Tämä on kirja hankalista sanoista ja asioista, jotka muodostuvat puhumalla ja kirjoittamalla. Kielestä, joka aiheuttaa ihmisten välillä kitkaa ja ristiriitaa. Se on kirja siitä, miten sanat ja kieli luovat todellisuuksia, jotka toiset näkevät houkuttelevina ja toiset inhottavina – ja joita kolmannet eivät näe, kuule tai tunne laisinkaan. (s. 7)

Näin Janne Saarikivi kirjoittaa Hankalien sanojen ensimmäisessä esseessä ”Hankalaa”. Siinä tekijä toteaa hankala-sanan olevan johdos oksan haaraa merkitsevästä vanhasta sanasta hanka, josta on saatu soutuveneiden hankain, vastustamista merkitsevä hangoitella ja ilmaus vastahankaan. Hän löytää hangalle vastineet unkarista ja kantauralista. Näin hän osoittaa, että sanojen merkitys on kuin sienirihmasto, josta suurin osa on näkymättömissä.

Hangasta Saarikivi pääsee vielä hankaavaan. Sanat hankaavat, vaivaavat, koska ne eivät ole kuva todellisuudesta, mutta ne ovat ainoa tie todellisuuteen, yhteisöelämään. Tekijä haluaa kirjoittaa sanojen hankaavuudesta ja oman elämänsä hankaluudesta, kaikesta, mikä häntä nykymaailmassa hankaa. Näitä asioita ja sanoja on paljon, mikä on lukijasta vain mieluisaa.

Hankalissa sanoissa on kaikkiaan 23 esseetä. Epäusko, Usko sekä Uupumus mahtuvat pariin–kolmeen sivuun. Poliisi ja politiikka sekä Voitto, Lauma ja Tähdet tarvitsevat neljä–viisi sivua ja suurin osa – Koti, Muisto, Uupumus, Kehitys, Aurinko, Hidas, Fasismi, Yksityisauto, Uni ja unohdus, Sivistys, Armo(ttomuus) ja Halla-aho – vähän enemmän, kuitenkin vähemmän kuin Naamakirja, Väestönvaihto ja Toksinen maskuliinisuus, jotka vaativat peräti 18 sivua. Saarikivi käsittelee siis monenlaisia asioita ja ilmiöitä maan ja taivaan välillä sekä pienten ihmisten elämässä.

Tekijän mukaan Hankalat sanat ei ole ajankohtainen poliittinen pamfletti (Tietojätti 2000:n mukaan pamfletti on häväistyskirjoitus, jotain ajankohtaista ilmiötä arvosteleva tai vastustava kirjanen tai kirjoitus) vaikka siinä politiikasta puhutaankin, vaan kirja, eivätkä kirjat tekijän mukaan koskaan kerro päivänkohtaisista asioista. Nämä voivat tietokirjassa toimia vain johdatuksena syvemmälle, sinne, missä kielellinen merkitys syntyy.

Saarikivi kertoo nimenomaan kielestä, jonka merkit ovat monitasoisia symboleja, ja kielen myötä ihmisistä, etupäässä suomalaisista, muutamista ihan nimeltäkin. Itsestään – elämisensä kurjuudesta, uupumuksestaan, sotkuisuudestaan, hitaudestaan tai sekavuudestaan – Saarikivi kirjoittaa melkein joka esseessä ja yhden kokonaisen esseen hän omistaa Jussi Halla-aholle. Moni julkkis olisi iloinen, jos saisi vastaavan esittelyn.

Lukijan ei pidä ihmetellä, että Hankalissa sanoissa vastaan tulee tuttuja juttuja, sillä ”[o]sa tekstimateriaalista on julkaistu alun perin Image-lehdessä, Kirkko ja kaupunki-lehdessä ja ehkä muuallakin”. (Kursivointi kirjassa.) Teoksessa on myös yksi juttu – erään esseen alkuosana – jota ei aikanaan ole hyväksytty julkaistavaksi, koska siinä on räikeitä stereotypioita ja liian pahoja ihmisiä. Nyt kukaan ei estä tekstin painamista. Lukija voi itse päätellä, mitä pitää pahana. Sanat sinänsä eivät ole hyviä eivätkä pahoja: merkitykset riippuvat aina kontekstista, kuten tekijä sanoo.

Saarikiven kirjassa ei ole kuvia. Jos niitä olisi, tekijän olisi pitänyt selittää nekin. Kuvia ei tarvitakaan, sillä sanat ovat riittävän värikkäitä. Myöskään sisällysluetteloa, joka tietokirjoissa yleensä on, ei Hankalista sanoista löydy. Viime aikoina on ilmestynyt eräitä muitakin sisällysluettelottomia tietokirjoja, joten kyse saattaa olla trendistä eli vallitsevasta suuntauksesta, joka ei piittaa lukijan informoinnista.

Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Saarikivi viljelee kirjassaan ironiaa – varsinkin itseironiaa – mutta satiiria en ole tekstistä löytänyt, vaikka epäilen, että joku lukija saattaa tulkita muutamat tekijän lausahdukset ilkeyksiksi, jos ne ovat häneen itseensä kolahtaneet. Aina oikeassa ollut muinainen äidinkielenopettajani väittäisi Saarikiven käyttävän myös aasinsiltoja siirtyäkseen kesken esseen johonkin uuteen teemaan, joka tuntuu poikkeavan kauaksi varsinaisesta aiheesta. Koukkaukset osoittautuvat kuitenkin taitaviksi hypähdyksiksi, jotka pitävät lukijan hereillä.

En tiedä, olenko oikeassa, mutta lukiessani Hankalia sanoja mieleeni pulpahti äkkiä tunne, että olen joskus ennenkin kohdannut jonkun kirjailijan tekstissä samantapaista itseironiaa ja yllättäviä siirtymiä pääasiasta jonnekin pusikkoon. Samassa oivalsin: Aapeli! Simo Puupponen! Sitten piti hetki ihmetellä, miten melkein umpihesalaisella Saarikivellä ja melkein umpisavolaisella Puupposella osaakin olla samankaltainen tapa kirjoittaa, vaikka he kirjoittavat ihan eri asioista. Luulen, että Aapeli – jos vielä eläisi – olisi keksinyt myös samantapaisia riemukkaita ”tieteellisiä termejä” kuin Saarikivikin, esim. bisnesrautapää, huolipuhetäti, koulumestaripuhe, moraalipuristin, myskipussimies, somepööpeli, valomöllykkä ja yksilöihminen.

***

Viimeiset sana vielä Saarikivelle:

Jos haluamme tietää, keitä olemme, tulisi kuunnella mummoja enemmän kuin päivän ideologioita. (s. 31)

Elämä on lyhyt. Se kannattaa elää juuri tänään eikä huomenna. (s.119)