Unohdettu Lappi, yleissuomalainen kolonisaatio ja mentaalinen jälleenrakennus

Suomalaisessa historiakulttuurissa ja suuressa kansallisessa tarinassa näyttäisi olevan joitain fundamentaalisia puutteita. Jos Marja Tuomisen ja Mervi Löfgrenin toimittamaan teokseen on uskominen, nämä puutteet näyttäisivät liittyvän etenkin etnisen ja hengellisen diversiteetin huomioimiseen suomalaisissa historiaesityksissä sekä esimerkiksi itsenäisyyden ajan sotahistorian typistämisessä vain tiettyjä historiallisia tapahtumasarjoja koskevaksi.

Tuominen, Marja (toim.), Löfgren, Mervi (toim.): Lappi palaa sodasta. Mielen hiljainen jälleenrakennus. Vastapaino, 2018. 360 sivua. ISBN 978-951-768-627-3.

Keväällä 2018 julkaistun Lappi palaa sodasta -teoksen keskeinen tausta-ajatus on: ”Lappi jää usein pelkäksi maininnaksi, kun käsitellään Suomen viime sotia, evakkoja, rauhaan paluuta ja jälleenrakennusta”. Tällöin toimittajakaksikko Marja Tuominen ja Mervi Löfgren viittaa siihen suomalaiseen historiapuheeseen, jossa esimerkiksi ”evakot” typistyvät käsitteen tasolla vain karjalaisiksi evakoiksi siinä missä Sallan, Kuusamon ja Petsamon alueiden yhtä lailla traagiset evakkohistoriat helposti unohtuvat historiatarinoista, Porkkalan evakoita unohtamatta.

Asetelman taustalla on heidän mukaansa merkittävä haaste vakiintumaan pyrkineessä historiantulkinnassa. Puhuttaessa 1900-luvun sotahistoriasta Suomessa puhe rajoittuu helposti vain talvi- ja jatkosotaan, Lapin sodan jäädessä toissijaiseksi kuriositeetiksi ikonisoituneempiin sodan vaiheisiin verrattuna. Samalla historiakertomuksista pyyhkiytyvät pois pohjoisten alueiden siirtoväen evakkokokemukset sekä saamelaisväestöä koskeva pakkoassimilaatioprosessi.

Näitä aukkoja Tuominen ja Löfgren lähtevät tutkijoidensa kanssa täyttämään neljäntoista artikkelin voimin. Jälleenrakennuskausi voidaan tutkijaryhmän mukaan nähdä Lappia koskien myöskin ”uudelleenrakennuskautena”; pakon edessä tapahtuneena prosessina, jossa yleissuomalainen kolonisaatio näyttäytyy, usein onnettomien tilanteiden johdosta vahingossa mutta usein myös kiusallisen tietoisesti, kaikessa pakkoassimiloivassa voimassaan. Yleissuomalaisen katseen alle tapaavat jäädä niin etniset kuin hengellisetkin vähemmistöryhmät.

Inarin saamelaisia evakkoja Rovaniemellä 17.9.1944.

Materiaalisen ympäristön jälleenrakennus Lapissa tapahtuu eteläisen Suomen keskusohjauksella siten, että saamelaiset muistin ja identiteetin paikat helposti hautautuvat yleissuomalaisen rakennuskannan alle (asuinrakennukset, alueet, hengelliset pyhätöt). Jälleenrakennuskausi tuo alueelle myös voimakkaan elinkeinorakenteen murroksen, jossa jokien patoaminen ja uudet teolliset toimijat muuttavat etnistä ja alueellista kulttuuria ratkaisevasti. Muutos luo vaurautta ja hyvinvointia mutta myös kokemuksia negatiivisesta toiseudesta ja perinteen katkeamisesta.

Assimilaatiopaine kasautuu myös koulunkäynnin uudistuessa. Suomen kielen ja yleissuomalaisen kulttuurin dominanssi kasvaa sodanjälkeisessä tilanteessa mikä väistämättä johtaa pitkän aikavälin haasteisiin saamelaisen kulttuurin luonteessa ja itseymmärryksessä. Huonoimmillaan saamelaisten oma aloitteellisuus saamenkielisen koulun perustamiseksi jää vaille loppusuoran poliittista kannatusta kuten kävi Niilo Maggan tapauksessa vuonna 1948. Prosessin edetessä saamelaisuus muutti muotoaan ja muuttui joissain tapauksissa jopa halveksuttavaksi ominaisuudeksi ryhmän sisällä. Niinpä ei olekaan ihme, että 1970-luvulla saatettiin törmätä käsityksiin, joissa saamenkielisen opetuksen pelättiin vaarantavan ryhmän nuorten menestymismahdollisuuksia suomalaisessa yhteiskunnassa (Veli-Pekka Lehtola).

Tuomisen ja Löfgrenin teoksen tulkinta on, että haasteiden purkaminen on edelleen voimassa oleva ylisukupolvinen prosessi. Sota aktuaalisena tapahtumana on ohi, mutta sen jälkipuinti ihmisten mielissä jatkuu edelleen. Silmä tottuu maiseman ja elämänmenon muutokseen nopeammin kuin ihmissielu. Mieli puolestaan työstää asiaa paitsi aktivismin kautta myös vaikenemisella. Kuten kirjan alaotsikko asian toteaa, meneillään on ”mielen hiljainen jälleenrakennus”.

Raunioita Ivalossa 6.11.1944.

”Materiaalisen, mentaalisen ja kulttuurisen katastrofin” jälkeistä ihmismielen jälleenrakennusprosessia lähestytään teoksessa neljän näkökulman kautta. Nämä ovat maisema, koti, henki ja muutos. Johdannossa teemoja avataan yleisellä tasolla. Lisäksi Ville Kivimäki avaa johdantoluvussa kirjan teemaa erinomaisella artikkelillaan ”Sodanjälkeisiä hiljaisuuksia”. Artikkelissa käydään läpi kokemusten, traumojen ja tunteiden historiaa käsiteltävään teemaan sovellettuna.

Varsinaiset käsittelyluvut ovat toimitusjäljeltään onnistuneita. Käsittelyluvut tai artikkelit lukujen sisällä eivät syö toisiaan kuten koosteteoksissa aika ajoin on tapana. Jos ja kun päällekkäisyyksiä tulee, ovat ne perusteltuja. Lukujen sisällä huomio kiinnittyy tapaan, jossa aiheen yleisen käsittelyn ohella mukaan on otettu rajatumpia tutkimuksia koskien lappilaista kirjallisuutta, kuvataidetta, taide- ja käsityöartefakteja sekä koululaisten maalauksia.

Ihmismielen jälleenrakentamisen tematiikan lisäksi teos on luettavissa suomalaisen modernisaation kritiikiksi. Suoraviivaisen edistysuskon haittapuolia ovat paikalliskulttuurien radikaali muutos tai kuoleminen, ulkopuolisuuden tunteet, teollisten kyläyhteisöjen hierarkisoituminen, perinteisten elinkeinojen menetys luontaistaloudesta maatalouteen siirryttäessä sekä identiteettiä uhkaavat muutokset totaalisesti uudestaan rakennetussa ympäristössä. Useimmiten muutosta ohjattiin yleissuomalaisin ohjeistuksin, paikalliskulttuureista piittaamatta.

Vuonna 1950 valmistunut Sallan kirkko edustaa Lapin jälleenrakennuskauden arkkitehtuuria. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelmat.

Kirjan erityinen plusmerkintä tulee muutosprosessin kokonaisvaltaisesta analyysista. Asioita ei tulkita mustavalkolasit päässä yhteen totuuteen ripustautuen. Vaikka on ilmeisen totta, että esimerkiksi ”tyyppitaloina” tunnetut rintamamiestalot (Anu Soikkeli) muuttivat rakennettua ympäristöä ja vuodenkierron kokemusta Lapissa voimakkaasti, oli taloilla myös elämänmenoa kohentava vaikutus. Sama koskee jokien patoamisen kautta muodostuneiden uusien teollisten yhteisöjen syntyä (Veera Kinnunen). Vaikka perinteiset kyläyhteisöt ja elinkeinot kadottivat jälleenrakennuvaiheessa merkitystään, oli kolikon toisella puolella voimauttava kokemus ”nykyaikaisuudesta”, jonkin ”merkittävän tapahtumisen” keskellä olemisesta (Outi Autti). Ja ennen kaikkea muutos loi alueelle lisää mahdollisuuksia palkkatyöhön. Jälleenrakennusvaihe ei siis ylisukupolvisista haasteistaan huolimatta ollut pelkkä peikko tässäkään suhteessa.

Pieteetillä laadittu Lappi palaa sodasta on yksi vuoden 2018 tärkeimpiä kirjauutuuksia. Se avaa näköaloja suomalaiseen kolonisaatioon Lapissa ja käsittelee kiihkotta sodanjälkeisen modernisaation haittapuolia nostemerkityksiä unohtamatta. Teos on terävästi toimitettu ja sitä voivat ongelmitta lukea niin ammattitutkijat kuin aihepiiriin vasta perehtyvät opiskelijat. Suomen itsenäisyyden ajan historian etnistä, hengellistä ja kulttuurista diversiteettiä avaavaksi tenttikirjaksikin se soveltuisi uskoakseni mainiosti. Etenkin aikana, jolloin historiattomat käsitykset suomalaisesta ”monokulttuurista” tuntuvat kiihottavan äänenpainoja useammassakin suomalaisessa ääriryhmässä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *