkomielteiseen toistuvuuteen tuottaa.

Koskinen tutkailee kiehtovalla tavalla esimerkiksi eräiden toistuvasti esiintyvien hahmojen figuurien ajallista ”elämää” ja metamorfooseja. Varhaisten Jackin, Kasperin ja Maria-Marie -hahmojen käsikirjoituksiin ilmaantumisen, esiintymisen ja lopulta katoamisen tutkiminen avaa näkymiä luovan työn aina uudelleen muotoaan muuttavaan maailmaan. Bergmanin uran varhaisessa vaiheessa myös kahden esitysmuodon, teatterin ja elokuvan välinen kamppailu kirjoittautuu mukaan Bergmanin kamppaillessa ja turhautuessa ”teatraalisten” Jack ja Kasper -hahmojen kanssa. Samalla käsikirjoitusten ja varhaisten elokuvien väliset erot kertovat ajan sensuuri-ilmapiiristä, siitä mitä ei ääneen saanut sanoa tai kuvassa näyttää.

Tällaiset esteet osoittautuvat erottamattomaksi osaksi Bergmanin oman ilmaisukielen kehitystä, ja onkin kiinnostavaa seurata miten esimerkiksi aikaisemmin lausumaton löytää suoremman ilmaisun taiteilijan ilmaisukielen "kypsyessä" ja ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa. Tosin on todettava, että bergmanilaisen symbolismin ja ajan tiukan koodiston suhde ei sittenkään ole aivan suorassa suhteessa toisiinsa, vaan jo julkaisemattomissa käsikirjoituksissa esiintyy esimerkiksi samanaikaisesti sekä suorasukaista puhetta seksuaalisuudesta että äärimmilleen symbolisoituja henkilöhahmoja.

Bergmanin julkaisemattomat käsikirjoitukset herättävät kokeellisuudessaan mielenkiintoisia mielleyhtymiä. Käsikirjoituksen kuvaus perheriidasta käteen iskettyine haarukoineen ja kohti heitettyine tuoleineen tuo mieleen erään videotaiteilija Bruce Naumanin teoksen, jossa pariskunta suorittaa toisilleen mitä väkivaltaisempia akteja, absurdin komedian ja arkikauhun yhdistelmältä tuntuvassa kuvaelmassa. Tosin vastaavia sekoituksia ei myöskään Bergmanin myöhemmältä tuotannolta puutu. Tällöin ne esiintyivät kuitenkin ekspressionistisemmin, fantasiaelementtejä selvemmin hyödyntäen kuten esimerkiksi vaikkapa kauhuelokuvan kuvastoa hyödyntävä Suden hetki (1968) osoittaa.

Uran alkupuolen toteutumattomat käsikirjoitukset ja luonnosmaiset hahmotelmat kertovat Koskisen tulkitsemana Bergmanin jatkuvasta työstä usein perhekuvioihin tai parisuhteeseen liittyvien tiettyjen asetelmien äärellä, jotka eivät ole jättäneet häntä rauhaan. Heikon isän ja vahvan äidin, äidin/rakastajattaren figuurien teemat ovat tuttuja myös ohjaajan myöhemmistä elokuvista, samoin uskonnolliset teemat sekä uskottomuuden ja seksuaalisuuteen liittyvän synnintunnon käsittely. Koskinen onnistuu tuomaan uutta kiehtovuutta muuntumisoperaatioiden ymmärtämiseen yhdistämällä kronologisen näkökulman (hahmojen elämänkaari), usein ohjaajan omaan kertomaan pohjautuvan psykologisen aineiston sekä figuurien välisten suhteiden ja sekoittumisen tarkastelun. Myös kertojahahmon, tuon ”yhden, joka kirjoittaa” (ja joka esiintyy eräässä elokuvassa jopa nimellä Ingmar Bergman!) analyysi suhteessa muihin kuvitteellisiin henkilöhahmoihin vakuuttaa.

Kaikki viittaa siihen, että Koskisen tutkimusprojektilla tulee olemaan suurta merkitystä tulevalle Bergman-kartoitukselle. Käsillä olevaa kirjaa voitaneen pitää paitsi eräänlaisena kartoituksena eräisiin keskeisiin teemankäsittelyihin Bergmanilla, myös mitä kiinnostavimpana kurkistuksena teatterin, kirjoittamisen ja elokuvantekemisen välisestä vuorovaikutuksesta erään luovan taiteilijan työn kautta tarkasteltuna. Lisäksi olisi mielestäni ollut mielenkiintoista löytää kirjasta myös Begmanin itsensä kommentteja Koskisen tulkinnoista.