Taisteleva tutkimus tarkoittaa kriittisesti kantaa ottavaa ja toiminnallista tutkimusta, jossa tutkija tarkastelee sosiaalista todellisuutta ja muuttaa maailmaa yhdessä eri toimintakentillä työskentelevien ihmisten kanssa. Tämä on yksi määritelmä, jonka poimin Juha Suorannan (s. 1966) ja Sanna Ryynäsen (s. 1972) äskettäin ilmestyneestä teoksesta Taisteleva tutkimus. Se on ilmeisesti hyvin intensiivisen yhteistyön tulos, sillä kirjoittajien panosta ei ole eritelty.

Taisteleva tutkimus ja kirjan tekijät

Suoranta on Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori. Hän on tutkinut kriittistä yhteiskunta- ja kasvatustiedettä sekä laadullisia tutkimusmenetelmiä. Hänen lukuisista teoksistaan mm. Radikaali kasvatus (2005), Piilottajan päiväkirja (2010) ja Vastaanottokeskus (2011) osoittavat, ettei mies pelkää avata suutaan tärkeistä ja kipeistäkään asioista. Johdatus laadulliseen tutkimukseen (1998), jonka hän on kirjoittanut Jari Eskolan kanssa, on kulunut lukuisina painoksina opiskelijoiden käsissä. Ryynänen (s. 1972) työskentelee Itä-Suomen yliopistossa sosiaalipedagogiikan yliopistonlehtorina. Hän on opiskellut, opettanut, tutkinut ja tehnyt vapaaehtoistyötä Brasiliassa. Hänen ”taisteleva” väitöskirjansa Nuoria reunoilla. Sosiaalipedagoginen tutkimus rikollisuuden ja väkivallan keskellä olevien nuorten tukemisesta brasilialaisissa kansalaisjärjestöissä ilmestyi vuonna 2011.

Taisteleva tutkimus oli minulle kulttuurihistorioitsijana uusi käsite, vaikka olin aikaisemmin kuullut mm. radikaalifeminismistä sekä kriittisestä teologiasta, pedagogiikasta ja sosiologiasta. Suoranta ja Ryynänen määrittelevät käsitettä kirjan ensimmäisessä osassa (noin 90 sivua), joten lukija saa varsin monipuolisen käsityksen siitä, millaisesta ilmiöstä on kyse. Taisteleva tutkimus on kattokäsite, jonka alle mahtuu monenlaisia lähestymistapoja  ja jonka tutkimusmenetelmiä yhdistää elävä suhde yhteiskunnallisiin käytäntöihin sekä näiden kehittämiseen ja muuttamiseen. Se on poliittista, kulttuurista, sosiaalista ja konkreettista kamppailua vallasta, aineellisista ja henkisistä resursseista, oman kulttuurin ja identiteetin oikeudesta ja tunnustuksesta. Se pyrkii osallistumaan kamppailuun oikeudenmukaisen maailman puolesta ja tuomaan esiin sorrettujen, syrjäytettyjen, äänettömien ja hallittujen näkökulman, heidän maailmankuvansa ja tietokäsityksensä sekä  olemassaolonsa ja elämänmuotojensa oikeutuksen.

Suoranta ja Ryynänen osallistuvat keskusteluun siitä, millaista yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen pitäisi olla, jotta sillä olisi todellista arvoa maailmanlaajuisten yhteiskunnallisten ja ekologisten ongelmien ratkaisemisessa. Heidän näkökulmansa on erityisesti ihmis- ja yhteiskuntatieteellinen. Ekologiseen ja eläinaktivismiin liittyvät taistelevan tutkimuksen keskustelut he jättävät melko vähälle, mikä on ymmärrettävää, sillä jo ihmisten asioissa on tarpeeksi – ja ehkä liiankin paljon – aineksia yhteen kirjaan.

Ei valtavirrassa

Kirjansa ensimmäisessä osassa tekijät tarkastelevat myös taistelevan tutkimuksen juuria ja suhdetta muuhun yliopistoissa tehtävään yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen sekä pohtivat, millaisia tehtäviä tutkijalla on tutkimuksen ja yhteiskunnallisen muutoksen yhteenliittymissä. Taistelevalla tutkimuksella on useita historiallisia lähtökohtia: työläisten omaehtoinen sivistystyö ja järjestäytyneen työväenliikkeen nousu, Engelsin ja Marxin tutkimukset, 1800-luvun naisliike, sosiaalireformismi, anarkismi, dekolonisaatio, rauhanliike, kriittinen teoria. Sillä on myös laaja metodologinen keinovalikoima, sillä se kokoaa yhteen tutkimusperinteitä, keskusteluja ja menetelmiä, mutta se myös sitoutuu käytännön ja teorian yhdistävään toimintaan yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden eli paremman maailman puolesta. Se edellyttää yhteistyötä ja solidaarisuutta ihmisten kesken.

Valtavirran yhteiskuntatieteellinen tutkimus taas on sisäänpäin kääntynyttä. Sen harjoittajat seuraavat kansainvälisiä trendejä, noudattavat valtion kapea-alaista tiedepolitiikkaa sekä kamppailevat akateemisista työpaikoista ja tutkimusapurahoista. Valtavirran tutkimus on jämähtänyt hallitsevan yhteiskuntatieteellisen säätelyn ja kontrollin välineeksi. Se ei ole luovan ja yhteiskuntaa uudistavan ajattelun lähde., eivätkä uudet ideat enää tulekaan rikkaan pohjoisen yliopistoista vaan köyhästä etelästä ja yliopistojen ulkopuolelta. Siksi latinalainen Amerikka on kirjassa laajasti esillä, sillä se on taistelevan tutkimuksen ydinalueita. Myös Aasian ja Afrikan maissa sekä mm. Ranskassa ja Espanjassa tehdään taistelevaa tutkimusta, jota kirjoittajat eivät kuitenkaan käsittele tässä kirjassa.

Suorannan ja Ryynäsen mielestä pelkkä yhteiskunnallisten tosiasioiden havaitseminen ja analysoiminen ei enää riitä eikä aikaisemmin ihanteena pidetty objektiivinen tutkimus ole mahdollista; tutkimus tehdään aina jostakin näkökulmasta. Taisteleva tutkimus tähtää usein yhteiskunnan taloudellisen perustan ja sosiaalisten rakenteiden muuttamiseen. Se herättää yhteiskunnallista tiedostamista ja kehittää toimintavälineitä, jotta saavutettaisiin parempi maailma. Se pitää esillä tärkeää ongelmaa, herättelee ihmisten kriittistä tietoisuutta, innostaa osallistumaan, voimauttaa, tukee ihmisten yhteiskunnallista toimintaa sekä osallistuu epäoikeudenmukaisen kapitalistisen maailman kumoamiseen.

Yliopistoissa tutkimusta suuntaavat tulosmittarit ja markkinoiden vaatimukset ja tutkimuksella palvellaan yleensä vallitsevaa järjestelmää, eikä niissä oikein tiedetä, miten pitäisi suhtautua lähestymistapoihin ja toimijoihin, jotka pyrkivät yhdistämään tutkimuksen ja yhteiskunnallisen aktivismin. Akateemisen itsesensuurin ja tälle vieraan tiedekäsityksen varjolla vieroksutaan taistelevaa tutkimusta sen avoimen yhteiskunnallisen sitoutuneisuuden vuoksi, eivätkä rahoittajat tue omalta kannaltaan ikävien aiheiden tutkimista. Taistelevia tutkijoita onkin yliopistoissa vähän – ehkä juuri siksi, ettei yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta toimiminen tuo erityistä akateemista menestystä.

Taistelevan tutkimuksen käytännöt

Teoksensa toisessa osassa kirjoittajat esittelevät lähes 200 sivulla erilaisia taistelevan tutkimuksen käytäntöjä ja lähestymistapoja. He eivät anna tutkimusmenetelmiä koskevia ohjeita, vaan enemmänkin ajattelemisen aiheita ja kehittelemisen osviittoja. He osoittavat, miten taistelevaa tutkimusta on eri yhteyksissä mahdollista tehdä ja mistä suunnista löytää lisäideoita.

Taistelevaa tutkimusta on monenlaista kuten siinä käytettyjä tutkimusmenetelmiäkin: on esim. sorrettujen ja vapautuksen pedagogiikkaa, feminististä tutkimusta, kolonisaatiokriittistä tutkimusta, työläistutkimusta, kriittistä ja vapautuksen psykologiaa sekä kriittistä kartografiaa, antropologiaa ja etnografiaa. Ne kaikki tarkastelevat asioita tutkittavien omista lähtökohdista hyviksi havaitsemillaan menetelmillä sekä kirjoittavat ja esittävät tuloksiaan toisin kuin mihin on totuttu. Kiintoisia esimerkkejä taistelevan tutkimuksen julkaisuista ovat mm. brasilialaisen kasvatustieteilijän, Paulo Freiren teos Sorrettujen pedagogiikka (1968; suom. 2005), yhdysvaltalaisen kriittisen pedagogiikan kehittäjän Henry Giroux’n kirja Stormy Weather (2013), jossa läpimilitarisoitunut yhteiskunta ja yliopistomaailma saavat huutia, sekä suomalaisen filosofin Thomas Wallgrenin artikkeli ”Kansalaistarkkailijat: miksi ja miten?”(2006), joka käsittelee Smash ASEM -mielenosoitusta.

Objektiivisuuteen ja neutraaliuteen pyrkivä akateemisten artikkelien ja monografioiden kirjoittaminen ja julkaiseminen ei toimi taistelevassa tutkimuksessa. Asiat on uskallettava sanoa suoraan jostakin näkökulmasta katsoen ja nimenomaan yksilöiden kokemuksen kautta. Tällaisen aikalaiskritiikin tyylilaji on reilu asiaproosa, joskus myös räävitön revittely ja rienaaminenkin. Kutkuttavia esimerkkejä suoraan puhumisesta ja sanomisesta, parrhesiasta, ovat esim. Ville-Jussi Sutisen esseekokoelma Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan (2009)  rajuine yliopistokritiikkeineen ja pastori Kai Sadinmaan Kirkonkellarissa keväällä 2013 julkaisema teksti ”Talouden tuhoisa kehitys”, jossa joukkomurhaaja Breivik ja pankkiiri Wahlroos niputettiin samaan kastiin. Aikalaiskritiikki voi olla myös hieman peitellymmässä muodossa niin kuin Suorannan kirjassa Piilottajan päiväkirja (2010), joka käsittelee paperittoman siirtolaisen piilottamista. – Kirjoittajat esittävät paljon esimerkkejä eri maista, mutta suomalaisena mainitsen mieluusti suomalaisia esimerkkejä, jotta lukijat huomaisivat, ettei meilläkään ihan nynnyjä olla.

Tutkittavien kanssa yhdessä toimiminen on ominaista monimuotoiselle taistelevalle tutkimukselle, joka asettuu tukemaan ja auttamaan ihmisiä heidän konkreettisissa elämänpyrinnöissään – ei ylhäältä ohjaten, vaan rinnalle ja oppilaaksi asettuen. Taidekin voi liittyä aktivismiin ja poliittiseen osallistumiseen: 1950-luvulta lähtien moniin tapahtumiin on liitetty performansseja – graffiteja, lippujen polttamista, rakennusten valtausta, kettingillä puskutraktoreihin kiinnittymistä yms., mitä voi taiteeksikin sanoa.

Taistelevan tutkimuksen käytäntöjä esittelevän luvun lopussa Suoranta ja Ryynänen kokoavat lähestymistavat yhdeksitoista teesiksi sekä pohtivat tutkimuksen arviointikriteereitä ja sitä, miten taisteleva tutkija saa äänensä kuuluville. Kirjoittajien teesien mukaan taisteleva tutkimus:

* on vapauttavaa eli emansipatorista

* on eettisesti tiedostavaa

* pureutuu yhteiskunnallisiin ongelmiin

* uskoo ihmisten tasa-arvoon,

* yhdistää tutkijat ja toimijat

* on läpikotaisin poliittista

* käyttää valtavirtatutkimuksen hyljeksimiä käsitteitä – työväenluokka, kapitalismi, sorto, valtaeliitti

* on refleksiivistä

* perustuu tutkijan ja muiden osallisten kokemukseen

* on opinnollista, opettavaa ja kasvattavaa sekä

* laajentaa käsityksiä tutkimuksesta

Metodologinen kurinalaisuus ja selkeä kirjoittaminen

Kuinka taistelevan tutkimuksen metodologinen kurinalaisuus voidaan varmistaa, kun se on avoimesti näkökulmaista? Luonnollisesti jokaista tutkimusta on arvioitava sen omassa viitekehyksessä ja sille ominaisessa metodologisessa yhteydessä, ei vain vakiintuneiden ja dogmaattisten arviointiperusteiden mukaan, vaan tarkastelemalla sitä myös paikka- ja aikasidonnaisesti, yhdessä toimintaan osallistuneiden ihmisten kanssa. Taistelevasta tutkimuksesta on myös arvioitava sen yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella eli siltä kannalta, kykeneekö se muuttamaan vallitsevia asiantiloja toivottuun suuntaan. Ja kuten missä tahansa tutkimuksessa on selvitettävä, miten onnistuneesti tutkija kertoo tekemistään valinnoista ja miten monipuolisesti hän valottaa tutkimaansa toimintakokonaisuutta

Taistelevaa tutkimusta on syytetty ainakin itsetyytyväisyydestä, ylemmyydentunnosta, pelastajan asenteesta ja sanahelinästä. Sellaiseen se ei tietenkään saa syyllistyä. Sen on taisteltava oikeiden ja hyvien asioiden puolesta – tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja inhimillisyyden puolesta. Tutkijan on pohdittava eettistä vastuutaan ja ymmärrettävä tutkimukseen sisältyvä valta-asema sekä opeteltava kuuntelemaan ja kohtaamaan ihmisiä.

Pitkin tekstiään Suoranta ja Ryynänen käsittelevät tutkimuksen kirjoittamista ja paneutuvat asiaan erityisesti kirjansa kolmannessa osassa. Perinteisten tieteellisten julkaisujen tuottaminen ei riitä taistelevalle tutkijalle, sillä artikkeleita ja monografioita luetaan ja käytetään ”hävyttömän vähän”. Erilaiset raportit, suunnitelmat, tilastot, pamfletit ja lehtijutut soveltuvat osoittamaan, miten asiat ovat, mutta niitä voi hyödyntää kertomaan myös siitä, miten asioiden tulisi olla. Tätähän ei perinteisen tutkimuksen ole ollut lupa tehdä.

Jotta taisteleva tutkija voisi edistää ihmisten hyvinvointia ja rauhanomaista yhteiseloa sekä vähentää kurjuutta sanoillaan ja teoillaan, hänen on mentävä myös mediaan ja kerrottava siellä toiminnastaan. Internet tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet levittää tietoa nopeasti, mutta se vaatii uuden kielen ja uusien esittämistapojen opettelemista. Silti: Tutkimustekstit tulee kirjoittaa selkeällä kielellä lukijakunta huomioiden. (Näppykoneeni lihavoi ”omin päin” tämän kirjasta poimimani ohjeen kuin vahvistaakseen sen tärkeyttä.) Kirjoittajat itse ovat noudattaneet melko hyvin omaa neuvoaan, vaikkakin ovat rustanneet muutamia turhan pitkiä ja mutkikkaita virkkeitä, kun eivät ole halunneet pätkiä lähdeteoksen ilmaisuja.

Taistelun strategioita

Taisteleva tutkija käyttää yhteiselon, vaihtoehtojen ja kumouksen strategioita. Näillä hän tähtää yhteiskunnalliseen muutokseen, joka koskee niin ympäristöä, taloutta kuin ihmisten yhdenvertaisuuttakin. Yhteiselon strategiassa vallitsevan kapitalistisen systeemin toimintaa pyritään parantamaan kaikkien ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Taisteleva tutkija antaa liikkeen käyttöön tietonsa ja taitonsa, osallistuu, innoittaa, organisoi ja välittää viestejä. Strategian tärkein yhteiskunnallisen muutoksen väline on parlamentarismi – edustuksellinen demokratia ja äänestäminen, jotta voitaisiin vahvistaa ihmisten vaikutusmahdollisuuksia alhaalta käsin, lisätä aktiivisuutta ja tuottaa pysyvää yhteistoimintaa.

Vaihtoehtojen strategia puolestaan pyrkii edistämään taloudellista yhdenvertaisuutta ja sosiaalista vapautumista sellaisissa kapitalistisen yhteiskunnan raoissa ja marginaaleissa, jotka eivät suoraan uhkaa vallitsevan järjestelmän hallitsevaa luokkaa eivätkä sen eliittejä. Tällaisia mahdollisuuksia voivat olla suurmielenosoitukset, osuuskunnat ja muut sosiaalisen talouden ja toimeentulon  mallit, vapaaehtoiset yhteenliittymät, joilla edistetään ihmisten omaehtoisen toimeentulon ja itsensä toteuttamisen mahdollisuuksia.

Kumouksen strategia ei usko järjestelmän paikkailuun kuten yhteiselon ja vaihtoehtojen strategia. Se pyrkii kaatamaan olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset muodot ja korvaamaan ne toisenlaisilla rakenteilla ja organisaatioilla. Tämä voi tapahtua parlamentaarisesti demokraattisin keinoin tai kumouksellisesti. – Taistelevan tutkijan ei kannata sitoutua yhteen strategiaan, sillä toiminta- ja ajattelutapojen monipuolisuus ja tilannesidonnainen joustavuus ovat hänen valttinsa.

Sivistyksen ja yhdessä oppimisen voima

Taisteleva tutkimus liittyy vapaaseen ja vapauttavaan educere-kasvatusfilosofian perinteeseen, jossa ajattelun ja tutkimuksen ajatellaan olevan ihmisten palveluksessa: se antaa heille mahdollisuuksia itseymmärryksensä lisäämiseen sekä sosiaalisen todellisuuden rakenteiden ja käytäntöjen tiedostamiseen aikaisempaa paremmin. Educere merkitsee sellaista opinnollisuutta, jossa yhdenvertaiset oppivat toisiltaan ilman ulkopuolista järjestelmänvalvojaa. Educare-traditio puolestaan viittaa kesyttämisen ja kesytettyyn kasvatusfilosofiaan sekä sellaiseen kouluun ja koulutukseen, jossa ihmisiä pääasiassa sopeutetaan vallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestykseen. Tässä yhteydessä tekijät eivät malta olla mainitsematta esimerkkiä kesytetystä ajattelusta: valtiovalta tilaa joltain ajattelijalta selvityksen kansakunnan tilasta tai tulevaisuuden menestystekijöistä. Viime vuosina on kesytettyihin aiheisiin kuulunut myös ylhäältä johdettu keskustelu ”aktiivisesta kansalaisuudesta”. Mitään nimiä kirjoittajat eivät kuitenkaan mainitse.

Kirja, sanomalehti ja koulu ovat keinoja, joilla on edistetty käytännöllisesti taistelevan perinteen ja vasemmistolaisen aatemaailman tavoitteita jo ennen puoluepoliittisia ohjelmanjulistuksia. Kirja, lukeminen ja kirjoittaminen ovat antaneet mahdollisuuden yhteiseen oppimiseen, kuvittelemiseen, mahdottoman vaatimiseen. Ranskalaisfilosofi Régis Debray kirjoitti vuonna 2007 New Left Review’ssa, että vasemmistolaisen ajattelun ja taistelevan tutkimuksen alkuperäinen vapauttava voima perustui ”aakkoselliseen ajatteluun”, lukemiseen ja kirjoittamiseen työväenlehdistössä, yleisissä kirjastoissa ja kouluissa. Hän lisää, ettei näppäimistöjen paineleminen, kännykän tai kaukosäätimen käyttö uhkaa millään tavoin hallitsevaa luokkaa. (Régis Debray: Socialism: a life-cycle, New Left Review 46, July-August 2007. ) Suoranta ja Ryynänen toteavat kuitenkin sosiaalisten liikkeiden aatevirtojen virtaavan nykyisin vilkkaasti Internetissä, missä YouTuben kaltaisten kanavien kuvalliset viestit ovat tehokkaita laajan protestiaallon synnyttämisessä. Verkostoituminen on mahdollista jopa maailmanlaajuisesti.

Kukaan ei voi tulla taistelevaksi tutkijaksi pelkästään yliopistossa eikä yksin, vaan halukkaiden on lyöttäydyttävä yhteen, saatava kokemusta yhdessä tekemisestä ja maailman asioihin vaikuttamisesta.  Tutkija voi kartuttaa kokemuksiaan toiminnassa, kuten David Harvey on esittänyt antikapitalistisen siirtymän organisoimisesta kirjoittaessaan (2011) ja todennut, että taisteleva tutkija voi valita kansalais- tai sivistysjärjestön, ruohonjuuritason organisaation, vasemmistolaisen poliittisen puolueen tai heittäytyä mukaan yhden asian liikkeen protestipolitiikkaan.

Taistelevan tutkimuksen lopussa on melkoinen lähdeluettelo, noin neljä ja puoli sataa julkaisua: painettuja kirjoja ja artikkeleita sekä tekstejä ja ääntä Internetistä. Suuri osa lähteistä on englanninkielisiä, osa espanjan- ja portugalinkielisiä; hämmästyttävän paljon aiheeseen liittyvää aineistoa on julkaistu myös suomeksi. Itse tekstissä viliseekin nimiä. Vastaan tulevat tutut marxit ja engelsit, che guevarat ja gandhit, žižekit ja freiret monien oudompien nimien ohella.

Suoranta ja Ryynänen toivovat lukijoikseen kasvatus- ja viestintätieteiden opiskelijoita sekä yhteiskunnallisesti suuntautuneita lukiolaisia. He suosittelevat kirjaansa opintopiireihin. Se voi palvella oppaana asioihin vaikuttamiseksi ja rohkaista tarttumaan toimeen. Se voi innostaa perinteisesti suuntautuneita yliopistotutkijoita pohtimaan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tavoitteita ja keinoja. Se voi myös tarjota uusia ideoita kaikille paremman maailman puolesta toimiville aktivisteille ja kansalaistoimijoille. Kirjalla on myös verkkosivu. – Tulevaisuus näyttää, saako Taisteleva tutkimus minut barrikadeille.