Viime vuodet Kalifornian yliopistossa UCLA:ssa vaikuttanut Erkki Huhtamo väitteli viime marraskuun lopulla kotiyliopistossaan Turussa. Kulttuurihistorian väitöksen nimi on suomeksi Rullamedia: liikkuvan panoraaman alkuperä ja kehitys 1860-luvulle asti.

Liikkuvat panoraamat olivat suosittuja 1800-luvun puolessa välissä etenkin Yhdysvalloissa ja Englannissa. Kyse on mediakulttuurin varhaismuodosta: suurikokoisista, jopa satoja metrejä pitkistä rullamaalauksista, jotka esityksen aikana kulkivat yleisön silmien editse. Maalausrulla pyöri verhon tai muun peitteen takana, ja katsojat näkivät ruudun valkokankaan tai televisioruudun tapaan. Esitystä saattoi kestää parikin tuntia. ”Performanssi” oli audiovisuaalinen, sillä siihen liittyi kommentoiva luennoitsija sekä usein myös musiikkia ja ääniefektejä. Aiheet olivat usein maantieteellisiä, kuten havainnollistuksia matkoista Mississippi-joella. Rullapanoraamoista tuotettiin myös miniatyyriversioita kotikäyttöön.

Huhtamo on mediahistorioitsijana ollut jo 1980-luvun lopulta lähtien kiinnostunut elokuvaa edeltävistä mediakulttuurin varhaismuodoista, kuten tirkistysluukuista, taikalyhdyistä, stereoskoopeista ja camera obscurasta. Pioneerimaista hänen toimintansa on ollut etenkin Suomessa, mutta myös kansainvälisesti Huhtamon media-arkeologinen penkominen maailman museoissa ja muissa arkistoissa on ollut uraauurtavaa. Käsittääkseni liikkuvasta panoraamasta ei ennen ole tehty näin kattavaa tutkimusta.

Aivan ensimmäinen kuvallisten esitysten perinteen tutkija Huhtamo ei tosin ole ollut Suomessakaan. Kulttuurihistorioitsija Sven Hirnilta ilmestyi jo vuonna 1981 elokuvan esihistoriaa käsittelevä teos Kuvat kulkevat, jossa käsitellään myös panoraamoja. Huhtamon kirjaa lukiessa törmäsin muissa yhteyksissä sattumalta suomalaisessa Lördagen-lehdessä 1900-luvun taitteessa olleeseen ilmoitukseen ”Panorma Internationlista”, jonka esityksiä näytettiin Helsingin Aleksanterinkadun vasta valistuneessa Lundqvistin liikepalatsissa. Kyseessä oli kööpenhaminalaisperäinen stereoskooppisten valokuvien mekaaninen esittäminen. Lukuisista 1800-luvun mediakulttuurin esimuodoista jotkut ylsivät tänne periferiaankin asti. Toisaalta tuossa vaiheessa Suomessa oli nähty jo Lúmieren veljesten elokuvanäytöskin vain puolen vuoden viiveellä Pariisin ensiesityksestään. Kuitenkin varsinaiset maalatut panoraamaesitykset 1800-luvulla olivat Suomessa enimmäkseen vaatimattomampia tilaisuuksia vain näyttää isoja maalauksia.

Maailmallakaan liikkuvat panoraamat eivät ole päätyneet merkittäväksi historian ilmiöksi. Tärkein syy liikkuvan panoraaman jäämiseksi unohduksiin on se, että niitä ei ole juuri säilynyt – toisin kuin sen tunnetummasta sukulaismediasta sylinteri- tai pyöröpanoraamasta (circular panorama), joita on säilynyt muutama Euroopassa. Tiettyyn rakennukseen sidotussa pyöröpanoraamassa ihmiset kävelivät keskellä 360-asteista maalattua, liikkumatonta kuvamaailmaa. Liikkuvat panoraamat taas ovat kulkeneet esittäjiensä mukana ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, ja niitä on esitetty erilaisissa julkisissa tiloissa, kuten kaupungintaloilla, paikallisissa oopperataloissa, teattereissa ja kirkoissakin.

Niiden arvoa ole aikanaan eikä pitkälle jälkeenkään juuri ymmärretty. Harvat säilyneet liikkuvat panoraamat ovat lisäksi varsin huonossa kunnossa. Liikkuvia panoraamoja on pidetty ennen kaikkea matalana populaariviihteenä, eikä siksi säilyttämisen arvoisena. Tällaiseen suhtautumiseen on tosin saattanut törmätä mediakulttuurin suhteen ihan äskeisaikoinakin. Eihän esimerkiksi mainoksiakaan ole alettu arvostaa kulttuuri- ja sosiaalihistoriallisina lähteinä vasta kuin viime vuosikymmeninä. Pyöröpanoraamalla oli vielä yhtymäkohtansa korkeakulttuuriin, arkkitehtuuriin ja maalaustaiteeseen, ja sen vuoksi Huhtamon mukaan niiden mediakulttuurinen merkitys on jättänyt liikkuvan panoraaman varjoonsa.

Huhtamon lähdemateriaali koostuukin paljolti mainoksista, julisteista, lehtileikkeistä, käsiohjelmista ja aikalaiskirjailijoiden (Dickens, Hawthorne, Twain) kuvauksista. Huhtamo on tehnyt löytöjään erilaisista yksityiskokoelmista ja institutionaalisistakin arkistoista, joissa ne ovat saattaneet jäädä luetteloimatta.

Väitöskirja on Huhtamon omakustenne ja siitä on ilmeisesti tulossa California University Pressin julkaisemana kaupallinen versio. Sen tähden olisi ehkä parempi jättää arvostelematta varsinaisesti itse kirjaa ja keskittyä tutkimukseen väitöksenä. Täytyy kuitenkin mainita, että Roll Media on varsin rasittava luettava. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että leipätekstin pistekoko on todella pieni (ilmeisesti 9). Alussa teksti tuntui melkein lukukelvottomalta ennen kuin tihrustamiseen jotenkuten tottui (sitä ennen kokeilin jopa suurennuslasia!). Sen sijaan on hienoa, että kirjaan on saatu kuvitusta, enimmäkseen Huhtamon itsensä keräämää ja kuvaamaakin, joka auttaa hahmottamaan tutkimuskohdetta.

Toinen kirjan taittamiseen liittyvä ratkaisu sen sijaan liittyy myös sisältöön. Loppuviitteiksi laitettu nootitus vie kirjasta melkein puolensataa sivua, mikä on paljon vajaasta kolmesta sadasta sivusta. Tämä kertoo ennen kaikkea siitä, että Huhtamolla on moneen asiaan lähdeviitteen ohella kerrottavana runsaasti ekstratietoa tai muuta kommentoitavaa. Hän toteaakin perimmäiseksi tarkoituksekseen kirjoittaa liikkuvan panoraaman historian, vaikka fokus onkin kohteen formatiivisessa kehityksessä epämääräisestä kuriositeetista näkyväksi kulttuuriseksi mediaksi. Koko teoksesta jää kuitenkin väistämättä sellainen tuntuma – ei niin harvinainen historiantutkijoiden keskuudessa – että kirjoittaja on halunnut suoltaa kaiken tietämänsä kansien väliin.

Huhtamon tyylistä paistaa tutkijan innostunut haltioituminen ainutlaatuisten aineistojen äärellä, mikä on usein mukaansatempaavaa. Ajoittain yksityiskohtaiset kuvaukset kuitenkin peittävät alleen varsinaisen tutkimuksen punaisen langan. Myös leipäteksti kaipaisi ajoittain tiivistämistä. Kustannustoimittaminen varmasti korjaa ongelmaa, mutta tällaisena versiona se syö tutkimuksen arvoa.

Media-arkeologia nousi tutkimusmetodiksi 1990-luvulla Foucaultin tiedon arkeologia -käsitteen innoittamana. Tarkemmin Huhtamo määrittelee media-arkeologisen lähestymistapansa kohdistuvan mediakulttuurin muotoutumiseen: sen historialliseen rakentumiseen, toiminnallisuuteen ja kulttuuriseen rooliin. Media-arkeologiaa hän pitää nimenomaan ennen kaikkea lähestymistapana, ei niinkään metodina. Huhtamo nojaa media-arkeologiassaan etenkin topoksen käsitteeseen. Topos tarkoittaa sitä vanhaa kulttuurista diskursiivista sisältöä, joka muokkautuu ja saa uusia merkityksiä eri aikoina palvellakseen muuttuvia kulttuurisia tarpeita. Tärkeää topoksen käsitteessä mediakulttuurin tutkimuksen kannalta on, ettei se ole teleologinen: topokset eivät suoraviivaisesti johda ainutkertaisesta tapahtumasta toiseen, vaan ovat enemmän syklisiä kulttuurin muotoja.

Tämän idean menestyksekkäänä saarnamiehenä toimiminen onkin leimannut Huhtamon työtä. Hän on jo aikaisemmissa tutkimuksissaan osoittanut nykyisen digitaaliseen mediakulttuuriin alla olevat varsin vanhat perusrakenteet, historialliset kerrostumat. Etenkin mediatutkimuksen, niin viestinnän tutkimuksen kuin elokuvatutkimuksen, usein varsin historiattomiin ja vallankumousretoriikkaan helposti lankeaviin käsitykseen Huhtamo on tuonut ansiokkaasti tarpeellista perspektiiviä.

Liikkuva panoraama on hyvä tutkimuskohde tässä mielessä. Voihan siinä nähdä myöhemmin niin elokuvassa, televisiossa kuin interaktiivisessa digitaalisessa mediassakin toteutuneita mediakulttuurisia piirteitä – puhumattakaan lähemmistä 1800-luvun intermediaalisista linkeistä esimerkiksi kolmiulotteisuuden ideaa tavoitelleeseen, atmosfääriefektejä luoneeseen diaromaan ja taikalyhtyesityksiin. Huhtamo käsittelee myös panoraaman ja teatterin sukulaisuuksia, jotka olivat aika selkeitä. Panoraama on kutsuttukin ”maisemateatteriksi”. Panoraamaesitykset olivat teatterimaisia, toisaalta teatterilavastukset saivat vaikutteita panoraamoista.          

Johdatellessaan teatterin ja panoraaman yhteyksiin, Huhtamo viittaa myös barokkikirkkojen teatraalisuuteen – paikkaan, jossa vieraat saapuvat ”totaaliympäristöön”. Saarnamiehet ovat spektaakkelin johtajia ja kirkkoväki näyttelijöitä metafyysisessä draamassa. Olikin hiukan yllättävää, että Huhtamo jättää tämän uskonnollisen visuaalisen viestinnän historiallisen taustan lähes kokonaan pois tutkimuksestaan. Panoraaman tarinankerronnallisella visuaalisella olemuksella ja siihen liittyvällä didaktisuudella on selkeät topokselliset yhtymäkohdat kristillisiin kirkkoihin, etenkin niiden maalauksiin. Eikä vain barokkikirkkoihin. Panoraamasta tulee heti esimerkiksi mieleen Giotton Padovan Arena-kappeliin 1300-luvun alussa maalaamat freskot. Näissä renessanssin alun merkkipaaluissa Raamatun tarina avautuu pala palalta katsojan eteen. Sinällään rajaus jättää mediakulttuurin varhaishistoriallinen johdatus pois tutkimuksesta on ehkä järkevääkin, mutta sen olisi voinut tuoda ilmi selkeämmin perusteltuna. 

Huhtamo viittailee alussa myös mediatutkimuksen kaanoneihin, kuten Habermasin julkisuusteoriaan, Debordin spektaakkelin yhteiskunta -kritiikkiin ja Benjaminin taiteen uusinnettavuuden teoriaan, jotka sopivat varsin hyvin tutkimuskohteeseen. Silti, ehkä Benjaminia lukuun ottamatta, hän ei niitä juurikaan jatkossa käsittele.

Kun Huhtamo oivallisesti osoittaa, kuinka liikkuva panoraama ei ollut pelkästään kaupunkiporvariston omaisuutta, vaan vei modernismin ideaa myös maaseudulle, olisi odottanut enemmän pohdintaa tästä myös julkisuustematiikan kautta. Tässähän olisi ollut hyvä paikka taas kyseenalaistaa Habermasin julkisuusidean kapeutta, mutta Huhtamo toteaa kysymyksen liian laajaksi tässä yhteydessä. Vaikka laajemman mediakontekstin poisjättäminen onkin perusteltua tässä tutkimuksessa, ei asian pohtiminen yhden median kohdalla olisi vienyt tutkimusta raiteilta.

Toisaalta kun panoraamasaarnamiehet, kuten Albert Smith, yhdistivät esityksiinsä erilaista oheismarkkinointia, ne olivat edesauttamassa kulutuskeskeisen spektaakkeliyhteiskunnan syntyä. Debordin käsitysten pohtiminen olisi ehkä linkittänyt liikkuvan panoraaman jäntevämmin modernistiseen mediatopokseen, mikä kuitenkin on käsittääkseni tutkimuksen päätarkoituksia.  

Joka tapauksessa Huhtamon väitös tuo merkittävän lisän käsityksiimme mediakulttuurin muotoutumisesta. Lisäksi se on kiehtova ja yksityiskohtainen kulttuurihistoriallinen matka kadonneeseen kulttuurimuotoon, jonka ideat toteutuvat monella tasolla vielä 2000-luvullakin.