Työtytöt olivat Naisten Työvalmiusliiton kouluttamia apulaisia taloihin ja perheisiin, joissa oli työvoimapulaa. Työtyttöjen koulutus oli varsin mittavaa 1940-luvun olosuhteissa, ja ”Työn iloa!” tervehdyksien saattelemat, toimimaan koulutetut nuoret naiset olivat merkittävä apu monille vähävaraisille, niukan toimeentulon varassa eläville perheille.Naisten Työvalmiusliitto ry perustettiin talvisodan jälkeen organisoimaan vapaaehtoista naistyövoimaa yhteiskunnan tärkeillä alueilla kuten sadonkorjuussa. Järjestö syntyi talvisodan hengen ilmapiirissä ja yhdisti sen vuoksi suuren määrän naisjärjestöjä puoluekantaan katsomatta. Poliittisen riidat unohdettiin yhteisen työn äärellä.

Vapaaehtoistyön järkevä organisointi oli tarpeellista jälleenrakennuksen alkaessa talvisodan jälkeen, mutta jatkosodan sytyttyä Työvalmiusliiton järjestämien leirien ja työtyttöjen avun merkitys kasvoi entisestään.

Sodan kova arki

Naisten työpalveluleirit olivat 1940-luvulla yleinen ilmiö muuallakin Euroopassa. Suomenkin leireihin otettiin mallia ulkomailta. Eri puolille maata perustetuissa työpalvelukeskuksissa nuoret, vapaaehtoisesti työpalveluun lähteneet naiset saivat teoriaopetusta ja harjoittelivat tehtäviään. Opetuksen aiheena olivat yhteiskunta, puutarhanhoito, liikunta, terveyden- ja lastenhoito sekä maataloustyöt. Sisäpalveluvuoron jälkeen tytöt lähetettiin lähiseudun koteihin ja tiloille, joissa tarvittiin apua tai hoivatyötä. Illaksi palattiin aina muiden tyttöjen luokse leirille.

Työ työkodeissa oli fyysisesti raskasta ja päivät pitkiä. Sota-ajan ravintotilanne oli niukka, joten tyttöjen ruumiillinen kestävyys oli koetuksella. Henkistä kestävyyttä koetteli rajan läheisyydessä jatkuva desanttivaara. Työkodeista tyttöihin tarttui välillä syöpäläisiä, eivätkä hygieniaolot muutenkaan vastanneet kaikkien tyttöjen lähtötilannetta. Kaikesta kuitenkin selvittiin, sillä motivaatio oli korkealla: ”Minulla oli vain yksi haave. Päästä tositoimiin täyttämään paikkani isänmaan puolustamiseksi, vihollisen lyömiseksi ja rauhan turvaamiseksi.” perustelee eräs entinen työtyttö lähtöään työpalveluun.

Paavilaisen kirja tuo sodan tuhoisuuden lähelle lukijaa. Vaikka työtyttöjen muistoissa on paljon positiivistakin voimaa, ovat kuvaukset sota-ajan kovista olosuhteista ravistelevaa luettavaa tänä päivänä. Eräs puhuttelevimmista kertomuksista on Ämmänsaaren lastensairaalan perustamisesta. Kainuu oli vielä tuolloin aikamoista korpimaata, ja talvisota oli hävittänyt aluetta ja tehnyt elämisestä entistä vaikeampaa. Naisten Työvalmiusliiton perustama Rajan Apu -järjestö keräsi rahaa lastensairaalan perustamiseksi Kainuuseen. Muun muassa kirjailija Ilmari Kianto osallistui keruuhankkeeseen aktiivisesti, samoin monet muut vapaaehtoiset. Rahat sairaalaa varten saatiin kokoon ja rakennustyöt aloitettiin. Sota hidasti työtä, mutta sairaala päästiin avaamaan joulukuussa 1943. Työtytöt olivat auttamassa sairaalassa alusta lähtien. Lastensairaalan kohtalo oli kuitenkin kova: sotatapahtumien vuoksi potilaat, tarvikkeet ja irtaimisto piti evakuoida jo seuraavana kesänä. Saksalaiset joukot polttivat uuden sairaalan perääntyessään pohjoista kohti syksyllä 1944.

Yhteinen työ

Paavilainen nostaa useaan kertaan kirjassa esiin sen, miten yhtenäistävä vaikutus työtyttökoulutuksella oli. Sosiaalisten ryhmien erot olivat tuohon aikaan vielä hyvin selvät, mutta työtyttöleirillä erot vaatteissa, tehtävissä tai asuinolosuhteissa katosivat. Eräs entinen työtyttö kertoo saapumispäivästään leirille: ”Tytöt oli jaettu aakkosjärjestyksessä, noin kuusi tyttöä yhteen huoneeseen.- – Saimme vielä samana päivänä punavalkoruutuiset työtakit ja päähineet. Ei ollut enää ylioppilaita ja kotiapulaisia, vaan kaikki olivat samanarvoisia työtyttöjä.”

Työtytöistä 37 prosenttia oli koululaisia, ylioppilaita tai korkeakoulussa opiskelevia, 19 prosenttia kotiapulaisia, 12 prosenttia tehtaiden työntekijöitä ja 10 prosenttia maatilojen tyttäriä. On helppo kuvitella, että auttamistehtävät pienellä korpitilalla olivat tuttuja monille nuorille naisille, mutta osalle työpalvelu merkitsi aivan konkreettisesti uuden oppimista. Helsinkiläinen työtytöksi ryhtynyt ylioppilas ja köyhän töllin emäntä saattoivat molemmat olla varsin hämmentyneitä uudesta tilanteesta: työtyttö suojatun elämänsä muuttumisesta toisten auttamiseksi, emäntä uudesta apulaisestaan. ”…mutta pian alkoi yhteistyö heidän välillään sujua. Ruokaa pitäisi laittaa ja pyykki pestä ja halotkin hakata, luetteli emäntä, ja lastenkin perään pitäisi katsoa. Työ sujui alussa kömpelösti, mutta apu tuli todella tarpeeseen. Rajaseudun ihmiset elivät kestokykynsä äärirajoilla.”

Tietoa työtytöistä ennen ja nyt

Työvelvollisuus ja auttaminen kuuluivat 1940-luvun ilmapiiriin. Sinikka Paavilainen kirjoittaa: ”Työpalvelu saatettiin helposti sekoittaa muihin valtion järjestämiin yleisen työvelvollisuuden piiriin kuuluviin työleireihin. Kyseessä oli kuitenkin erillinen, pitemmälle rauhan aikaankin tähtäävä kansalaiskasvatus- ja yhteiskuntapalveluohjelma.”

Naisten Työvalmiusliitto ry lakkautettiin sodan jälkeen, sillä se oli perustettu sota-ajan poikkeustilannetta varten. Ajatus työpalvelun kehittävästä, sekä yksilöä että yhteiskuntaa hyödyttävästä hyvästä voimasta jäi kuitenkin eloon, ja ideaa työpalvelusta on tuotu välillä esiin eri järjestöjen tahoilta. Laki naisten vapaaehtoisesta asevelvollisuudesta tuli voimaan vuonna 1995, mikä on nostattanut edelleen keskustelua siviilipalveluksesta, kansalaispalvelusta ja molempien sukupuolten osallistumisesta esimerkiksi kriisinhallintaan. Tätä keskusteluun liittyy tänä päivänä myös Naisten Valmiusliitto ry, joka on naisjärjestöjen yhteistyöjärjestö. Sinikka Paavilainen nostaa kirjansa lopussa varsin voimakkaasti esiin kansalais- tai työpalvelun kehittämisen nykypäivänä. Loppuluku tekee muutoin keveästä kirjasta melkein pamflettimaisen: ”Perustus- ja tasa-arvolakimme edellyttävät molempien sukupuolten samanlaisia oikeuksia ja mahdollisuuksia osallistua maanpuolustuksellisiin ja yhteiskunnallisiin tehtäviin.”

Paavilaisen kirja on sujuva tietoteos tärkeästä aiheesta. Esipuheessaan kirjoittaja toteaa, että lähdeviitteet on luettavuuden helpottamiseksi jätetty mahdollisimman vähiin, mutta lähdeluettelo on muutoin kattava. Harmillista, ettei tämä vaikuta kaikkein parhaalta ratkaisulta. Kirjoittaja ei kerro lähteistään mitään muuta kuin että haastatteluja on tehty: jää epäselväksi milloin, kenen toimesta ja millaisilla kysymyksillä aineisto on koottu. Osa lainauksista on lisäksi aiemmista työtyttöjä käsittelevästä kirjallisuudesta, lähinnä vuonna 1997 ilmestyneestä, huolellisemmin lähteitä käyttävästä tietoteoksesta Työtytöt – Naisten vapaaehtoinen työpalvelu 1941–1945 (Edita). Vaikka nyt käsillä oleva Paavilaisen tuoreempi työtyttöjä käsittelevä teos onkin tietokirja, jää lukija kaipaamaan lisätietoja kirjan pohjana olevista tutkimusaineistoista. Lukija saattaa myös ihmetellä, miksi kirja on tehty, etenkin kun lähes samanniminen, osin samansisältöinen kirja on siis ilmestynyt 1990-luvulla. Pieni, muutaman rivin panostus lukijan ymmärryksen laajentamiseksi ja kirjan kontekstin selvittämiseksi esipuheessa olisi parantanut kirjan luettavuutta.

Lähdetyöskentelyn raportointiin liittyvistä puutteista huolimatta voin suositella Sinikka Paavilaisen teosta kaikille toisen maailmansodan kotirintamasta kiinnostuneille, eikä tietokirjan lukeminen edellytä laajaa pohjatietoa aiheesta. Teoksessa tavoitetaan hienosti sota-ajan kokeneiden ihmisten omat muistot, kokemusten monenkirjavuus sekä tehdyn työn merkitys työpalveluun osallistuneille naisille. Teos lisää helposti lähestyttävällä tavalla tietojamme jatkosodan kotirintaman kokemushistoriasta.