Unohdetut vähemmistöt Itä-Euroopassa

Ulkomaalaisviraston tutkijan tohtori Arno Tannerin toimittama englanninkielinen kirja Itä-Euroopan kansallisista vähemmistöistä julkaistiin huhtikuussa 2004. Se koostuu viidestä erillisestä artikkelista, jotka on yhdistetty johdanto- ja loppuluvuilla. Anssi Kullberg aloittaa geopoliittisesta näkökulmasta krimintataareihin. Kun aiheesta löytyy nykyisin muutakin englanninkielistä kirjallisuutta, on sääli, ettei siitä vieläkään ole julkaistu yhtä perusteellista suomenkielistä katsausta.

Arno Tanner (toim.): The Forgotten Minorities of Eastern Europe - The History and today of selected ethnic groups in five countries. East-West Books, 2004. 250 sivua. ISBN 952-91-6808-X.

Ulkomaalaisviraston tutkijan tohtori Arno Tannerin toimittama englanninkielinen kirja Itä-Euroopan kansallisista vähemmistöistä julkaistiin huhtikuussa 2004. Se koostuu viidestä erillisestä artikkelista, jotka on yhdistetty johdanto- ja loppuluvuilla.
Anssi Kullberg aloittaa geopoliittisesta näkökulmasta krimintataareihin. Kun aiheesta löytyy nykyisin muutakin englanninkielistä kirjallisuutta, on sääli, ettei siitä vieläkään ole julkaistu yhtä perusteellista suomenkielistä katsausta. Kuten Kullberg toteaa, krimintataarit ovat olleet keskeisessä asemassa Venäjän ja Turkin vuosisataisessa valtataistelussa Mustanmeren herruudesta. Katariina Suuri teki lopun Krimin kaanikunnan itsenäisyydestä ja hänen seuraajansa jatkoivat järjestelmällisesti niemimaan venäläistämistä, joka huipentui Stalinin vuonna 1944 määräämään joukkokarkotukseen. Sitä on perustellusti kutsuttu kansanmurhaksi, sillä tarkoituksena ei ollut ainoastaan siirtää turkinsukuiset kansat pois etelään suunnattujen valloitusretkien tieltä, vaan myös hävittää heidät erityisenä kansana. Niinpä krimintataarien rippeet karkotuspaikoissaan Keski-Aasiassa tilastoitiin joko (volgan)tataareina tai turkkilaisina, mutta erityistä krimintataarien kansaa ja krimintaarin kirjakieltä ei Neuvostoliiton väestötilastoissa enää tunnettu.
Kullberg selostaa myös Neuvostoliiton hajoamisen mahdollistamaa ja Euroopan unioninkin tukemaa paluumuuttoa Ukrainan hallitsemalle Krimille, mutta olisi voinut kirjoittaa enemmänkin krimintataarien sitkeästä vastarinnasta Neuvostoliiton ja ulkomaailman yrittäessä unohtaa heidät vuosikymmenien ajan. Krimintataarien edustajat esittivät kiusallisia kysymyksiä 1970-luvulla islamilaisten kansojen nimissä järjestetyissä kansainvälisissä kokouksissa, joissa arabit edellyttivät yleistä solidaarisuutta Palestiinan asiassaan, mutta kieltäytyivät ottamasta kantaa Krimiltä karkotettujen usonveljiensä puolesta. Krimintataarien mielenosoitukset Moskovassa vuonna 1987 olivat ensimmäisiä oireita Neuvostoliiton sisäisen kurin höltymisestä ja vähemmistökansallisuuksien historiallisten vaatimusten säilymisestä neuvostokansalaisten mielissä. Baltian ja Kaukasian maiden itsenäisyyspyrkimysten, Afganistanin sodan sekä neuvostotaloutta rasittaneen asevarustelukierteen rinnalla krimintataarit voisi mainita yhtenä Neuvostoliiton hajoamista vauhdittaneena tekijänä. Heidän vähin äänin edistyvä paluunsa esi-isiensä kotiseudulle saattaa päätökseen joukkokarkotusten ja kansanmurhien kierteen, joka kiersi tsherkessien, armenialaisten ja Balkanin sotien kautta Mustanmeren ympäri vajaan 150 vuoden kuluessa.

Arno Tannerin oma osuus esittelee Ukrainan ja Valko-Venäjän romanit. Se täydentää hänen tutkimustaan "Keski- ja Itä-Euroopan romanit", joka julkaistiin Ulkomaalaisviraston julkaisusarjassa neljä vuotta sitten. Artikkelin heikkoutena on huolimaton ote historiaan, jossa 1500- ja 1600-luvut selostetaan ikään kuin Venäjä olisi jo silloin hallinnut koko nykyistä Ukrainaa ja Valko-Venäjää. Venäjän, Puola-Liettuan ja Turkin geopoliittinen kolmiodraama, vähemmistöjen (mm. juutalaisten) yleinen asema sekä pogromien luonne sivuutetaan täysin. Venäläisperäiset kasakat ("cossacks") ja turkinsukuiset kazakit menevät sekaisin (vrt. "kazak movement" sivulla 74), Neuvostoliitto mainitaan viisi vuotta ennen aikaansa (s. 79), Ukrainan lyhyt itsenäisyys (jonka Suomikin ehti tunnustaa) jää arvailujen varaan ja Leonid Brezhnevin kerrotaan liberalisoineen maataan (s. 85), vaikka yleensä tämä kunnia varataan Nikita Hrushtsheville, jonka syrjäyttänyt Brezhnev edusti pysähtyneisyyden aikaa. Tannerin mukaan Mihail Gorbatshovia seurasi rankka markkinatalous (s. 86: "laissez faire capitalism"), vaikka kaikki talousindikaattorit osoittavat Ukrainan ja varsinkin Valko-Venäjän olevan edelleenkin hyvin kaukana vapaasta markkinataloudesta. Median hellimä myytti "villistä kapitalismista" Venäjällä ja sen talouspolitiikkaa seurailleissa vanhojen kommunistien johtamissa maissa on juurtunut hämmästyttävän syvälle.

Kun kirjaan sisältyi jo yksi Ukrainaan sijoittuva ja toinen romaneja esittelevä artikkeli, Tannerin lisäys vaikuttaa kokonaisuuden kannalta turhalta päällekkäisyydeltä. Kun itsenäisen Moldovan tasavallan kohdalle jää aukko, olisi kirjan kattavuuden kannalta ollut tarkoituksenmukaisempaa kirjoittaa vaikkapa sikäläisistä gagauzeista. Aihevalinnan ratkaisi kuitenkin kirjoittajan kiistaton asiantuntemus romanien nykyisistä oloista. Täytyy vain toivoa, että myös toistaiseksi käsittelemättä jääneet Bosnia, Albania ja Baltian maat saavat joskus omat romaniartikkelinsa, jotta aihe olisi käsitelty aukottomasti.
Romanialaistutkija Silviu Miloiu kertoo tsangoista, joita pidetään yleensä unkarilaisheimona Romaniassa. Kansallinen identiteetti on kuitenkin monisäikeinen asia, jota on tapana tulkita poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kannalta, kuten Miloiu osoittaa perinpohjaisessa kansa- ja kielitieteellisessä selvityksessään. Suomalainen lukija huomaa ilokseen, että myös Suomella on ollut osansa tsangojen kulttuurin tutkimuksessa ja pyrkimyksissä turvata heidän omaperäisyytensä. Entinen ministeri Tytti Isohookana-Asunmaa mainitaan (s. 144 ja 156-157) erään raportin laatijana, mutta ilman etunimeä ja virka-asemaa.

Peter Sandelin kirjoittaa Serbian ja Montenegron romaneista. Hänen lähteiden käyttönsä on vakuuttavaa, mutta tekstin ladonnassa on unohtunut lähdeviitteisiin häiritsevän väljä riviväli. Kun Sandelin mainitsee (s. 189) romanien osallisuudesta väkivaltaisuuksiin, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka usein he ovat uhreja ja kuinka usein tekijöitä. Entisen Jugoslavian romanien harjoittamasta järjestäytyneestä rikollisuudesta huhutaan usein, mutta missä määrin kyse on kansanperinteeseen kuuluvista stereotypioista tai todellisista ongelmista?

Tanja Tamminen kirjoittaa Makedonian valakeista, jotka ovat ainakin etymologisesti rinnastettavissa walesilaisiin, vallooneihin ja Sveitsin ranskankielisiin ("Welschen") – siis kansainvaellusten jälkeensä jättämiin Rooman vallan edustajiin. Artikkelissa olisi voinut pohtia enemmänkin heidän kytköksiään Romanian kansalliseen herätykseen 1800-luvun puolivälissä. Missä määrin valakit todella eroavat romanialaisista ja onko heidän suhteensa "emämaahan" samantapainen kuin inkeriläisten suhde Suomeen vai suomenruotsalaisten suhde Ruotsiin? Makedoniassa valakeja pidetään erinomaisesti integroituneena ja menestyneenä väestönosana, mutta onko tilanne sama muissa Balkanin maissa?
Loppuluvussa Arno Tanner tiivistää eri kirjoittajien artikkeleita tavalla, joka ei osoita kovin hyvää sisälukutaitoa. Hän toteaa Stalinin vainonneen krimintataareja vainoharhaisuudesta islamia kohtaan (s. 242), vaikka aihetta käsitelleessä artikkelissa motivointi on geopoliittinen. Stalin valmistautui toisen maailmansodan lopulla hyökkäämään Turkkiin ja karkotti muslimikansoja rajaseuduilta, mutta ei esimerkiksi Volgan varrelta.

Jos artikkelikokoelman mieltää jatkeeksi Tannerin väitöskirjalle "Siirtolaisuus, valtio ja politiikka", kiinnittyy huomio siihen, että Tanner suosii avoimesti valtiokeskeistä aktiivista ulkomaalaispolitiikkaa, jota voisi luonnehtia sosialidemokraattiseksi. Hän torjuu toistuvasti vapaamielisen "laissez faire" -asenteen, vaikka se useimmiten tarkoittaisi yksinkertaisesti suvaitsevaisuutta. Tannerin luokittelussa jopa assimilaatio, vähemmistön sulauttaminen valtaväestöön, on edistyksellisempää kuin vapaus, jota vastustetaan kirjan viimeiselle sivulle asti. Jos lukija ei jaa tätä vakaumusta, artikkeleista on vaikea löytää perusteita Tannerin johtopäätöksille, joita tuskin mitkään vastakkaiset argumentit olisivat alun perinkään voineet muuttaa.

Viime keväänä väitöskirjansa julkaisseelle Tannerille ovat jääneet hyvin mieliin opinnäytteille asetetut ankarat kriteerit, mutta erillisten artikkelien yhdistäminen ikään kuin todistamaan jotain yleispätevää teoriaa vaikuttaa väkinäiseltä ja turhalta. Kirjan mielenkiintoa ei lisää eikä vähennä se, että lukija saa itse päätellä, mitä artikkeleista kenties voisi oppia. Yksittäiset artikkelit ovat ehdottomasti kirjan vahvinta antia, sillä ne eivät ainoastaan tarjoa vastauksia sellaisille lukijoille, joita nämä vähemmistöt jostain syystä kiinnostavat, vaan herättävät mielenkiintoa ja jatkokysymyksiä niissäkin lukijoissa, joille Itä-Euroopan kansallinen kirjo on pysynyt vieraana.

Kielen valinta mahdollistaa kirjan markkinoimisen ulkomaille, mutta kieliasu on paikoitellen kömpelö ja liian hienosteleva. Olisi ollut toivottavaa, että myös suomenkielinen kirjallisuus olisi rikastunut uudesta julkaisusta, ja olisi sääli, jos jatkossa tämäntapaiset kirjat kohdistetaan yksinomaan ulkomaiselle tai pelkästään ammattinsa puolesta aiheeseen paneutuvalle lukijakunnalle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *